Jenni Poikelus haaveilee, että saisi kirjoittaa ja näytellä fiktiivistä komediaa.
Jenni Poikelus haaveilee, että saisi kirjoittaa ja näytellä fiktiivistä komediaa.
Julkkikset

Jenni Poikelus kiusaantuu toistuvasta tilanteesta kuulijoiden seurassa – ”Olen tosi huono small talkissa”

Jenni Poikelus kertoo, mikä muiden naurattamisessa kiehtoo.
Teksti: Maria Mäkelä Kuvat: Sampo Korhonen

Radiojuontajiksi päätyvät he, jotka olisivat halunneet näyttelijöiksi, mutta uskallus ei riittänyt. YleX:n Poikelus, Pehkonen ja Parikka -aamushow’ta juontava Jenni Poikelus muistaa näyttelijäopiskelijoiden heittämän herjan kouluvuosiltaan, ja se naurattaa häntä yhä.

Jenni alkaa pohtia, miten hän ylipäänsä päätyi radiokoppiin, jossa ei ole kontaktia yleisöön. Lapsena hän muistaa syttyneensä nimenomaan siitä, kun sai muut ulvomaan naurusta.

Mieleen on jäänyt kevätjuhla, johon Jenni oli kirjoittanut Napakymppi-parodian – teoksen nimi oli Napavitonen ja Kari Salmelaisen roolissa käsikirjoittaja itse. Katsomossa oli väkeä vanhempia myöten.

– Kun yleisö nauroi, tajusin, että tämähän on parasta ikinä. Se humahti ihan hattuun.

Radiotyössä ei yleisön palaute suoraan koppiin kuulu, mutta kyllä sielläkin nauretaan. Jenni ja hänen juontajakollegansa Mika Parikka ja Jere Pehkonen tapaavat nauraa sekä toistensa kanssa että toisilleen.

Vitsit voivat venytellä hyvän maun rajoja

Aamu on herkkää aikaa. Kuulijat valmistautuvat uuteen päivään, Jennin ja kollegoiden tehtävä on tehdä siitä vähän hauskempaa.

Suora show on hetkessä elämistä, sitä ei käsikirjoiteta. Se ei olisi edes mahdollista, sillä juttujen aiheet poimitaan aamun uutisista. Olennaista on juontajien dynamiikka.

– Tiedämme, millaista läppää toiselle voi heittää ja usein arvaamme jo senkin, mitä hän siihen vastaa.

Käsikirjoittamalla saisi terävämpiä huomioita ja loppuun asti mietittyjä vitsejä, mutta tietty rentous katoaisi. Sitä ei haluta, vaikka joskus hetkessä syntyvät vitsit saattavatkin venytellä hyvän maun rajoja.

– Jos menee liian pitkälle, pitää heti tunnustaa, että överiksi meni. Tsori siitä.

Komedian kirjoittamista Jenni Poikelus on päässyt testaamaan Joonas Nordman Show’n käsikirjoitustiimissä. Vitsejä keksiessä tärkeintä on pitää mielessä yleisö, joka koostuu eri-ikäisistä ihmisistä ympäri Suomen. Profiili on erilainen kuin aamushow’lla, jota kuuntelevat enimmäkseen nuoret kaupunkilaiset.

Esimerkkinä yleisön tuntemisesta Jenni käyttää rap-artisti Gettomasaa, jonka käytös Keskisuomalaisen haastattelussa päätyi hiljattain lööppeihin asti.

– Kun vitsailemme aiheesta radiossa, luotamme siihen, että populaarikulttuurista kiinnostuneet kuulijamme tuntevat tyypin. Mutta ei ole sanottua, että sama huumori uppoaisi lauantai-illan tv-viihteen seuraajiin.

Seura.fi: Joonas Nordman huumorin kielletyistä aiheista: ”Kaikkea saa edelleen sanoa”

Jenni Poikelus: Hauskuuttajaksi voi myös oppia

Ujous saattoi olla syy siihen, että Jenni Poikelus päätyi juuri radiostudioon, muiden näkemättömiin. Varsinkin lapsena hän arasteli tuoda itseään esiin isoissa porukoissa, vaikka tuttujen kesken läppä lensikin.

Uusien ihmisten seurassa Jenni tarvitsee yhä lämpenemisaikaa, mutta työhön liittyvä esiintyminen ei enää jännitä.

– Esiintyessään sitä on kohotettu versio itsestään.

Vaikka hauskuus usein onkin ihmisessä luontaisesti oleva ominaisuus, Jenni uskoo, että hauskuuttajaksi voi myös oppia.

– Hyväksi tarinankertojaksi voi opetella vaikkapa rikastamalla puhettaan huvittavilla kielikuvilla.

”Tuntemattomat saattavat lähestyä minua valmiina kuulemaan jotain hauskaa.”

Häntä itseään hauskuuttajan rooli seuraa myös vapaa-ajalle. Esimerkiksi festareilla hän on joskus työkeikkojen jälkeen joutunut kiusallisiin tilanteisiin.

– Tuntemattomat saattavat lähestyä minua silmät tuikkien ja valmiina kuulemaan jotain hauskaa. Ja minä, joka olen tosi huono small talkissa, saan suustani ’terve terve, onko kiva päivä ollut’ -tyyppistä läppää.

Pitkään Jenni häpesi tilanteita, joissa koki mokanneensa – sanoinko jotain tyhmää, olinko riittävän hauska? Häpeän tunne on lievittynyt kokemuksen myötä.

– Saan lohtua siitä, että kokeneemmatkin viihdyttäjät tuntevat joskus mokanneensa, vaikka olisin nähnyt, että hyvin meni. Tunne voi olla vain pään sisällä.

Vaikka näyttelijäopiskelijat muuta virnuilivatkin, työ radios­sa oli aina Jennin päämäärä. Läpi lapsuutensa hän kuunteli radiota ja ihaili juontajia, jotka saivat hänet nauramaan ääneen.

– Ajattelin, että siinä vasta hauskoja ihmisiä. Tätä minäkin haluan.

X