Juha Tapion polku oli pienestä kiinni: "Laulaminen nolotti, mutta häpeä oli nieltävä"
– Jokin sisäinen ääni kehotti ottamaan lepoa keholle ja mielelle.
Julkkikset

Juha Tapion polku oli pienestä kiinni: ”Laulaminen nolotti, mutta häpeä oli nieltävä”

Juha Tapio pitää mielellään kaikki langat käsissään. – Viime vuosina olen kuitenkin yrittänyt tietoisesti pyrkiä eroon siitä, etten ala heti neuvomaan kaikkia. Annan ammattimuusikkojen tehdä hommansa.
Teksti: Terhi Harper Kuvat: Sampo Korhonen

Juha Tapio ei kuulu aamuihmisiin. Parhaillaan kotona häärivät remonttimiehet ovat kuitenkin luoneet arkeen poikkeustilan. Kun sirkkeli alkaa laulaa eteisessä jo ennen kahdeksaa, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin herätä.

Kahden vuoden etätyöaika kypsytti Juhan ja Raija-puolison remonttihaaveet tuumasta toteutusvaiheeseen. Aiemmin irvistelevät lattialistat oli ollut helppo ohittaa mennen tullen, mutta nyt ne alkoivat häiritä liikaa jokapäiväistä elämää.

Laulaja saapuu haastatteluun Helsingin keskustaan hyväntuulisena suoraan evakosta, kun remonttikaaoksen keskellä sinnikkäästi elänyt perhe on joutunut viimein luovuttamaan ja vaihtamaan hetkeksi majaa.

Kevätaurinko paistaa ravintolapöytään, ja puhe kääntyy lounaslistan valikoimasta klassisen remontin kaavaan, jossa lopulta kaikki menee uusiksi. Juhan Tuusulan-kodissakin korjaustyöt ovat lähteneet jalkalistoista elämään omaa elämäänsä.

Juha sietää remonttia varsin hyvin.

– Siinä on tuttuja kaikuja omasta ammatista, jossa töitä joutuu tekemään vaihtelevissa ja joskus sekavissakin olosuhteissa. Myös oma perhe-elämämme on aina ollut menemistä ja tulemista töineen ja harrastuksineen. Meistä kaikista se on tuntunut hauskemmalta kuin paikallaan oleminen.

Poikkeustilassa eläminen havahduttaa näkemään asioita uusin silmin. Kun asuintila omassa kodissa kaventui lopulta makuuhuoneeseen ja kodinhoitohuoneeseen, arjen huomasi toimivan pienissäkin neliöissä aivan kuten aikoinaan nuorena parina.

”Ensin tuntuu siltä, että oli hirveä virhe tulla studioon”

Äskettäin päättyi toisenlainen poikkeustila Juhan uralla. Paluu Finnvoxin studiolle Helsingin Pitäjänmäkeen katkaisi ennätyksellisen kolmen vuoden äänitystauon.

Uuden albumin työprosessi on silti sujunut vanhaan tuttuun tyyliin.

– Ensin tuntuu siltä, että oli hirveä virhe tulla studioon. Pelkään joutuvani kohta ilmoittamaan levy-yhtiölle, että ei tästä nyt tullutkaan mitään paitsi yksi suuri katas­trofi. Sitten on niitä päiviä, kun nauhalle tarttuu juuri oikeita asioita.

– Yllättävän nopeasti sitä alkaa pohtia, haluaako kukaan yleisössä enää kuunnella minua.

– Yllättävän nopeasti sitä alkaa pohtia, haluaako kukaan yleisössä enää kuunnella minua.

Ensimmäisen syntymänsä laulut kokevat studiossa. Uudestaan ne syntyvät siinä hetkessä, kun Juha menee esittämään ne yleisölle. Erityisen jännittävältä se tuntuu nyt, tauon jälkeen.

– Vaikka olen tehnyt tätä hommaa pitkään ja saavuttanutkin urallani kaikenlaista, yllättävän nopeasti sitä alkaa pohtia, haluaako kukaan yleisössä enää kuunnella minua.

