"On hirveä väärinkäsitys, että arki olisi tylsää. Mulle arki on koko elämä. Ja se on hyvää elämää!" sanoo Juha Hurme.
Julkkikset

Kirjailija ja tuore isä Juha Hurme, 58, herää joka aamu onnellisena siitä, että on elossa: ”Arki on koko elämä”

Finlandia-palkittu kirjailija Juha Hurme, 58, koki nuorena olevansa viallinen. Nyt hän herää joka aamu viideltä täynnä onnea siitä, että on elossa. Tammikuussa Juhalle ja hänen vaimolleen syntyi poikavauva.
Teksti: Maria Tojkander Kuvat: Sara Pihlaja ja Arto Wiikari / Otavamedia

Juha Hurme ei juhli. Moni muistaa hänet puku päällä pitämässä juhlapuhetta Kansallisteatterissa marraskuussa sen jälkeen, kun oli kerrottu hänen voittaneen Finlandia-palkinnon romaanillaan Niemi, mutta se oli erikoistilanne.

Muuten tämä 58-vuotias teatteriohjaaja ja kirjailija ei tosiaankaan juhli. Ei järjestä juhlia, ei käy niissä.

– Enkä missään tapauksessa elä mitään taiteilijaelämää. Sellainen on pelkkää itsetehostusta.

Hänestä parasta on arki. Se sama, jota moni vihaa tai pitää harmaana puurtamisena, vastenmielisenä välitilana.

– On hirveä väärinkäsitys, että arki olisi tylsää. Mulle arki on koko elämä. Ja se on hyvää elämää! Se, että huomenna on loppiainen, ei merkitse mulle mitään.

Siksipä huomenna on ihan sopiva päivä ajella vuokrapakulla Tampereelta Turun ja Helsingin kautta takaisin Tampereelle. Roudata tavaraa.

Siksipä tänään on hyvä päivä lyöttäytyä Juhan seuraan vuorokaudeksi ja ottaa selvää, miten elää mies, joka on löytänyt onnensa arjesta. Millainen mies herää joka aamu viideltä täynnä onnea siitä, että on elossa?

Lemminkäinen-näytelmä pohjautuu Niemi-romaaniin

Lomiakaan hän ei pidä. Hänhän rakastaa työtään, jota hän tekee nytkin, perjantai-iltapäivänä varttia yli kaksi, makaamalla patjalla Kansallisteatterin Pienen näyttämön reunalla.

Täällä harjoitellaan Lemminkäinen-näytelmää, josta tulee komedia – siis ei mikään farssi vaan siinä mielessä komedia kuin Shakespearen komediat – ja joka pohjautuu Niemi-romaaniin.

Juha ohjaa sen, mutta juuri nyt ei treenata kohtauksia vaan musiikkinumeroita. Silloin Juhaa ei tarvita, ja hän tekee viisaasti, kun pysyy sivussa. Niin hän itse sanoo. Samalla hän voi huilata. Ja funtsata. Siitä funtsaamisesta on syntynyt viisi romaania ja kymmeniä näytelmiä.

Laulavaa näyttelijäjoukkoa johtaa muusikko Petra Poutanen-Hurme, 33, Juhan vaimo.

– Viisas ihminen. Ja Suomen paras teatterimuusikko, kuiskaa Juha.

Musiikin kanssa on vähän kiire, sillä Petra on viimeisillään raskaana*.

Juha Hurme ja vaimo Petra Poutanen-Hurme saivat poikavauvan tammikuun 29. päivä.

Juha Hurme ja vaimo Petra Poutanen-Hurme ovat yhdistäneet voimansa paitsi teatterissa myös muussa elämässä. ”Viisas ihminen”, Hurme sanoo vaimostaan. Juha ja Petra saivat poikavauvan tammikuun 29. päivä.

