Johanna Oras jätti roskaruoan ja alkoholin 50-vuotispäivän lähestyessä: ”Ruokavalion noudattaminen on ollut yllättävän helppoa sen jälkeen, kun huomasin sen vaikutukset”
Taiteilija Johanna Oras jätti roskaruoan ja alkoholin 50-vuotispäivän lähestyessä. Voimansa tunnossa olevan Johannan energia on pitänyt puoliso Reijonkin nuorekkaana – mutta pariskunta on ymmärtänyt, että yhteiset haaveet pitää toteuttaa nyt.
Johanna Oras on tehnyt elämäntaparemontin.
Taiteilija Johanna Oras jätti roskaruoan ja alkoholin 50-vuotispäivän lähestyessä. Voimansa tunnossa olevan Johannan energia on pitänyt puoliso Reijonkin nuorekkaana – mutta pariskunta on ymmärtänyt, että yhteiset haaveet pitää toteuttaa nyt.
Vapun tienoilla ensi vuonna vietetään sangen erikoista ensi-iltaa. Silloin lähipiirille esitetään musikaali Johanna Oraksen elämästä hänen 50-vuotispäivänsä kunniaksi. Puoli vuosisataa tulee täyteen jo tänä keväänä, mutta koronaviruksen takia juhla siirtyy vuodella eteenpäin. Musikaalin käsikirjoitus on taiteilijan omaa käsialaa ja tyylilaji farssi. Päähenkilön kustannuksella vitsaillaan surutta.
Avauskappaleena soi itseoikeutetusti Whitney Houstonin I’m Every Woman, Johannan voimabiisi. Näyttävä taiteilija on julkisuudessa usein lokeroitu Marilyn Monroe -tyypiksi, vähän yksinkertaiseksi blondiksi. Mutta kiharapehkon alta löytyy myös hevirokkari, juppi ja boheemi taiteilija.
Ikääntyminen ei Johannaa huoleta, päinvastoin. Hän on voimansa tunnossa.
– Naisen sanomisille tulee toisenlainen painoarvo, kun ikää karttuu.
Viimeinkin Johanna Oras otetaan vakavasti. Ja siksi hänen on yhä helpompi nauraa itselleen.
Omakuvat ovat usein syntyneet masennuksen hetkinä
”Olen maalannut omakuvia 17-vuotiaasta saakka. Ensimmäisessä kuvassa esiintyy synkkämielinen show-girl. Laadin tuolloin koululleni kabareeta Suomen 75-vuotisjuhlan kunniaksi ja esiinnyin itsekin tanssityttönä. Maalauksessa näkyy ristiriita: ulkoisesti olin riehakas, mutta sisäinen kasvu oli vielä täysin kesken. Olin vasta matkalla siksi naiseksi, joka nyt olen.
Aikuistuessa koin ainoan ikäkriisini. Äkkiä ymmärsin, miten paljon rajoituksia naisen elämään kuului. Mikä on sopivaa ja mikä ei? Mitä saa sanoa? Miltä kuulu näyttää? Tuntui, että minua yritetään ahtaa muottiin, johon en mahdu.
Ihailin laulaja-Kikkaa, joka otti seksuaalisen provokaattorin roolin ja joutui huorittelun kohteeksi. Kikka teki kuitenkin vain samaa, mitä Madonna tötterörintaliiveissään teki maailmalla. Hän yritti näyttää uudenlaista naisen mallia. Olen iloinen, että Kikka on nyt nostettu sille jalustalle, jolle hän kuuluu.
Omakuvat ovat usein syntyneet masennuksen hetkinä. Kun tuntuu, etten osaa mitään ja minusta ei ole mihinkään. Muutamia poikkeuksiakin on. Erään kuvan tein heti sen jälkeen, kun tiesin hedelmöittyneeni. Minä ikään kuin näin sisälle kohtuuni, jossa oli juuri alkanut versoa uusi elämä. Päiväsin teoksen 1.1.1998, ja tasan yhdeksän kuukauden kuluttua syntyi tyttäreni Olivia.”