Juha on huomannut, että aika tuo uudenlaista syvyyttä vanhoihin lauluihin. Samalla aika jossa elämme, synnyttää uusia lauluja. Muusikon mieli ja aistit poimivat ympäristöstä asioita, jotka on puettava sanoiksi ja säveliksi juuri nyt eikä kolmen vuoden päästä. Yksi tällainen kappale on tulevan albumin ensimmäinen julkaisu Vaadin rauhaa. Yhteistyössä Eppu Kososen kanssa tehty kappale on ylistys tavalliselle elämälle.

– Ajattelen ihmisiä vaikkapa Ukrainan Mariupolissa tai Kiovassa. Vielä alkuvuonna he elivät tavallista elämäänsä, kunnes yhtenä päivänä se kaikki vietiin pois.

Sanoista voi löytää Juhan teksteille tuttua kerroksellisuutta. Asiat voivat olla samaan aikaan sekä kokonaisen universumin että tavallisen ihmisen kokoisia. Vaadin rauhaa puhuukin ihmisyyden puolesta kaikissa olosuhteissa, ei ainoastaan sodassa tai konfliktiuhkien alla.

Otsikon sisältämä vaatimus tuntui Juhasta ainoalta oikealta vaihtoehdolta.

– Se asettaa minut itsenikin puntariin. En voi vaatia rauhaa muilta, jos en ensin mieti, kuinka itse toimin sen puolesta omassa elämässäni.

Juha Tapio: ”Laulaminen nolotti, mutta häpeä oli nieltävä”

Kun Juha Tapio katsoo elämäänsä taaksepäin, oman polun löytyminen näyttää olleen pienestä kiinni.

Lapsuudenkodissa kukaan ei harrastanut musiikkia. Joskus harvoin, kun perheen vihreä Saab 96 nieli kilometrejä Etelä-Pohjanmaalta mummolaan Pohjois-Pohjanmaalle, autostereoista saattoi kajahtaa ilmoille Armia ja Dannya sekä muita 1970-luvun Finnhitsejä.

Ensimmäisen musiikillisen vau-hetkensä Juha koki niin ikään autoreissulla, kun isä laittoi erään kerran iskelmän sijaan soimaan Vesa-Matti Loirin Leinoa.

– Huomasin heti, että tässä musiikissa oli jotakin erilaista. Hienot tekstit ja melodiat sykähdyttivät ja naulitsivat paikoilleen kuuntelemaan.

Liekö sattumaa vai johdatusta, että samoihin aikoihin Juhan kotipaikkakunnalla Ylistarossa yksi koulun opettajista alkoi vetää kuoroa. Sinne Juha ja pari kaveria päättivät mennä, jotta iltapäivisin olisi jotakin tekemistä.

Samaan syssyyn perustettiin bändi, jossa soololaulajan rooli lankesi Juhalle.

– Paljon siistimpää olisi ollut hakata rumpuja tai vinguttaa särökitaraa, mutta toisin kuin kavereilla, minulla ei näitä soittimia ollut. Laulaminen nolotti, mutta häpeä oli nieltävä. Eihän bändiä voinut olla ilman laulajaa.

”Sulla on tosi hyvä ääni”, kuului palaute tutulta tytöltä, joka oli tullut kavereiden kanssa kuuntelemaan bändiä treenikämpälle. Sen jälkeen laulaminen ei enää tuntunutkaan Juhasta hullummalta. Serkultaan hän sai lahjoituksena nurkkiin lojumaan jääneen kitaran ja opetteli sointumerkinnät peruskoulun musiikinkirjan takalehdeltä.

Seurasi uusi musiikillinen jysähdys, kun muusikko Jukka Leppilampi saapui paikkakunnalle esiintymään.

– Katsoin Jukkaa ja mietin, miten joku osaa ja uskaltaa tulla lavalle yksin ja pystyy vangitsemaan koko yleisön. Se oli puhuttelevaa. Tästä innostuneena aloin itsekin soittaa yksin kitaraa ja laulaa.

Pian Juha huomasi, että kolmella soinnullakin pärjää pitkälle. Kun niiden järjestystä vaihteli ja lauleskeli päälle, syntyi uusia biisejä.