Vaativat vanhemmat

Vuonna 1959 syntyi Varsinais- Suomeen Paimioon poikavauva, Juha. Juhan äiti syntyi vuonna 1922 sotienväliseen Suomeen, ja siinä juuri oli se ongelma. Hän oli Juhan syntyessä sotaveteraani, äidiksi vanha – ainakin silloisella mittapuulla – ja hänellä oli vanhanaikaiset arvot.

Äiti tarkoitti hyvää.

Juha oli viides lapsi ja ensimmäinen, kauan kaivattu poika. Kun poika osoittautui eteväksi, äiti innostui odottamaan kuopuksestaan suuria. Presidentiksi tai pääministeriksi, äiti suunnitteli.

Äiti ja isä olivat opettajia.

– Minun piti olla kiltimpi ja parempi kuin muut lapset, Juha muistelee.

Vaativuuteen liittyi liiallinen suojelevuus.

– Äitini rakasti tukahduttavasti sillä ajatuksella, että hän tietää paremmin. Olin 50, kun hän kuoli, ja viimeiseen asti hän kohteli minua kuin pikkulasta.

Juhasta tuli 12-vuotiaana ateisti. Koska vanhemmat olivat uskonnollisia, Juha piti asian omana tietonaan. Vanhemmat tuomitsivat myös teatteritaiteen, joten kun Juhasta 29-vuotiaana tuli teatterialan ammattilainen, hän salasi senkin. Äidin kuolemaan asti.

– Vuosikymmeniä salasin äidiltäni, kuka olin.

Taitelijaelämää vai -eläkettä?

– Hei mä unohdin pakata tän mytyn.

Juha Hurme työntää reppuun ikkunalaudalta tavaraa. Ollaan Helsingin keskustassa Kansallisteatterin vierasasunnossa, jossa Juha ja Petra ovat asuneet viikot joulukuun alusta, jolloin Lemminkäistä alettiin harjoitella.

Petra ja Juha Hurme asuivat viikot kansallisteatterin vierasasunnossa Lemminkäinen-näytelmän harjoitusten ajan.

Petra ja Juha Hurme asuivat viikot kansallisteatterin vierasasunnossa Lemminkäinen-näytelmän harjoitusten ajan.

Juhan päiväohjelma on joka päivä koko lailla samanlainen.

– Mä en tee mitään muuta kuin luen, käyn teatteritreeneissä, kirjoitan ja urheilen.

Tältä viikolta treenit ovat ohi, kello on puoli neljä, puoli tuntia aikaa junan lähtöön. Se vie Tampereelle, Juhan ja Petran yhteiseen kotiin Pispalaan. Juha ja Petra menivät naimisiin kesällä 2012.

Perillä Pispalassa Juha menee kauppaan. Se on Juhan hommia, ruoanlaitto ja kauppalistan laatiminen ovat Petran.

Piimää, vessapaperia, mihin ihmeeseen ne ovat siirtäneet kookosmaidon. Bataattia, porkkanaa, hedelmiä. Hurmeet syövät paljon kasviksia, terveydellisistä, ekologisista ja eettisistä syistä.

Juha oppi lapsuudessaan nuukaksi. Hän joutui kulkemaan isonsiskon vanhoissa hiihtohousuissa, joiden lahkeita oli jatkettu.

– Olin aina täysin out, mutta kannoin sen hyvin. En edelleenkään hae hyväksyntää muodin kautta, ja pidän linjaani uljaana. Nämä housut kestävät ainakin 10 vuotta, Juha sanoo ja puristaa mustien ulkoiluhousujensa lahjetta.

Hän kertoo tulevansa toimeen 10 000 eurolla vuodessa, jos tarvis.

Maksettuaan ostokset hän astuu talvi-iltaiseen Pispalaan ja kävelee 1920-luvulla rakennettuun taloon, jossa hän ja Petra asuvat.

Juha Hurme

Kaupassakäynti on Juhan hommia.