”Olen urani varrella kohdannut monenlaisia ennakkoluuloja”
”25-vuotistaiteilijajuhliini valmistuneessa kuvassa ylläni on haarniska ja ympärillä minulle ominaisia elementtejä: viinirypäleitä, omenoita, vanamoita, viljaa. Ilmeessä on enemmän uhmaa kuin tuskaa. Se kertoo, että tehtyäni tätä työtä näin pitkään tiedän jo oman paikkani.
Parhaillaan on valmisteilla omakuva 50-vuotisnäyttelyyn. Uskon, että olen elänyt jo monta elämää – yhden niistä Jeanne D’Arcina. Englanniksi häntä kutsutaan nimellä Joan of Ark, joten minun hahmoni on J.O. of Art. Nokkelaa, eikö? Kun olin parikymppinen, eräs ystäväni oli törmännyt Jeannen kuvaan ja todennut, että tuohan on ilmetty Johanna. Siitä lähtien hän on ollut voimahahmoni. Koen olevani kuvataiteen soturihahmo.
Olen urani varrella kohdannut monenlaisia ennakkoluuloja. Omituisimman ja absurdeimman huhun mukaan en maalaa taulujani itse. Lähdin toteuttamaan taiteilijuutta hieman eri tavalla kuin on totuttu, ja se herättää tunteita. Vastapainoksi olen saanut olla esikuvana nuorille: näinkin tätä hommaa voi tehdä.
Ilkeät huhut ovat itselleni muistutus siitä, ettei kannata rynnätä julistamaan mielipidettään asioista, joita ei kunnolla tunne. Nuorena olin hyvin mustavalkoinen, nyt kartan jyrkkiä kannanottoja. Varomaton lausahdus voi aiheuttaa suurta vahinkoa.”
Johanna Oras on ollut esteetikko lapsesta saakka
”Olen ollut esteetikko lapsesta saakka. Kauneudenkaipuuni ulottui jopa henkilötietoihin. Virallinen etunimeni on Riikka ja tyttönimeni Partanen. En tuntenut kumpaakaan omakseni. Partanen vielä vääntyi koulukavereiden suussa Partsuksi tai Sängeksi. Kotimme sijaitsi Leipäläntiellä, joka kuulosti mielestäni arkiselta. Olisin halunnut olla Angelika ja asua Kesäkadulla.
”Kauneudenkaipuuni ulottui jopa henkilötietoihin. Virallinen etunimeni on Riikka ja tyttönimeni Partanen. En tuntenut kumpaakaan omakseni.”
Nautin, kun pääsin vierailemaan ystävieni kauniissa kodeissa. Ei omassanikaan tosin mitään vikaa ollut. Se oli sisustettu skandinaavisen pelkistetysti, oli lepakkotuolit ja Lokki-valaisin. Erityisesti pidin Marimekon tekstiilien vahvoista väreistä, oranssista ja tummansinisestä.
Isoäidin huusholli oli rönsyävämpi. Kirpputori-ihmisenä hän haali sieltä täältä pikkuesineitä. Vitriini oli täynnä minimaljakoita, joita oli lupa ihailla vain lasin takaa. Muistan miettineeni, saisinko jonkin niistä perinnöksi.
Muoti kiinnosti jo varhain. Meillä oli taloudellisesti tiukkaa, ja uusi asu ostettiin kevät- ja joulujuhliin. Niillä mentiin koko vuosi. Kun pääsin kesätöihin, kannoin tienestit Turun Mic Maciin. Hienointa oli päästä Tukholman Hötorgetin H&M:ään, josta sai pikkurahalla kassillisen vaatteita.
Nykyään suhtaudun shoppailuun kriittisemmin. Olivia saarnaa, että halpavaatteita ei pidä ostaa. Olenkin palannut kouluaikaiseen systeemiin, jossa vaatteita hankitaan suunnilleen kaksi kertaa vuodessa. Elämäntaparemontin takia mahdun onneksi taas vanhoihin asuihini.”
