Julkkikset

Jutta Gustafsberg: ”Kropassani ei ole mitään noloa peiteltävää”

Teksti: Anna.fi

Jutta Gustafsberg kertoo Annan Tässä iässä  -juttusarjassa tärkeistä suhteistaan, vartalostaan ja henkisestä kasvustaan. 41-vuotiaana hän on vihdoin sinut itsensä kanssa, myös ulkoisesti.

Jutta Gustafsberg

Suhteet: Äidin saattohoitajana

”Palasimme viime yönä mieheni Arin kanssa lomalta Dubaista. Sen piti alun perin olla meidän häämatkamme, jonne lähtisi mukaan joukko lähisukulaisia, muun muassa 73-vuotias Arja-äitini. Mutta hänelle tuli lähtö paljon kauemmas.

Viime syksynä äiti soitti ja kertoi olleensa tutkimuksissa. Menin hänen mukaansa TAYS:iin kuulemaan tuomiota: vatsasyöpä. Vedin lääkärin sivummalle ja pyysin sanomaan suoraan, kuinka paljon äidillä olisi vielä elinaikaa. ’Muutamasta kuukaudesta puoleen vuoteen’, kuului vastaus.

Äidille en halunnut kertoa näin konkreettista aikamäärettä. Halusin tehdä hänen viimeisistä päivistään niin hyviä kuin suinkin.

Raivasin allakastani tilaa ja istuin äidin sängyn vieressä sairaalassa joka päivä. Äiti ei ollut ollenkaan henkinen ihminen, hän ei uskonut kuoleman jälkeiseen elämään. Pyrin lievittämään pelkoa ja ahdistusta auttamalla häntä keskittämään ajatuksensa onnellisiin muistoihin: Ajattele upeimpia seikkailujasi maailmalla! Ajattele ainoata lapsenlastasi Maxia!

Taistelutahtoa äidillä riitti. Hän uskoi pääsevänsä vielä ensi keväänä rakkaalle mökilleen ja neuvoi tarkkaan, miten se pitää laittaa talviteloille. Toimin toiveiden mukaan, vaikka tiesin, ettei äiti enää näkisi kevättä.

Jo puolentoista kuukauden kuluttua keuhkokuume sammutti elämänliekin. Viimeisinä hetkinä, jolloin äiti oli tajuissaan, kerroin, kuinka paljon häntä rakastan ja kuinka hyvä äiti hän on ollut. Vakuutin, että minusta hänen ei tarvitse kantaa huolta. Minä kyllä pärjään.

Olen tiedostanut jo kauan, että mikään ei ole pysyvää ja ketään ei voi omistaa. Jonain päivänä kaikesta ja kaikista on päästettävä irti. Luopumista helpottaa vahva usko siihen, että ero läheisistä ei ole lopullinen. Me tapaamme vielä.

En tuhlaa aikaa tuumimalla sitä, kuinka paljon itselläni on vielä elinaikaa jäljellä. Onko junani kenties jo kääntynyt paluumatkalle? Lähdön hetki tulee sitten, kun tulee. Ei se murehtimalla muutu. Siihen asti paahdan sata lasissa.”

Jutta Gustafsberg

Ruumis: Ei vielä kehäraakki

”Tänä aamuna vaaka näytti kaksi kiloa enemmän kuin viikko sitten lomalle lähtiessä. Reissulla tuli vähän herkuteltua. Se tarkoittaa, että vähään aikaa ei syödä jälkiruokia.

Kroppani on kokenut monia isoja muutoksia. Ensimmäisen fitness-kisavaiheeni jälkeen paisuin parikymmentä kiloa. Oloni oli kamala, mutta hyvä, että sekin tuli koettua. Jos olisin aina ollut hoikka, en pystyisi samastumaan ylipainoisiin asiakkaisiini nykyisessä työssäni laihdutusvalmentajana.

Tiedän, että ikääntymistä vastaan on turha taistella. Sen taistelun häviää aina. Silti kolmevitosena minuun iski hirveä tarve laittaa itseni vielä kerran elämäni kuntoon ja osallistua fitness-kisoihin. Halusin näyttää ennen kaikkea itselleni, etten ole vielä täysin kehäraakki.

Kun harjoittelee kisoihin, peilikuvaa tulee väistämättä vilkaistua monta kertaa päivässä. Koin aitoa iloa timmistä kropastani. Mutta aina oli jotakin korjattavaa: vyötäisiltä piti saada sentti pois ja pakaraan lisää pyöreyttä. Tässä lajissa edes maailman huiput eivät ole koskaan täysin tyytyväisiä vartaloonsa.

Hurjimman treenaamisen aikoihin laiminlöin henkistä puoltani ja keskityin fyysiseen suorittamiseen. Fitness-urheilu on aika pinnallista puuhaa. Hetkellinen onnentunne voi tulla siitä, että ”mulla on sikahyvä perse”. Mutta eihän sen varaan voi elämäänsä rakentaa.

Enää en todellakaan kaipaa kisalavoille. Pääsen tunnelmasta osalliseksi valmentaessani asiakkaitani kilpailuihin. Itsetuntoni ei ole riippuvainen siitä, onko reidessä muutama sentti höttöä, mutta kunnostani ja ulkonäöstäni haluan yhä pitää huolta. Tietoisuus siitä, että näytän hyvältä, tekee oloni seksikkääksi. Tiedän, että alastomassa kropassani ei ole mitään, mitä pitäisi nolostellen peitellä.”

Poimi Jutan vinkit ja treenaa kroppasi rantakuntoon kolmessa kuukaudessa!

Teksti: Miia Siistonen
Kuvat: Mirva Kakko/Otavamedia

Katkelma Annan kansijutusta 10/2015

X