Olohuoneessa on vauvanvaatteita lajiteltuina pinoihin koon mukaan. Kaikki tarvikkeet on täytynyt hankkia niin Tampereelle kuin Helsinkiinkin, sillä lapsi voi syntyä hetkenä minä hyvänsä.

– Tietysti menen mukaan synnytykseen! Juha sanoo.

– On mieletön lahja, että olen 58-vuotias ja meille tulee vauva. En aio missata siitä ilosta sekuntiakaan.

Juha täyttää ensi vuonna 60 vuotta, joten hän voi pian hakea taiteilijaeläkettä. Ehkä hän hakeekin.

– Mutta jos saan eläkkeen, ei se tarkoita, että lopettaisin hommat. Se tarkoittaa tehostettua tuotantoa.

Tulevan kevään ajaksi jopa Juha on raivannut kalenterinsa tyhjäksi. Vauvaa varten.

Kaikki on yhtä vauvansänkyä vaille valmista. Sen Juha hakee huomenna Turun Kakskerrasta siskonsa luota ja vie Helsinkiin.

Ennen sitä olisi vähän klapihommaa. Ei kun puita kaakeliuuniin ja liiteriin pilkkomaan lisää!

Juha Hurme ei usko stressiin

Tien päässä näkyy valonkajo, mutta muuten on vielä yö. Ajetaan pakettiautolla Tampereelta kohti Turkua, kello on seitsemän ja rapiat loppiaisaamuna.

– Rakastan pimeää. Minua ärsyttää mankuminen siitä, ettei ole valoa, sanoo Juha.

Muita ärsyttäviä asioita ovat pröystäilevä typeryys ja se, kun joku esittää varmana totuutena omat luulonsa.

– Mutta ei ihmisiä kannata silti vihata, ei kamalimpiakaan.

Juha Hurme suhtautuu maailmaan ankaran lempeästi. Ja kirjoittaa leppoisia romaaneja sellaisista aiheista kuin hulluus ja maailmankaikkeuden kulttuurihistoria. Onko hän itse leppoisa?

Hän uskoo olevansa.

– En usko stressiin enkä pelkää mitään. Vaikka asiat olisivat miten, pitää analysoida tilanne ja keskittyä ratkaisuihin.

Sitäkin leppoisuus on, että kun autoillaan, pysähdytään tunnin välein kahville. Eka stoppi on Shell Mommola Huittisissa.

Juha juo kahvinsa miten milloinkin sattuu huvittamaan, sokerilla tai ilman, toisinaan maidon, joskus jopa kerman kanssa. Nyt saa mennä mustana.

– Tää on mielettömän hyvä leivonnainen, hän sanoo huoltoaseman kahvilan vaniljaviineristä ja nauraa, tarttuvasti.

Ja nyt: tupakka- ja maailmanparannustauko. Juha on polttanut 25-vuotiaasta.

Hän polttaa vain sätkiä.

– Maun takia.

Jos kaikki maailman ihmiset sitoutuisivat tekemään yhden muutoksen ja Juha saisi päättää, minkä, mikä se olisi?

Hänen täytyy miettiä, täsmälleen puoli sekuntia.

– Maailmassa on 7,6 miljardia ihmistä. Rajataan pois toimintakyvyttömät, vanhukset ja vauvat, jäljelle jää sanokaamme kuusi miljardia. Mielettömiin tuloksiin päästäisiin sillä, että kaikki he hillitsisivät seuraavan kiukunpuuskansa ja analysoisivat syyt siihen. Seurannaisvaikutukset olisivat huimat. Monet kostonkierteet jäisivät pois, säästyttäisiin lukuisilta terroristeilta, voitaisiin välttyä muutamalta sodaltakin.

Kahvipaussin jälkeen on valjennut päivä.

”Yksinäisyys oli katkeraa, mutta totuin siihen”

Penkillä on ryppyinen kangaskassi täynnä levyjä. Juha Hurme kaivaa sieltä yhden ja panee soittimeen. Stevie Wonderia.