Paha taipumus löytää vika aina muista kuin itsestä
”Yhteistä taivalta Reijon kanssa on takana pian 30 vuotta. Liittomme on ollut yllättävän tasainen siihen nähden, kuinka räiskyviä persoonia molemmat olemme. Keskustelumme yltyvät usein kovaäänisiksi, mutta pysymme asiassa emmekä mene henkilökohtaisuuksiin.
Kun näkemyseroja tulee, pauhaamme aikamme ja menemme sitten omiin oloihimme hautomaan asiaa. Lopuksi poimimme aineksia kummankin mielipiteistä ja luomme cocktailin, jonka molemmat voivat niellä. Parisuhteessa nyt vain täytyy tehdä kompromisseja.
Minulla tosin on paha taipumus löytää vika aina muista kuin itsestäni. Lapsena pudotin kerran leikkiessäni isoäidin kauniin jalkalampun, ja se meni säpäleiksi. Mamma torui. Olin ollut hetken hiljaa ja todennut sitten tuohtuneena: ’Kaikkiin paikkoihin sinäkin noita lamppuja laittelet!’ Mamma ei voinut kuin nauraa.
Onneksi tiedostan tämän piirteen itsekin, ja siitä on tullut lähipiirissä jo vitsi. Reijo oikein jo odottaa, mistä syyllinen tällä kertaa löytyy.
Vaikka vietämme paljon aikaa yhdessä, molemmilla on oma tila. Taidekauppiaana työskentelevä Reijo liikkuu usein autolla ja hoitaa asioita puhelimessa, minä olen yksin ateljeessani. Me olemme hyvä tiimi.”
Johannalla ja Reijolla on 25 vuoden ikäero
”Tavatessamme olin 22- ja Reijo 47-vuotias. Katsoin Reijoa ylöspäin, mutta kyllä hänkin ihaili minua. Toisen kunnioittaminen onkin ollut suhteemme kantava voima. Olen halunnut pitää mielessä, että rakastuin tuohon mieheen juuri tuollaisena. Emme ole yrittäneet muuttaa toisiamme, mutta olemme antaneet tilaa luonnolliselle kasvulle. Minä en ole enää ujo ja epävarma tyttö, ja Reijostakin on tullut pehmeämpi ja lempeämpi.
Meillä on ollut alusta asti yhteinen vahva tahto siihen, että suhteemme kestää. Huomioimme toisiamme päivittäin. Kutsumme toisiamme yhä hellittelynimillä ’kulta’ ja ’rakas’ ja halaamme ohi mennessämme.
25 vuoden ikäeroa ei ole tähän mennessä juuri huomannut. Minun nuoruuteni on pitänyt Reijonkin nuorekkaana. Hän on yhä avoin ja utelias elämälle, ei mikään vanha jäärä.”
Ikäero näkyy parin suunnitelmissa
”Sen verran Reijon ikä vaikuttaa, että emme mieti, mitä teemme kymmenen vuoden kuluttua. Suunnitelmamme yltävät korkeintaan vuoden päähän. Olen kehottanut Reijoa miettimään, onko hänellä toteutumattomia unelmia. Aikoinaan hän jätti lupaavasti käynnistyneen laulajanuransa tukeakseen minun taiteilijuuttani. Olen alkanut tuntea siitä syyllisyyttä. Entä jos laulaminen on hänelle samanlainen intohimo kuin taide minulle?
Siitä emme ole juuri puhuneet, mitä tapahtuu, kun toisesta aika jättää. Täältähän ei lähdetä välttämättä ikäjärjestyksessä: Reijolta on kuollut kaksi lastenlasta. Olemme kiitollisia siitä, että olemme yhä hengissä ja nautimme jokaisesta yhteisestä päivästä.
Sitä paitsi Reijo luultavasti elää piruuttaankin niin pitkään, ettei minulla enää ole mitään saumaa parisuhdemarkkinoilla.”