”Tuolloin koin voimakkaasti, että minä en ole se keski-ikäinen mies, jolle tapahtuu tällaista”

Pohjanmaalaiseen sielunelämään ei kuulu haihattelu. Vaikka parikymppisenä Juhan haaveena oli tehdä musiikkia ammatikseen, luokanopettajana elanto tuntui turvatummalta. Opiskeluaikana keikkaa alkoi olla enemmän, mutta Juha sinnitteli tutkintonsa valmiiksi – asioita kun ei ole tapana jättää kesken.

Sinnikkyyden ja jämäkkyyden Juha Tapio on perinyt edesmenneeltä äidiltään. Äiti oli uuttera järjestöaktiivi, jolle puheenjohtajan tehtävät lankesivat kuin luonnostaan. Myös Juha pitää mielellään langat omissa käsissään.

– Studiossa haluan osallistua koko levynteon prosessiin, toki myös kirjoitan itse lauluni. Viime vuosina olen kuitenkin yrittänyt tietoisesti pyrkiä eroon siitä, etten ala heti neuvomaan kaikkia. Annan ammattimuusikkojen tehdä hommansa.

Isässään Juha arvostaa hienotunteisuutta. Hän antoi aikanaan ymmärtää kantansa, mutta ei tullut koskaan niskasta kääntäen kertomaan, miten asiat tehdään. Isästään Juha on ottanut mallia omaan isyyteensä, kun tekee mieli paimentaa omia poikia ja puuttua heidän tekemisiinsä.

Viime vuosina elämä on osoittanut, että luopumisiin on mahdotonta valmistautua etukäteen. Kun esikoispoika vuonna 2020 muutti pois kotoa, Juhasta se tuntui tapahtuvan äkisti ja kovin aikaisin. Vastahan hän itse juuri ajokortin saaneena kierteli kitaran kanssa pitkin Pohjanmaata isän ja äidin maksaessa bensat.

Saman vuoden kesällä seurasi uusi luopuminen, kun äiti kannettiin hautaan.

– Tuolloin koin voimakkaasti, että minä en ole se keski-ikäinen mies, jolle tapahtuu tällaista. Tämä tyyppi on ihan joku muu, joku paljon itseäni vanhempi. Ja kuitenkin oli pakko hyväksyä tapahtunut. Olen tullut elämässäni tähän kohtaan.

Toisaalta vielä keski-ikäisenäkin lapsenmielinen pöljyys ja seikkailunhalu ovat Juhassa läsnä. Toisinaan hän löytää itsensä miettimästä, kuka oikeasti järkevä aikuinen vuokraa omalla rahallaan jättimäisen jäähallin tai vieläkin isomman Ratinan stadionin Tampereella, jossa bändin on tarkoitus keikkailla elokuussa.

”Jokin sisäinen ääni kehotti ottamaan lepoa keholle ja mielelle”

Juha Tapio kuitenkin tuntee itsensä: on parempi ottaa riski ja melkein kärsiä vatsahaava kuin jäädä myöhemmin jossittelemaan – sehän vasta pohjalaista sapettaisikin. Ja kun kaikki ratkeaa parhain päin, helpotuksen tuomaa euforian tunnetta on vaikea verrata mihinkään.

Riskinoton ja helpotuksen tuomaan myrskyyn kehossa on helppo myös jäädä koukkuun, mikä kuluttaa miestä.

Juhalle tämä oli yksi syistä jäädä keikkatauolle.

– En tuntenut itseäni väsyneeksi, mutta jokin sisäinen ääni kehotti ottamaan lepoa keholle ja mielelle. Hetken mietittyäni ajattelin, että tämähän vasta munakasta onkin – vetäytyä keikkalavoilta juuri silloin, kun työ maistuu parhaimmalta ikinä. Haluan kuitenkin pysyä hyvässä kunnossa ja innostua työstäni vielä 75-vuotiaanakin.

Tauko kasvatti rohkeutta. Vaikka taiteilijuuteen liittyvät riittämättömyyden tunne ja häpeän voittaminen olisivat läsnä hautaan saakka, niitä on nyt helpompi käsitellä. Etäisyyden ottaminen asioihin on tehnyt hyvää itsetunnolle.

– Tiedän olevani kokonainen ihminen, menestyinpä tai en. Ura ei ole yhtä kuin oma identiteettini.