Se toimi 17-vuotiaalle Juhalle sisäänheittäjänä muihin mustan musiikin artisteihin.

– Mutta se oli myös sokea jätkä, joka teki vammastaan huolimatta musaa siinä kuin muutkin. Musta se oli kiva ajatus.

Juhan vanhempien oli tarkoitus tehdä hänen jälkeensä vielä lisää lapsia, mutta kun he näkivät vastasyntyneen poikansa, he säikähtivät.

Vasemmassa kädessä ei ollut sormia, oli vain tyngät.

Siihen aikaan puhuttiin talidomidikatastrofista, mutta Juhan käsi ei liittynyt siihen. Mihin se liittyi, sitä ei kukaan osannut sanoa, vaikka asiaa tutkittiin.

– Äidille oli vaikeaa, että minä olin sellainen rääpäle. Hän hösäsi hirveästi, oli huolissaan.

”En usko stressiin enkä pelkää mitään. Vaikka asiat olisivat miten, pitää keskittyä ratkaisuihin.”

Siskot ottivat pianotunteja, mutta Juha ei viidellä sormellaan voinut soittaa, joten hän lauloi.

Armeijassa hänet luokiteltiin kätensä takia B-mieheksi. Hän meni silti pasifistinakin armeijaan heti, kun se oli mahdollista. Oli pakko päästä kotoa pois.

Kaikki kirjansa Juha on kirjoittanut yksisormijärjestelmällä.

– Mä oon varmaan maailman nopein etusormikirjoittaja, hän sanoo.

Jos jäljitetään Juhan nuoruudesta periytyviä tottumuksia, saadaan esimerkiksi tällainen luettelo: Alle 10-vuotiaana Juha huomasi, että tunsi itsensä vapaaksi metsässä. Hän hankki teltan ja on nukkunut luonnossa siitä lähtien jopa sata päivää vuodessa. 12-vuotiaana hänelle tuli maneeriksi yksinäisyys.

– Se oli katkeraa, mutta totuin siihen. Nykyään koko taiteellinen toimintani rakentuu sen varaan, että yksin kelailen asioita.

Juha Hurme perheineen asuu Pispalassa.

Juha Hurme perheineen asuu Pispalassa.

Yksinäisyyttä voi täyttää vaikka juoksemalla. Juha Hurme alkoi urheilla maanisesti, kilpailikin 25-vuotiaaksi saakka.

Urheilu jäi elämäntavaksi, joskin nykyään hän on ”jo raihnas” ja juoksee ”enää 40–50 kilometriä viikossa”.

Nuorena hän koki olevansa ”raskaasti erilainen ja jotenkin viallinen”.

Parikymppisenä Juha lähti Ruotsiin hoitamaan vanhuksia. Se oli irtiotto vanhemmista ja huipentui siihen, kun hän jätti luonnontieteiden opintonsa Turun yliopistossa kesken.

– Tulin tosi viiveellä elämään. Menin Ruotsiin ujona, änkyttävänä kielipuolena, mutta opin siellä kielen ja pääsin ujoudestani. Siitä saakka olen rakastanut Ruotsia.
Ruotsin kieli avasi uusia maisemia, esimerkiksi kirjallisuuteen. Avaa edelleen.

Hän ei silti kannata pakkoruotsia. Hän ei kannata mitään pakkoja.

Tytär Saara Hurme seuraa isänsä jalanjälkiä

Tässä se nyt on. Juhan sisko Hilkka kantaa omakotitalonsa kuistille lastensängyn. Siinä Juha nukkui lapsena.

Sängyn pohjaan on kirjoitettu niiden lasten nimet, joiden käytössä sänky on ollut. Pohjassa lukee myös Saaran, Juhan 28-vuotiaan tyttären, nimi.

