Kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava Maaria Oikarinen: ”Tyttäreni takia minun täytyi pysyä elossa”

Taiteilija Maaria Oikarisen, 44, mielialat ovat aina vaihdelleet melkoisesti, mutta vasta seitsemän vuotta sitten hän sai oikean diagnoosin. – Nyt olen jo tottunut ajatukseen, että sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä, hän sanoo.

Juhannus on Maaria Oikariselle vaikea ja ahdistava juhla. Hän ei pysty juhannuspyhinä tapaamaan ystäviään saatikka juhlimaan. Yleensä hän vain sulkeutuu esimerkiksi ateljeehen maalaamaan ja odottaa yksin hiljaisuudessa, että valoisat pyhät menevät ohi.

Taustalla on traaginen onnettomuus, josta uutisoitiin Iltalehdessä vuoden 2000 juhannuksen jälkeen: ”Suomen kirkkaimpiin taidemaalarilupauksiin luettu Ilkka Lammi, 24, menehtyi hukkumisonnettomuudessa varhain juhannuspäivän aamuna Porvoon lähistöllä sijaitsevalla Tervajärvellä. Juhannusaamun idylli särkyi, kun järven toiselle puolelle uineen nuoren taiteilijan voimat ehtyivät. Hän vajosi vain 15 metrin päässä vastarannasta.”

Maaria oli tuolloin puolitoistavuotiaan tytön äiti ja juuri ensimmäisen näyttelynsä pitänyt taiteilija. Hukkunut kollega oli hänen miesystävänsä. Rakastetun yllättävä kuolema musersi nuoren naisen maailman täysin.

Kolmen päivän kuluttua onnettomuudesta Maaria meni psykoosiin.

– Tuntui, että järvi vyöryi päälleni ja halusin itsekin hukkua, mutta tyttäreni takia minun täytyi pysyä elossa, hän muistelee.

Suljetulla osastolla sai maalata

Maaria joutui olemaan pari kuukautta sairaalan suljetulla osastolla, jossa hän kuitenkin sai maalata koko ajan.

– Ajattelin, että olen vahva nainen ja selviän kyllä, mutta en vielä kunnolla ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut, hän sanoo.

Sitten iski todella vakava masennus, eikä Maaria pystynyt enää lainkaan maalaamaan. Mieli kertasi tapahtumia ja ajatukset kiersivät kehää. Seurasi kausi, jolloin hänelle kokeiltiin erilaisia vahvoja lääkkeitä ja hoitoja. Hän yritti sinnitellä elämässä eteenpäin, hoiti pientä tytärtään ja purki tuntojaan kirjoittamiseen. Neljän vuoden tauon jälkeen hän pystyi vähitellen uudestaan maalaamaan.

Kirjan kirjoittaminen päätepiste surutyölle

Nyt Maarialla on takanaan tuottelias aika. Helmikuussa hänellä oli kaksinkertainen syy juhlaan, sillä samaan aikaan pidettiin taidenäyttelyn avajaiset ja uuden kirjan julkistamistilaisuus.

Lucian silmät -romaanin päähenkilö Janna on kovasti Maarian oloinen elämää pursuava taidemaalari. Janna maalaa abstrakteja teoksia, jotka muistuttavat Maarian töitä, ja Jannakin on menettänyt nuorena rakastettunsa ja sairastunut menetyksen jälkeen.

– Saattaa olla, että kirjan kirjoittaminen oli päätepiste suruni käsittelylle, Maaria sanoo.

Kirjan päähenkilö sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä, ja sama tauti on myös Maarialla.

Oikea diagnoosi selvisi vasta vuonna 2010. Silloin todettiin, että Maarialla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja kokeilemalla löydettiin mielen vaihteluihin auttavat lääkkeet.

– Oikeastaan se oli helpotus, ymmärsin heti paremmin itseäni, hän sanoo nyt.

Maanisia kausia Maarialla oli ollut jo kouluaikana ja opiskeluvuosina.

– Nuorena luulin, että olen vain supertehokas.