”Ajattelen, että olen soittajien kanssa pyhällä tehtävällä”

Bändi on Juhalle toinen perhe. Muusikoistaan hän kokee ylpeyttä ja vastuuta aivan kuten omista perheenjäsenistään. Keikkatauolle jääminenkin oli mahdollista siksi, että jokainen soittajista on arvostettu ja työllistetty omalla sarallaan. Heidän jättämisensä taloudellisesti tyhjän päälle ei olisi ollut vaihtoehto.

Työ koskettaa myös kotona olevia läheisiä, ja siksi vuosien varrella Juha on buukannut keikka- ja kotijoukoille yhteisiä hyvinvointikoulutuksia. Porukalla on tehty reissujakin.

– Ajattelen, että olen soittajien kanssa pyhällä tehtävällä jakamassa iloa ja valoa ihmisille. Tätä kutsumustyötä ei voi tehdä yksin ilman työtovereita ja läheisiä, jotka ymmärtävät kutsumuksen luonteen. Jo seurakuntaelämästä opin, että on se, joka lähtee ja se, joka lähettää – toisin sanoen sallii toiselle tämän kutsumuksen noudattamisen.

– Jotakin tapahtui siinä hetkessä, kun astuin lavalle.

– Jotakin tapahtui siinä hetkessä, kun astuin lavalle.

Tiivis musiikillinen yhteisö kantaa myös vaikeissa paikoissa. Yhdessä on surtu, iloittu ja koettu jännityksen hetkiäkin – kuten vuoden 2017 marraskuussa, kun edessä oli keikka loppuunmyydyllä Espoon Metro-areenalla. Samalla viikolla Juha oli itselleen epätyypillisesti sairastunut flunssaan. Kaikki mahdolliset tropit kurkuma-inkivääri-valkosipulimikstuuroita myöten oli nautittu pihisevän äänen palauttamiseksi.

Keikkapäivänä ääni oli edelleen poissa.

Tunti ennen konsertin alkua Juha Tapio istui jäähallin yläkerrassa ja katseli ikkunasta parkkipaikalle valuvaa autojonoa. Ruuhkaa riitti niin pitkälle kuin silmä kantoi.

– Siinä kohtaa pelotti. Mietin, että olisi aika hanurista, jos en tänä iltana pystykään laulamaan. Ei vain minulle vaan kaikille bändin jäsenille, maksavasta yleisöstä puhumattakaan.

Lopulta adrenaliini pelasti artistin.

– Jotakin tapahtui siinä hetkessä, kun astuin lavalle. Koko areena oli niin täynnä energiaa, että pystyin vetämään läpi täyden kaksituntisen. Se, mitä tapahtui, on minulle edelleen mysteeri. Kun keikka oli lopussa, koko keho oli niin auki, että olisin voinut painella vielä toiset kaksi tuntia lisää. Todellisuus iski naamalle vasta seuraavana aamuna.

”Hankittaisiinko viimeinkin se mökki”

Sama adrenaliini pitää Juhaa hereillä keikkojen jälkeisinä öinä. Vuodet ovat opettaneet, että hotellisänkyyn on useimmiten turha jäädä pyöriskelemään, kun höyryt eivät ole vielä laskeutuneet. Samassa ajassa ajaa kotiin perheen luo.

– Lyhyet valoisat kesäyöt ovat ikimuistoisia. Kun eteen avautuu uinuvia järviä ja vehreää luontoa, tekee aina mieli soittaa vaimolle ja herättää tämä. Kysyä, että hankittaisiinko viimeinkin se mökki.

Samalla Juha Tapio tietää arjen realiteetit enemmän kuin hyvin. Vapaa-ajan asuntoon on turha satsata, kun artisti itse on keikoilla viikonloppuisin ja juhlapyhinä.

Loppujen lopuksi sillä ei ole väliä. Toteutuivatpa haaveet tai eivät, tärkeintä on yhdessä fiilistely vaimon kanssa. Kuten jokin aika sitten, kun he kävelivät pitkin Esplanadia ja tähyilivät lähitalojen ullakkoasuntoihin.

– Puhelimme toinen toiselle, että tännehän voisi muuttaa ja piipahdella helposti tyylikkäisiin kahviloihin. Samalla kumpikin tiesi, että omasta kodista emme halua lähteä mihinkään.

X