Johanna tunsi itsensä voimattomaksi Olivian sairauden edessä
”Olivia on isän tyttö. Olen heidän läheisestä suhteestaan paitsi valtavan onnellinen myös vähän mustasukkainen.
Kuvittelin, että minusta tulee maailman paras äiti. Että osaan sen homman luonnostaan enkä tee virheitä kasvattajana. Ensimmäiset 12 vuotta menivätkin hyvin. Sitten alkoivat normaalit murrosikään kuuluvat kokeilut alkoholin ja tupakan kanssa. Kun Olivia jäi niistä kiinni, räyhäsin oikein kunnolla. Tytär oli hiljaa ja pyysi anteeksi. Hän ei koskaan huutanut tai haistatellut meille vanhemmilleen. Jälkeen päin ajatellen olisi ehkä kannattanut päästää vähän höyryjä ulos.
Olivia sairastui anoreksiaan. Koulukiusaamisesta sisuuntuneena hän aloitti laihdutuksen, joka riistäytyi käsistä. Siitä tuli addiktio. Minun oli vaikea ymmärtää häntä. Olen ollut erilaisilla dieeteillä lähes koko aikuisikäni, mutta en ole koskaan kärsinyt syömishäiriöistä. Vaikka olen tuskaillut kilojani, olen näyttänyt tyttärelle myös olevani tyytyväinen ulkomuotooni.
Pahimpina aikoina tunsin itseni todella voimattomaksi. Minä, täydellinen äiti, en osannut auttaa lastani! Minusta ratkaisu ongelmaan oli simppeli: älä työnnä niitä sormia kurkkuun! Mutta kun ei se ollut niin yksinkertaista. Onneksi Olivia sai asiantuntevaa apua ja toipui.
Opettajat ja tuttavat toitottivat jatkuvasti, kuinka erikoislaatuinen ja lahjakas tyttäremme on. Aloin ajatella, että akateeminen ura on ainoa mahdollinen. Olivia ilmoitti jo lapsena, että hänestä tulee kirurgi. Ysiluokan tet-harjoittelussa hän huomasi, ettei kirurgin työ vastannutkaan hänen odotuksiaan ja luopui haaveestaan.”
”Tein sen virheen, että lähdin elämään Olivian elämää”
”Tein sen virheen, että lähdin elämään Olivian elämää: asettamaan tavoitteita ja olemaan kunnianhimoinen hänen puolestaan. Se sai hänet kuvittelemaan, että hän on aiheuttanut minulle pettymyksen. Mutta se ei pidä paikkaansa.
Minä olen aina ollut meidän perheen stara, jonka ympärillä kaikki pyörii. Tyttärelle ei ole ollut helppoa kasvaa äidin varjossa omaksi persoonakseen. Nuorempana Olivia oli sitä mieltä, että taidealalle hän ei ainakaan ryhdy. Kuinka ollakaan, vuoden alussa hän perusti galleriatoimintaa pyörittävän yrityksen.
”Minä olen aina ollut meidän perheen stara, jonka ympärillä kaikki pyörii. Tyttärelle ei ole ollut helppoa kasvaa äidin varjossa omaksi persoonakseen.”
Olen viimein päästänyt irti tyttärestäni. Hyväksyin sen, että hän elää omaa elämäänsä. Nyt tuntuu välillä siltä, että äidin ja tyttären sijaan olemme kuin ystävättäret. Käymme yhdessä lenkillä, laitamme ruokaa ja katsomme elokuvia. Arvostan Olivian näkemyksiä ja kysyn usein hänen mielipidettään. Hän osaa myös sparrata, kun olen vajoamassa masennukseen ja itsesääliin.”
Johanna Oras on heittänyt hyvästit makkaraperunoille
”Vuosi sitten menin funktionaalisen lääketieteen asiantuntijan, Maili Lepolan, vastaanotolle. Olen kärsinyt ruoansulatusongelmista suunnilleen vauvasta saakka, ja suolistoani on tutkittu ylä- ja alakautta. Syytä ei ole löydetty.