Rakastettunsa menetystä edeltäneenä vuonna Maaria oli varsinainen tehopakkaus. Hän suoritti innokkaasti kursseja yliopistossa, hoivasi vauvaa, maalasi lapsen nukkuessa päiväunia, luki öisin ja selvisi muutaman tunnin unilla. Se oli hänen mielestään loistojuttu. Nyt hän miettii, että kyse oli ehkä jo silloin maniasta.

”Maniavaihe on minulla yleensä rajumpi kuin masennus”

Neljä mielenaikaa, sellaisessa rytmissä Maaria nykyään elää. Yleensä kesällä on masennus, syksyllä mania, talvella masennus ja keväällä mania. Välillä huiput ja laaksot ovat loivempia, välillä jyrkempiä, mutta enimmäkseen hän on täysin työkykyinen eikä sairaus näy ulospäin.

Maniavaiheisen henkilön olo voi vaikuttaa ulkopuolisen silmin jopa kadehdittavalta. Kukapa ei haluaisi olla toimelias, väsymätön, vapaa ja rohkea.

– Riehakas ja sosiaalinen mieliala onkin mukava asia, ja luulen, että monet maailman taideteokset ovat syntyneet manian nousuvaiheessa. Kaikki on silloin mahdollista, ja ajatukset virtaavat vapaasti.

Manian aikana ei kuitenkaan tule paljon nukuttua, koska ei väsytä. Ja kun kierrokset yltyvät, niin eihän siitä hyvää seuraa.

– Yritän tehdä monia asioita yhtä aikaa, mutta en pysty keskittymään ja todellisuus hämärtyy. Luulen esimerkiksi olevani varakas ja saatan ostaa tarpeettoman kalliita laukkuja ja kenkiä ja ajella taksilla paikasta toiseen, Maaria kertoo.

Hän on tottunut puhumaan taudistaan avoimesti ja osaa nähdä tekemisissään myös koomisia piirteitä.

– Maniavaihe on minulla yleensä rajumpi kuin masennus, ja olen kieltämättä tehnyt tyhmyyksiä, vaikka en olekaan ostanut itseäni vararikkoon, hän sanoo.

Nousuvaiheen aikana ei tekisi mieli jarruttaa, mutta Maaria on oppinut tunnistamaan vaaran merkit. Joskus on pakko pysähtyä.

”Viivyttelin sairaalaan lähtöä”

Maniavaihe kuluttaa ja rasittaa aivoja, ja sitä seuraa väistämättä masennus.

Viime syksynä Maaria tajusi, että hän ei ollut nukkunut moneen viikkoon juuri lainkaan. Maaninen tarmo alkoi kääntyä ahdistukseksi, ja tytärkin jo kyseli, onko äidillä kaikki hyvin.

– Viivyttelin sairaalaan lähtöä ehkä liiankin kauan, mutta lopulta tajusin, että minun oli päästävä rauhoittumaan, hän sanoo.

Toisinaan maniavaiheet tasaantuvat kotona, mutta välillä on haettava apua. Maaria on joutunut olemaan sairaalassa useamman kerran, hän on aina mennyt hoitoon vapaaehtoisesti. Joskus on tosin tarvittu läheisten vihjailua, ja viime syksynä hän muistaa väitelleensä lääkärien kanssa hoidon tarpeesta.

Maaria sanoo olevansa onnellisessa asemassa, koska hänellä on diagnoosi, joten hän pääsee yleensä helposti suoraan osastolle. Hän on myös siinä mielessä onnekas, että hoito on auttanut häntä ja hän on työkykyinen.

Maariaa on hoidettu suljetulla osastolla, jossa kyseessä on niin sanottu virikkeetön hoito.

Sairaalassa potilaalta viedään lähes kaikki oikeudet

Virikkeetön hoito tarkoittaa sitä, että maniapotilaan olo yritetään rauhoittaa. Samalla potilaalta viedään lähes kaikki oikeudet.

– Siellä ei saa tehdä oikein mitään. Puhelin otetaan pois ja aluksi voi ehkä vain virkata puoli tuntia päivässä. On vain huone ja käytävä. Elämä rytmittyy telkkari-, ruoka- ja lääkeaikojen mukaan, hän kuvailee.

Ikävältä kuulostava päivärytmi on parhaimmillaan sitä, mitä maniapotilas tarvitsee, mutta pahimmillaan liian tiukat rajoitukset voivat lisätä ahdistusta. Maaria on pohtinut hoidon ja sen tiukkuuden hyötyä paljon ja kirjoittanut aiheesta myös blogissaan.

