Janni Hussi latasi someen videon, joka poiki yllättävän yhteydenoton Joel Harkimolta: ”Tiesin heti Joelin tavatessani, että tässä se on”

Janni Hussi ajatteli pitkään, ettei hänellä ole varaa olla heikko tai tehoton. Tasapaino löytyi pikkuhiljaa iän ja parisuhteen myötä. Pian Janni juhlii häitään ja muuttaa unelmiensa kotiin.

Kun Janni Hussi, 30, istahtaa aamupäivällä Syke-sarjan meikkituoliin, hänellä on jo takanaan yksi työpäivä juontajana Suomipopin Aamulypsyssä. Aamuvirkun naisen kello soi radioaamuina 4.30. Puoliso Joel Harkimo, 31, lenkittää Harri-koiran, sillä molemmat kääntävät korkeintaan kylkeä, kun Janni sulkee kotioven.

Sairaalasarjan kuvausten jälkeen Janni käy treenaamassa tai hoitaa yrityksensä asioita. Elämä on nykyään hyvin toisenlaista kuin vielä nelisen vuotta sitten, jolloin Janni eli sinkkuna. Tuolloin hän teki paljon lyhyitä projekteja ja työskenteli viikonloput tapahtumajuontajana eri puolilla Suomea.

– Tuntui, että sitoutuminen mihinkään pidemmäksi ajaksi kuin kuukaudeksi kahlitsi tai tuntui ahdistavalta. Nyt kaikki on rauhallisempaa, tasapainoisempaakin.

Janni uskoo, että ikä ja parisuhde ovat vaikuttaneet tasapainon löytämiseen. Syksyllä, Jannin 30-vuotissyntymäpäivänä, kihlautunut pari suunnittelee häitä ja rakentaa taloa Sipooseen. Rajoja siihen, mikä on sopiva määrä työtä ja tekemistä, Janni arvelee hakevansa yhä.

– Minulla on energiaa, ja tykkään tehdä paljon asioita. Vaikka Jollella on ollut hatussa pitelemistä vauhtini kanssa, hän on aina kannustanut minua kaikessa. Tasapainoisessa ja vakiintuneessa suhteessa on myös helpompi peilata itseään ja omia heikkouksiaan, kun ei tarvitse enää jännittää toisen reaktiota tai hylkäämistä.

”Fitnessuran päättäminen oli kova paikka”

”Kasvoin Kuusankoskella, aivan Kouvolan rajalla, käytännössä ainoana lapsena. Isäni sai myöhemmin uudessa liitossaan pikkusisarukseni, jotka ovat nyt kouluikäisiä. Olen ollut lapsesta saakka fyysinen ja energinen. Olin koko ajan suuna päänä menossa, ja vanhemmat saivat jatkuvasti olla nostamassa minua alas jostain puusta. Isän kanssa meillä oli omat puuhamme, vetäydyimme autotalliin pelaamaan sählyä ja kuuntelemaan Iron Maidenia. Äidin kanssa perheen koirat olivat yhteinen juttumme.

Vanhempani kuvailivat minua lapsena tormakaksi tädiksi. Olin hyvin itsenäinen. Pakkasin itse omat päiväkoti- ja treenikassini. Kun aloitin koulun, äiti otti töistä viikon vapaata, että hän voisi saattaa minut. Jo ensimmäisenä aamuna sanoin ennen koulun portteja, että ei tarvitse tulla pidemmälle eikä toiste saattamaan.

Pelasin pienestä lähtien jalkapalloa. Jo 14-vuotiaana nousin naisten sarjaan. Olin joukkueen nuorin, ja minulla oli naiivi kuvitelma, että saan tästä ammatin itselleni. Olin 18, kun jalkapallo päättyi polvivammaan. Tämän jälkeenkin ajattelin mustavalkoisesti, että liikunnan parissa työskentely on minun juttuni. Olinhan aloittanut 16-vuotiaana ryhmäliikuntaohjaajana, ja lukion jälkeen menin kouluttautumaan liikuntaneuvojaksi.