Juha ja Saaran äiti erosivat, kun Saara oli viisivuotias. Nykyään Saara Hurme on tanssija ja koreografi ja asuu Lontoossa.

– Luonnonsuojelijana vältän lentämistä viimeiseen asti, mutta Saaran luona Lontoossa olen käynyt.

Tämän talven Saara on Helsingissä, sillä hän tekee koreografian Lemminkäiseen. Osin Saaran takia auton tavaratilassa Helsinkiin matkaavat myös Juhan luistimet.

Isä ja tytär alkavat näet käydä yhdessä luistelemassa. Brahenkentän tekojäällä, kerran viikossa.

Ja taas juodaan kahvit, nyt Hilkan keittämät. Hilkan keittiön seinällä on kehyksissä karikatyyri. Se esittää jäntevää hujoppia, jolla on tuumailijan ryhti ja riuhtaiseva askel. Juhan isää Heimoa. Piirroksen teki isän sotatoveri, piirustuskoulun käynyt.

Hetkeä myöhemmin Juha kulkee kohti autoa.

Tuo ryhti. Ja eiköpäs jalka riuhtaise askelta juuri samalla tavalla kuin karikatyyrissä! Kuinka suuressa määrin ihmisen persoonallisuus lopulta on pelkkää biologian ja temperamentin määräämää reagointitapaa, perimän säätelemää ja tietoisen mielen ulottumattomissa?

– Enemmän kuin tajuammekaan, Juha sanoo.

Ihminen on perimältään lähes täysin simpanssin kaltainen.

– Olemme isoja, älykkäitä apinoita.

Jottei kehityksemme apinasta ihmiseksi jäisi pahasti kesken, tarvitsemme taidetta ja tiedettä. Juha tarjoaa romaaneillaan meille näitä molempia. Nyljetyissä ajatuksissa kaksi hyvämuistista soutajaa keskustelee kirjallisuuden olennaisuudet läpi. Niemi taas on laaja runoelma, jossa Juha yhdistää humanismia ja luonnontiedettä, tieteilijän ja taiteilijan katsetta tavalla, jota nykyään ei juuri tehdä.

Vaan nyt me isot, älykkäät apinat suuntaamme sinne, mistä Juha tätä tiedetaidettaan ammentaa. Lapsuusmaisemiin. Hän hakee sieltä vauhtia aina aloittaessaan uutta kirjoitusurakkaa.

Kesti 50 vuotta kirjoittaa Finlandia-palkittu teos Niemi

Seutu on entistä merenpohjaa ja maa kosteaa ja satoisaa. Laskujokien kovertamia uurteita näkyy vielä siellä täällä maassa. Juhan ensimmäinen lapsuudenkoti oli Veikkarin kansakoulu Paimiossa. Se oli myös hänen ensimmäinen koulunsa. Siis tuo keltainen pitkulainen rakennus, joka nyt näkyy etuikkunasta. Perhe asui toisen kerroksen päädyssä.

– Nuo kolme ikkunaa, Juha osoittaa, kun ajamme pakulla hitaasti ohi.

Pihaan emme viitsi mennä, sillä rakennuksessa toimii tätä nykyä erityislastenkoti.

Koulussa opetettiin Juhan mukaan auktoriteettipelkoa ja muutenkin puuta heinää. Suhteellisuusteoriaa ei mainittu lainkaan, ulkoa tankkaamista arvostettiin.

– Tästä voi juontua ikäluokkani heikko kyky kriittiseen ajatteluun.

Oli hyvääkin. Steinbeck, Tšehov ja muut. Juha innostui ja otti koppeja. Ja ymmärsi, ettei edes Kafka tiennyt kaikkea. Heräsi epäily, halu ottaa selvää, kaivaa lisää.

Hänen tapansa penkoa asioita on lähtöisin sieltä. Siten ne menestysteokset syntyvät. Loputtomalla lukemisella, kirjaamisella, jalostamisella.