Asetelma sairaalassa on jännittävällä tavalla jakautunut: vastakkain tuntuvat olevan hoitohenkilökunta ja potilaat. Molemmilla puolilla on paljon tarkkailtavaa uteliaalle taiteilijamielelle.

– Olen tutustunut sairaalassa moniin hyviin tyyppeihin ja kuullut koskettavia elämäntarinoita.

Maaria puhuu avoimesti sairaala-ajastaan kuten taudistaankin. Ei siinä ole mitään salattavaa.

– Ihmiset ovat aika ymmärtäväisiä, ja tähän ikään mennessä läheiset ja sukulaisetkin ovat jo tottuneet tilanteeseen.

Elämää kaksi tyttären kanssa

Maaria elää kaksin 18-vuotiaan tyttärensä kanssa. Hän ei ole halunnut vakiintua, vaikka takana on jokunen pitempikin suhde. Miehiä hän on tapaillut muun muassa Tinderin kautta, ja välillä sillä rintamalla on ollut melkoistakin kuhinaa.

– En salaile uusilta tuttavuuksilta taustaani enkä mielialojani. Mitä se kannattaisi? Jotkut ymmärtävät, toisilta en edes odota sen syvempää ymmärtämistä.

Yksi pysyvä kumppani Maarialla on: sairaus.

– Olen tottunut sairauteeni, mutta ei se tarkoita, että kauheasti tykkäisin siitä.

Totta kai häntä välillä myös pelottaa, vaikka hän tunteekin itsensä ja tautinsa. Hän ei kuitenkaan pelkää repivää maniaa eikä tylsiä sairaalajaksoja.

– Sen sijaan pelkään joskus, että sairausjaksot alkavat uusiutua entistä herkemmin tai pahentua iän myötä. Kaikkein eniten pelkään tyhmistymistä, esimerkiksi sitä, että minulle tulee muistihäiriöitä tai että muutun pysyvästi hitaammaksi.

”Olen entistä armeliaampi itselleni ja muille”

Maaria ei pidä ajatuksesta, että kärsimys kirkastaa.

– Vaihtaisin mielelläni elämästäni satojakin päiviä pois, hän sanoo.

Toisaalta hän on oppinut hyödyntämään maanista tehokkaan toiminnan vaihetta työssään, vaikka ei enää ajattelekaan olevansa supernainen.

Maalaamisen ohella Maaria on opiskellut Helsingin yliopistossa suomen kieltä, kirjallisuustiedettä, viron kieltä, yleistä kielitiedettä, juutalaisuutta ja heprean kieltä, antiikin tutkimusta ja filosofiaa sekä lisäksi ”maanisesti kahmaisten” esimerkiksi naistutkimusta, semiotiikkaa, afrikkalaisia kieliä ja teologian kreikkaa.

– Että ihmekös tuo, etten ikinä valmistunut, hän sanoo naurahtaen.

Vuosi sitten Maaria löysi jälleen uuden harrastuksen, jota oli jo aiemmin seurannut tyttärensä kautta: cheerleadingin.

– Tajusin, että sitä voi tehdä tässäkin iässä. Cheerleading on ollut tosi inspiroivaa, olen oppinut huimia asioita ja saanut ryhmästä myös uusia ystäviä, hän sanoo.

Kun värikkäästi pukeutunutta ja lämpimän humoristisesti juttelevaa Maariaa seuraa, on vaikea ajatella häntä sairaana – hän on räväkkä nainen, taiteilija, jossa on kipinää.

– Olen joutunut aika monta kertaa selviytymään, aina uudestaan. Kyllä siinä jotain oppii. Ainakin olen entistä armeliaampi itselleni ja muille, hän sanoo.

Julkaistu Annassa 18/2017.

Lue myös:

Kirjailija Hanna-Riikka Kuisma hermoromahduksen jälkeen: ”Suhteellisen hyvä elämä riittää”

Päivi Storgård: ”Enää en häpeä psyykkistä sairauttani”

Pauliina Seppälän kolumni: Terapia hyvä, lääkkeet paha?