Kun kuntoutin salilla polveani 18-vuotiaana, löysin bikinifitnessin. Tavoitteellinen kuntosaliharjoittelu ja kisakunnon metsästys tuntuivat tärkeiltä, pystyin näin jatkamaan kilpaurheilua. Fitnessvuosien aikana minulle kehittyi salakavalasti käsitys, että kehon kisakunto, jossa kaikki rasvat ja nesteet on kiristetty pois, olisi normaali. Kun kisojen jälkeen alkoi kertyä painoa, se johti jatkuvaan laihduttamiseen ja ruokki epävarmuutta omasta kehosta ja ulkonäöstä.

Tällä luonteella fitnessuran päättäminen, eli ajatuksena luovuttaminen, oli kova paikka kesän 2014 lopulla. Elin silloin dieetin kiristelyvaihetta, kun tunsin, että en pysty tähän enää. Mikään ei tuntunut miltään, ja olin alakuloinen. Päätin, että pidän pienen tauon. Tuntui, että päätöksellä petin valmentajani, sponsorini, kaikki. He sanoivat, että ei mitään, lepäät hetken ja tulet vahvempana takaisin.

Huomasin pian, että päätös oli oikea. Dieetin loputtua värit palasivat elämääni. Asiat, jotka eivät olleet tuntuneet miltään, alkoivat kiinnostaa. Jaksoin olla taas läsnä läheisilleni. En usko, että olisin kovin hyvä kumppani tai ystävä, jos olisin jatkanut kisaamista. Kesti myöntää, että minulle se laji ei sopinut, vaan pisti valmiiksi syömishäiriöiselle mielelle pöntön sekaisin. Vieläkin, kun näen somessa isojen kilpailuiden aikaan välähdyksiä upeista lavakuvista, joku mielessäni sanoo, että olisipa hienoa olla kovassa kunnossa. Olen oppinut katkaisemaan ajatuskelan heti. Edessäni olisi loppuelämän suo, jos lähtisin ruokkimaan ajatusta enemmän.”

”Ihailen Jollen sosiaalisia taitoja”

”Ehdin olla kaksi vuotta sinkkuna ennen kuin tapasin Joelin. Olin ehtinyt jälleen muodostaa omat tapani ja rutiinini enkä etsinyt parisuhdetta. Sinkkukesä 2018 oli ollut meillä kavereiden kanssa poikkeuk­sellisen kostea. Elokuussa päätimme, että nyt korkki menee kiinni ja palataan arkeen.

Olin ehtinyt deittailla sen verran, että Joelin tavatessani tiesin heti, että tässä se on. Hän on empaattinen sekä oikeudenmukainen ihminen, joka huomioi aina muita. Ihailen Jollessa myös hänen sosiaalisia taitojaan. Hän tulee aidosti kaikkien kanssa toimeen.

”Taloudellinen itsenäisyys on ollut minulle parisuhteessa tärkeää.”

Etenimme suhteessa nopeasti: muutaman kuukauden kuluttua tapaamisestamme otimme yhteisen asuntolainan ja sijoitimme yhteiseen bisnekseen. Vähän aikaa sitten ostimme yhdessä osakkuuden hierontayrityksestä. Minulle, joka olen tehnyt töitä 11-vuotiaasta asti ja jo 16-vuotiaana viittäkin työtä yhtä aikaa, taloudellinen itsenäisyys on ollut parisuhteessa tärkeää. Olen rennompi, kun tiedän, että seison suhteessa taloudellisesti omillani. Minulle on mahdoton ajatus, että joutuisin pyytämään puolisoltani rahaa, ja koen luontevana, että molemmat maksavat osuutensa.

Rakastuminen on ihanaa ja huumaavaa, mutta se on myös kuluttava olotila. Koko ajan miettii, mitä toinen ajattelee. Muotoilinko tämän viestin nyt tyhmästi tai söinkö liikaa valkosipulia? Nautin enemmän tästä vakiintuneesta suhteesta, jossa voi olla oma itsensä ja jossa arvostus sekä luottamus ovat itsestäänselvyys.

Suhteessa on hyvä muistaa, että on muitakin tapoja toimia arjessa kuin tämä minun muodostamani malli. Itse olen halunnut, että keittiö siivotaan ruokailun jälkeen. Joelin myötä olen huomannut, että joskus sen siivoamisen voi antaa odottaa. Vaikka yhä touhotan aamusta iltaan, olen oppinut nauttimaan myös lepohetkistä. Ennen Jollen tapaamista en ollut esimerkiksi katsonut yhtään Netflix-sarjaa. Ajattelin, että sellainen on hukkaan heitettyä aikaa.”

”Sairastuminen opetti lempeyttä kehoa kohtaan”

”Keväällä 2019 menin näyttämään lääkärille olkapäässäni pidempään ollutta näppylää. En osannut olla huolissani, mutta tiesin odottaa puhelua tuona päivänä, sillä lääkäri lupasi ilmoittaa näytteestä. Istuin palaverissa ja olin varoittanut, että saatan joutua vastaamaan puheluun. Kun kuulin sarkoomasta, menin täysin lukkoon. Aloin nopeasti googlata, mistä on kyse. Kun palasin palaveriin, joku kysyi, onko kaikki hyvin. Silloin padot aukesivat ja sanoin itkuisena, että minun täytyy varmaan lähteä.

Vaikka sairastuminen on ollut elämäni pahin paikka, iski päälle samanlainen selviytymismoodi kuin aikaisemmissakin elämäni kriiseissä. Kun olin itkut itkenyt, aloin järjestellä asioita. Selvisin lopulta vähällä: ihoani leikattiin olkapäästä ja jouduin rajoittamaan urheilua. Nykyään käyn vuosittain seurantakontrollissa.

Sairastuminen ja fitnessin jälkeinen aika on opettanut lempeyttä kehoa kohtaan. Ennen muokkasin kehoa ulkoisesti ja nyt haluan, että keho voi hyvin sisäisesti ja että se jaksaa. Hurahdin viime kesänä enduroon. Olin aikaisemmin ajanut katupyörää, endurossa ajoon yhdistyivät vielä luonto ja vauhti.

Jolle tukee ja kannustaa minua kaikessa, jopa endurossa, vaikka häntä hirvittää metsässä ajamiseni. Olemme sopineet, että heti kun olen ottanut kypärän pois päästä, soitan olevani kunnossa. Ei ole varmasti aina helppoa olla kanssani, kun saa jännittää, että mikä paikka on nyt irti. Olin juuri olkapääleikkauksessa, kyseessä oli vanha urheiluvamma. Ikä on opettanut, että urheilussa enemmän ei ole enemmän, vaan vähemmän ja laadukkaasti saattaa usein olla kropalle parempi vaihtoehto.”

”Minulla on pieni mutta tiivis lähipiiri”

”Minulle oli itsestäänselvyys, että hankin jossain vaiheessa koiran. Kun menin katsomaan Harria, meillä synkkasi heti. Harri täyttää loppuvuodesta kymmenen vuotta, ja se on nähnyt ilot, surut ja ihmissuhteiden muuttumiset. Se on tunneälykäs, ja osaa lohduttaa, jos on huono päivä. Toisaalta se bailaa mukana, jos aistii minun olevan iloinen.

Harrista alkoi myös minun ja Joelin suhde, kun Jolle kommentoi somessa Harrin videota. Harri on luonteeltaan arka, ja Joel osasi lähestyä sitä juuri oikein; ei liian innokkaasti, että se ei pelästy. Melkein alusta asti he ovat olleet kuin paita ja peppu.

Minulla on aika pieni mutta tiivis lähipiiri. Heidän puolestaan olen valmis tekemään paljon. Kaksi pitkäaikaista ystävääni toimivat kaasoinani, kun menemme tänä vuonna naimisiin. He vastaavat enemmän käytännönjärjestelyistä, mutta halusin myös yläkouluikäisen pikkusiskoni kaasokseni seisomaan alttarille minun vierelleni.

Minulla on täysi luotto, että ystäväni järjestäisivät häämme vaikka päivässä, mutta huomaan, että en itse halua olla liikaa vaivaksi tai vaativa morsian. En ole ikinä haaveillut isoista prinsessahäistä, eikä sellaisia ole meille tulossa. Enemmän toivomme rentoa ja maanläheistä meininkiä. Järjestelyjen suhteen olisin voinut tehdä enemmänkin. Vihkipaikat ja -ajat ovat olleet täynnä, sillä tänä vuonna tuntuvat avioituvan kaikki viimeisen kahden koronavuoden ajalta. Toivon, että saisimme häät kuitenkin järjestettyä vielä tämän vuoden puolella.

En ole vielä tehnyt päätöstä siitäkään vaihdanko sukunimeni. Nimi on niin iso osa identiteettiä, että en tiedä, tuntuisiko hassulta, jos nimi vaihtuisi. Hääpuku sentään on nyt valmiina.

Tärkeältä tuntuu saada hääpäivänä kaikki läheiset paikalle yhtä aikaa. Itse rakkaudesta ja naimisiinmenosta sellainen mustavalkoisuus on karissut iän myötä pois. Rakkaudessa ja avioliitossa tulee varmasti monia vaiheita ja tunteet syvenevät tai muuttuvat elämän aikana. Kymmenen vuoden kuluttua suhde voi olla täysin toisenlainen mutta silti hyvä.”

”Elämässä tapahtuu nyt isoja asioita”

”Kun muutama vuosi sitten tuntui, että junnaan paikallani, aloin kartoittaa haaveitani. Olin kerran juttelemassa oman podcastin aloittamisesta, kun sanoin ääneen ajatukseni radiotyöstä. Ala on kilpailtu, joten olin kupsahtaa, kun soitettiin ja kysyttiin, tulisinko Suomipopille juontamaan. Ajattelin mielessäni, että voin hei maksaa, jos otatte minut!

Minulla kestää kauan ennen kuin pystyn ottamaan vastaan hyvää palautetta. Toki pieni tyytymättömyys kannustaa myös kehittymään, mutta olen huomannut, että huijarisyndrooma iskee vielä välillä Aamulypsyä tehdessä. Milloin ne huomaavat, että en ansaitse oikeasti olla täällä?

Elämässä tapahtuu nyt paljon isoja asioita. Nyt näyttää siltä, että pääsisimme kesän aikana muuttamaan uuteen kotiin.

En ole ikinä haaveillut tai suunnitellut, että kolmekymppisenä olisin naimisissa. Tai että minulla olisi lapsia, se punainen mökki ja perunamaa. Mutta osa näistä on pian totta. Kun Jolle ehdotti muuttoa Sipooseen, alkoivat luonnonläheisyys ja rauha tuntua keskustaelämää ja lyhyttä työmatkaa houkuttelevammilta. Olemme yrittäneet saada uuteen kotiimme kaiken, mitä olemme loppuelämän kodilta haaveilleet. Itse toivoin integroitua kahvikonetta, joten saan pian kahvini suoraan seinästä. Lisäksi meille tulee taloon kuntoiluhuone. Kimmoke siihen syttyi korona-aikana, kun salit olivat kiinni. Takapihalta pääsee myös suoraan hiihtämään ja luontoon.

Olen huomannut, että viime aikoina herkkyyteni on noussut enemmän esiin. Pitkään ajattelin, että minulla ei ole varaa olla heikko tai tehoton. Varmaan sellainen ajatus oli jäänyt urheilumaailmasta. Ny­kyään sallin itselleni herkistymisen ja kyyneleet. Huomaan, että minun tekee yhä useammin mieli vetää ylleni verkkarit farkkujen sijaan ja kaivautua sohvan nurkkaan. Huomaan myös ajattelevani, että tämäkin on ihan okei.”

Juttu on ilmestynyt Anna-lehdessä 9/22.