Seurusteleva Janne Virtanen: ”On hienoa, että voimme olla yhdessä ja silti päättää itsenäisesti omista asioistamme”

Reilut kaksi vuotta sitten vaimonsa Hanna-Riikka Siitosen menettänyt näyttelijä ja ohjaaja Janne Virtanen yrittää olla 14-vuotiaalle tyttärelleen Vienolle sekä äiti että isä. Hän kertoo seurustelevansa vakavissaan, mutta sanoo, että uusperhe ei ole hänen juttunsa.

Onneksi Janne Virtasella ja hänen Vieno-tyttärellään on hyvät turvaverkot. Niitä tarvitaan nyt, kun Janne ohjaa Big Brother Suomi -tosi-tv-ohjelmaa. Kun BB-talossa asukkaat valvovat pitkään, pääohjaajankin päivä voi venyä pikkutunneille.

Odotan Janne Virtasta helsinkiläisessä kauppakeskus Redissä, jossa BB-talo sijaitsee. Janne saapuu lounas­ravintolaan tunnin myöhässä ja pahoittelee että ”tää on joskus tällaista”. Hänen osansa ohjelmassa ei ole yhtä valvottu kuin kilpailijoilla, mutta toisinaan muun elämän aikataulujen on pakko joustaa.

Janne on aloittanut työt aamulla puoli yhdeksän maissa. Sitä ennen hän on syönyt aamiaisen 14-vuotiaan Vienon kanssa, ja tämä on lähtenyt kouluun.

Koulun jälkeen tytär tapaa kavereitaan ja käy uintitreeneissä. Tarvittaessa lähistöllä asuva isoisä Matti ”Fredi” Siitonen auttaa kuljetuksissa. Tavallisesti Janne ja Vieno ehtivät viettää illan yhdessä, mutta välillä kaivataan isoisän ja isoäiti Eva-Riitta Siitosen apua.

Big Brother on 12 viikon projekti, ja onneksi ohjaajalla on myös vapaapäiviä, sillä on Jannen elämässä toki muutakin kuin työ. Tärkeintä on tytär Vieno, jonka yksinhuoltaja hän on. Vaimo, laulaja-näyttelijä Hanna-Riikka Siitonen kuoli kaksi vuotta sitten heinäkuussa.

Raskaan surun keskelle Jannen elämään on kuitenkin tullut uudenlaista valoa.

– Seurustelen vakavissani, mutta tässä iässä ja elämäntilanteessa olen halunnut lähteä liikkeelle tosi varovasti, Janne sanoo.

Janne Virtanen:  ”Kaksi vuotta menetyksen jälkeen suru ei ole enää joka hetki läsnä”

”Kun tapasin Hanna-Riikan kesällä 2001, hän oli juuri parantunut kilpirauhassyövästä. Vaara taudin uusiutumisesta tai leviämisestä oli koko suhteemme ajan olemassa, ja huonojakin uutisia tuli monta kertaa. Olimme onnellisia, sillä koko ajan oli myös toivoa ja selviytymisiä. Viimeiset vuodet osasimme tosin jo valmistautua siihen, että jonain päivänä voin olla tyttäremme yksinhuoltaja.

Jokainen suru on erilainen, mutta luulen, että vielä vai­keampaa olisi ollut, jos olisin menettänyt puolisoni täysin yllättäen. Kaksi vuotta menetyksen jälkeen suru ei ole enää joka hetki läsnä. Enimmäkseen tunnen kaipausta ja vain hetkittäin kivuliasta surua, joka tulee kuin läikähdyksinä. Olen opetellut hyväksymään tilanteen.

Minulle tärkein apu on ollut Vieno. Hän on syy, jonka takia minun on pitänyt selviytyä. Heti Hanna-Riikan kuoleman jälkeen tein paljon töitä. En mielestäni paennut töihin, mutta se oli minun tapani käsitellä surua ja helpottaa valtavaa tuskaa. Yritin mahdollisimman nopeasti päästä kiinni arkeen ja jatkaa elämää eteenpäin.”

”Hanna-Riikka halusi meille vahvan turvaverkon”

”Päätin olla surussani auki enkä ole halunnut sulkeutua yksin omien ajatusteni kanssa. Se on ollut hyvä valinta. Opin avoimuutta, kuten paljon muutakin, vaimoltani. En olisi näin myönteinen, ellen olisi saanut elää hänen kanssaan.

Hanna-Riikka oli viisas ihminen, ja hän ehti tehdä välinsä selväksi elämän ja kuoleman kanssa. Ihailen hänen luontevaa suhtautumistaan sairauteen sekä toivoaan ja optimismiaan. Hän oli käsittämätön myös muun muassa siinä, että jaksoi kuunnella muiden ihmisten huolia, tukea ja ottaa osaa. Hoitojaksoilla tuntemattomatkin ihmiset tulivat juttelemaan hänelle sairauksistaan, ja hän pystyi antamaan monille vertaistukea. Puhuimme yhdessä paljon kuolemasta ja luopumisesta. Hän myös pyrki huolehtimaan siitä, että ystävät ja hänen vanhempansa ovat tiiviisti mukana elämässämme. Hän halusi meille vahvan turvaverkon, joka kantaisi vielä hänen jälkeensäkin.

Viimeisenä kesänä sekä muutaman kerran aikaisemminkin Hanna-Riikkaa hoidettiin Terhokodissa. Hyvä saattohoito auttoi häntä ja meitä läheisiä tosi paljon.

Hän sanoi usein, että elämä on koulu, jossa ei saa itse valita kurssejaan. Hän halusi valmistella meidät kaikki – vanhempansa, ystävänsä sekä minut ja Vienon – selviytymään tulevista kursseista niin hyvin kuin mahdollista.”

”Meillä ole vaikeuksia pohtia vaikka hiusvärejä, meikkejä, kuukautisia tai muita naisten juttuja”

”Vieno ja minä olemme tehneet kaksistaan matkoja ja retkiä, ja meillä on kivaa yhdessä. En voi korvata hänelle menetettyä äitiä, vaikka välillä sitäkin yritän. Hän voi puhua minulle kaikista asioistaan, eikä meillä ole vaikeuksia pohtia vaikka hiusvärejä, meikkejä, kuukautisia tai muita naisten juttuja. Teen parhaani jopa silloin, kun puhutaan mahdollisista poikaystävistä. Vienolla on toki läheisiä aikuisia naisia, kuten isoäiti ja jotkut Hanna-Riikan ystävistä, mutta en ole halunnut ulkoistaa tärkeitä asioitamme.

Muistan hyvin oman teini-ikäisen mielentilani. Ei ole niin paljon eroa siinä, onko tyttö vai poika, nuoren ihmisen huolet ovat melko samanlaisia. Ehkä isoin yllätys teinitytön yksinhuoltajana on ollut huomata, kuinka nopeasti aika kuluu. Isälle lapsi pysyy tietysti aina lapsena, mutta aikuistumiseen ja irti päästämiseen pitäisi osata varautua.

Vieno on nyt kasiluokkalainen, 14-vuotias ja yli 170-senttinen teini. Hän on hyvin itsenäinen ja fiksu, hänellä on paljon kavereita ja hyvä pelisilmä ihmisten suhteen. Eikä hän ole lainkaan takertuvaa sorttia, joten uskon, että hän pärjää elämässä. Olen turvallisin mielin hänen suhteensa. Silti on jäätävää tajuta, että jonain päivänä joku muu saattaakin olla hänelle rakkaampi ja läheisempi kuin minä.”

Janne Virtanen: ”Vieno on hienoin asia elämässäni”

”Minulla oli lyhyt nuoruuden avioliitto ennen Hanna-Riikan tapaamista. Liitolla ei ollut oikein mitään edellytyksiä, ja oli onni, ettemme ehtineet hankkia lapsia. Tapasin Hanna-Riikan vasta kolmekymppisenä, jolloin olin jo tarpeeksi kypsä vakiintumaan.

Hanna-Riikan sairaudesta johtuen ei ollut selvää, että saisimme edes yhtä lasta, joten Vieno oli erityisen toivottu ja pitkään yritetty. Minulle on hyvin tärkeää saada olla isä. En ajattele sitä niin, että minusta pitää jäädä jälki, vaan pikemminkin elämän jatkumona. Lapsi antaa ainakin minulle omassa elämässäni suunnan ja tarkoituksen, eikä hän ole hetkeäkään, missään vaiheessa, tuntunut taakalta. Vieno on hienoin asia elämässäni.”

Rakkaan ystävänsä menettänyt Nina Tapio: ”Pystyn vieläkin tuntemaan Hanna-Riikan läsnäolon”

”Yritän olla mahdollisimman rakastava isä”

”Lapsuudenkotini Turussa oli turvallinen ja keskiluokkainen. Äiti oli töissä tavaratalossa naisten vaateosaston hoitajana, ja isä työskenteli liha-alan yrityksessä hankintapäällikkönä. Taiteilijoita ei perheessä ollut, eikä minua painostettu mihinkään suuntaan, mutta opiskeluun ja harrastuksiin suhtauduttiin kannustavasti. Veljestäni tuli vaatetussuunnittelija ja sisarestani opettaja.

Asetelma oli sikäli perinteinen, että isä oli tiukka ja äiti lempeä. Tunnistan itsessäni ajoittain isän ankaruutta, mutta uskon, että olen tytärtäni kohtaan vähän lempeämpi kuin isäni oli aikoinaan. Ajat ja asenteet ovat tietysti myös muuttuneet. Yritän olla mahdollisimman rakastava isä ja näyttää sekä kertoa, mitä tunnen. Äitini kuoli jo seitsemän vuotta sitten, ja isä menehtyi samana syksynä kuin Hanna-Riikka. Se oli rankka kesä ja loppuvuosi.”

Janne Virtanen: ”Minulle tehtiin lonkkaleikkaus keväällä”

”Työllä on ollut aina iso merkitys elämässäni, enkä vieläkään osaa kaivata sapattivuotta. Olen töiden suhteen vähän hamstraaja, moni asia tällä alalla on niin kivaa. Innostun aina siitä, mitä teen: televisiotyöstä, elokuvista, ohjaamisesta, radio-ohjelmista… Nyt kun olen ohjannut enemmän, huomaan kaipaavani näyttelemistä, mutta toisessa tilanteessa kaipaisin varmasti jotain muuta.

Juuri nyt odotan innoissani tammikuista ensi-iltaa Hämeenlinnan teatterissa. Minulla on näytelmässä rooli.

Minusta on hienoa, että voimme olla yhdessä ja silti päättää itsenäisesti omista asioistamme ilman, että uutta suhdetta haastetaan liikaa.”

Tunnistan olevani 53-vuotias. Työporukoissa olen yhä useammin ikähaitarin loppupäässä ja huomaan, että en ole aina yhtä ketterä ja palautuvainen kuin nuorempana. En kuitenkaan juuri mieti ikääni. Vuodet ovat tuoneet näkökulmaa ja ehkä järkeäkin. Ehkä olen myös rauhoittunut jonkin verran. Hanna-Riikan pitkä ja vaikea sairaus on tietysti vaikuttanut minuun niin, että tiedostan omankin elämäni rajallisuuden. En pelkää kuolemaa, mutta en ota terveyttä itsestäänselvyytenä. Toisaalta minulla ei ole ollut mitään vakavia perussairauksia, ainoastaan liikunnasta johtuvia vammoja ja kulumisia.

Minulle tehtiin lonkkaleikkaus keväällä, mutta olen palautunut siitä yllättävän nopeasti. Toinen lonkka on leikattu jo aiemmin, joten nyt olo tuntuu oikein terveeltä.”

”Yritän pysyä terveenä, sillä haluan nähdä tyttäreni aikuistuvan ja löytävän paikkansa elämässä”

”Olen aina ollut suhteellisen sovussa ulkonäköni kanssa enkä ole kokenut mitään erityisiä paineita. Joskus olen pudottanut muutaman kilon, joskus yrittänyt treenata joitain lihaksia isommiksi. En ole koskaan syönyt enkä juonut suruuni. Pikemmin unohdan syödä, jos olen alamaissa.

Hanna-Riikka teki enemmän ruokaa kuin minä, ja minulle jäi sunnuntaipihvin paistajan rooli. Nyt olen opetellut tekemään enemmän arkiruokaa, ja esimerkiksi äidin reseptillä tehty uunikala on aika pistämätön. Yritän pysyä terveenä, sillä haluan nähdä tyttäreni aikuistuvan ja löytävän paikkansa elämässä.

Viime vuosina olen harrastanut triathlonia, mutta kisannut olen lähinnä itseni kanssa, samoin kuin golfissa, jota pelaan vain huvikseni.”

Janne Virtanen: ”Välillä uskon itseeni enemmän kuin olisi syytäkään”

”Mielestäni virheitä ei tarvitse varoa, mutta niistä pitää oppia. Jos asioihin ei voi vaikuttaa, niitä ei saa jäädä murehtimaan. Yritän mennä aina ilon kautta. Kun itsetunto on kunnossa, ihminen pystyy melkein mihin vain.

Kun yksi ovi sulkeutuu, pitää etsiä uusi ovi, joka saattaisi avautua. Jos en ole esimerkiksi saanut hakemaani työtä, uskon jostain löytyvän varmasti jotain muuta.

Kaiken kaikkiaan itsetuntoni on hyvä, ja välillä uskon itseeni enemmän kuin olisi syytäkään. Jos minulle tulee seinä vastaan, en yritä puskea siitä väkisin läpi, vaan etsin uuden reitin. Olen aika sinnikäs, en jää toimettomaksi, vaan olen pikemmin ratkaisukeskeinen.

Pienillä korjausliikkeillä voi saada paljon aikaan esimerkiksi oman elämän hallinnassa. Jos esimerkiksi tunnen musertuvani tekemättömien asioiden alla, aloitan niiden raivaamisen yhdestä nurkasta. Hoidan yhden homman kerrallaan, ja kohta alkaa taas näkyä valoa tunnelin päässä. Niin matka jatkuu.”

”En osaa kuvitella itseäni enää pienten lasten isänä”

”Hanna-Riikka yritti puhua minulle ennen kuolemaansa siitä mahdollisuudesta, että tapaisin jonkun uuden ihmisen hänen jälkeensä. Silloin ajatus tuntui tosi kaukaiselta, ja yhä ajattelen, että perheeni olemme vain Vieno ja minä.

Kun tapasin nykyisen naisystäväni, tein jo varhaisessa vaiheessa selväksi, että minulle on tärkeintä, että tyttärelläni on kaikki hyvin. Kumppanini on aikuinen, vähän minua nuorempi, ja hänellä on omat lapsensa ja elämäntilanteensa. Hyvä niin. Hän ei ole julkisuuden henkilö, ja ha­luamme muutenkin edetä seurustelussamme varovaisesti. Vieno on tavannut hänet, myös muut läheiset ovat tietoisia uudesta suhteestani.

Meille ei tule uusperhettä. En osaa kuvitella itseäni enää pienten lasten isänä. Tiedän ja tunnen monia onnistuneita yrityksiä, mutta itse en ole sellaiseen kykeneväinen enkä halukas. Minusta on hienoa, että voimme olla yhdessä ja silti päättää itsenäisesti omista asioistamme ilman, että uutta suhdetta haastetaan liikaa. Aika moni suhde kaatuu lopulta siihen, että asioita yritetään laittaa samaan kasaan liian nopeasti. En tiedä, mitä tapahtuu Vienon kasvettua aikuiseksi. Ajattelen sitä sitten, kun aika on.”