– Minulta on kysytty, kauanko kesti kirjoittaa Niemi. Vastaus on 50 vuotta.

Luonnontieteellistä kirjallisuutta Juha ei lukenut sitä varten lainkaan. Ei tarvinnut. Sen verran oli tullut luettua matkan varrella.

Juha Hurme sai psykoosin: ”Salailustahan minä sairastuin”

On pian puolipäivä. Juha kipaisee R-kioskilla ostamassa hautakynttilän. Sitten hautausmaalle, pääkäytävää suoraan, ensimmäisestä risteyksestä oikealle. Kivi on siinä.

Juha irrottaa lyhdyn telineestä, ottaa vanhan kynttilän pois ja asettaa tilalle uuden. Sytyttää stendarilla. Siinä se loimottaa.

Kahdeksan vuotta sitten äiti sairastui. Kun Juha kuuli, että 87-vuotiaalla äidillä oli vain vähän elinaikaa jäljellä, hän tajusi, ettei ehtisi selvittää asioita äidin kanssa.

Juha käveli Auroran psykiatriseen sairaalaan. Hän oli varma, että oli kuollut. Se oli harha. Hänet otettiin suljetulle osastolle. Diagnoosi: psykoosi. Äiti kuoli kuukautta myöhemmin. Juha sai kuolinuutisen Auroraan.

Silloin katosivat harhat.

Hän oli sairaalassa kuukauden ja poissa töistä vuoden. Sairaalajakson jälkeen tuli vielä masennus, mutta lukeminen pelasti hänet.

– Silloinkin kun jopa hampaiden harjaus oli työlästä, minä luin. Heikoimpinakin päivinä pystyin nauttimaan kirjoista.

Juha teki kokemuksistaan romaanin ja näytelmän ja on alusta asti puhunut asiasta julkisesti.

– Salailustahan minä sairastuin, hän sanoo.

– Olen käsitellyt kokemaani niin paljon, että se ei enää riivaa minua. Aurora-ajasta on tullut rauhallinen muisto niin kuin syntymävammaisesta kädestä aikoinaan.

”Minulla ei ole kasvatusfilosofiaa”

– Nuorempana ajattelin kärkkäästi, missä kaikessa olen erilainen kuin vanhempani. Nyt olen alkanut huomata meissä samaakin. Se tuntuu rakkauden työltä haudan yli, Juha sanoo.

Hän kiittelee, että vanhemmat kannattivat vaistomaisesti tasa-arvoa: äiti teki opettajan työtä, ja vanhemmat kannustivat Juhan siskoja akateemiselle uralle. Ja heidän kotonaan lajiteltiin jätteitä jo 1960-luvulla!

Minkälaista vanhemmuutta Juha tavoittelee?

– Ei minulla ole mitään kasvatusfilosofiaa. Lapsi tulee, ja sitten sitä aletaan tutkia.

Hän uskoo vapaaseen kasvatukseen.

– Mistä ikinä lapseni kanssa puhunkin, aion sanoa, että näin minä ajattelen, mutta sinulla voi olla oma käsityksesi. Meidän pitää antaa jälkeläisillemme oma elämä.

Haudalta lähtiessä Juha heittää vanhan kynttilän roskiin – kynttiläosan energia-, kannen metallijätteeseen.

Autossa soi Jimi Hendrixin Fire.

Juha haluaa ajaa pikkuteitä.

– Minusta tämä suomalainen pusikko on nättiä. Moni haikailee muualle, mutta minä tyydyn tähän.

On niin kosteaa, että metsä melkein katoaa sumuun. Juha Hurme sanoo tätä Aleksis Kivi -keliksi.


*Juha Hurme ja Petra saivat terveen poikavauvan tammikuun 29. päivä 2018.

Juha Hurmeen haastattelu julkaistu Anna 3/2018 -numerossa.

X