Maili laati minulle ruokavalion, josta jätettiin aluksi pois kaikki sokerit ja hiilihydraatit. Söin lähinnä kasviksia ja marjoja. Sen jälkeen hiilihydraatteja lisättiin kokeiluluontoisesti.
Olen suuri roskaruoan ystävä. Makkaraperunat! Lihapiirakka kahdella nakilla! Rakastan myös kaikkea makeaa. Silti ruokavalion noudattaminen on ollut yllättävän helppoa sen jälkeen, kun huomasin sen vaikutukset. Vanhat vaatteet mahtuvat taas päälle ja olo on energinen.
Elämäntaparemonttiin kuuluu myös liikunta. Tykkään ryhmäjumpasta, mutta aikataulusyistä sovitut tunnit ovat usein jääneet väliin, ja sitten into on lopahtanut. Nykyään käyn lenkillä lähimetsässä keskellä päivää kuusi kertaa viikossa. Nostan sykettä, halaan puita ja saan raitista ilmaa. Sen jälkeen jaksan maalata iltaan saakka.
Elokuusta lähtien olen ollut täysin ilman alkoholia. Punaviinin jouduin jättämään jo joitakin vuosia sitten, koska jo yksi lasillinen aiheutti kamalan päänsäryn ja rytmihäiriöitä. Reijo on absolutisti, joten alkoholittomuus ei ole aiheuttanut suuria muutoksia. Samppanjaa minulla kieltämättä on vähän ikävä. Mutta en tarvitse sitä vapautuakseni. Osaan olla höpsö ihan selvinkin päin.
Ensimmäiset vaihdevuosioireet ilmaantuivat vuoden alussa, kun sain yöllisiä hikoilukohtauksia. Huomasin pyörtäväni ajatukseni hormonivastaisuudesta. Vielä olen tosin mennyt luomuna.
Jotain hyvääkin tässä elämänvaiheessa on: äksy olen ollut aina, mutta nyt voin laittaa mielen ailahtelut vaihdevuosien piikkiin.”
Kunnianhimoa vai intohimoa?
”Monena vuonna kärsin talvimasennuksesta. Tammikuu oli aikaa, jolloin kaikki oli harmaata ja kurjaa, mikään luova työ ei edistynyt. Kuvittelin voivani paeta alakuloa kotiimme Etelä-Ranskaan. Mutta se löysi sinnekin.
Sitten kehitin ovelan hämäystekniikan. Aiemmin työvuoteni päättyi jouluun, joka katkaisi työmoodin. Viime vuosina olen jättänyt pari taulua hekumalliseen keskeneräisyyteen ja joulun jälkeen suorastaan odotan pääseväni takaisin ateljeeseen. Kokemuksen tuomaa viisautta!
Työelämässä on nyt trendinä downshiftaaminen. Ei ole muodikasta valittaa kiirettä ja työn paljoutta. Itsekin olen havainnut, ettei kannata rehkiä kahtatoista tuntia putkeen. Energia riittää paremmin, kun jaksottaa päivän pitämällä pausseja. En ole downshiftannut vaan järkeistänyt toimintaani.
Minua on aina ajanut valtava kunnianhimo. Katse on koko ajan uusissa tavoitteissa. Viime aikoina olen hidastanut tahtia ja katsellut välillä ympärilleni ja jopa taakse: mitä kaikkea olenkaan jo saavuttanut! Tunnen siitä suurta kiitollisuutta.
Kunnianhimossa on aina ripaus ahneutta. Välillä mietin, mitä minä enää tässä rimpuilen. Vieläkö tarvitsee tavoitella jotakin? Mutta kun minulla on yhä valtava palo tehdä tätä työtä. Ei tekemisen riemusta voi kantaa huonoa omaatuntoa.”
Juttu on julkaistu Annassa 13/2020.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous