Kaksosten kuolema on ollut Iiro Seppäsen elämän suurin tragedia: ”Emme antaneet sen viedä meitä mukanaan syvyyteen”

Iiro Seppänen ajatteli pitkään, että kuolemanvaara on hänen elämänsä tarkoitus. Ja sen mukaisesti hän elikin. Suhde elämään muuttui vasta, kun kuolema vei vierestä viattomia ja vastentahtoisia.

Levoton sielu. Semmoinen Iiro Seppänen on ollut koko aikuisikänsä. Pitkään hän kiersi maailmaa vaarallisten harrastusten parissa. Lento­koneeseen noustessaan hän ei voinut tietää, selviäisikö ehjin nahoin seikkailustaan. Henkikulta ei ollut Iirolle kovin kallis.

Sitten tapahtui jotakin ihmeellistä.

Miltä tuntuu kuolla? Onko silloin pimeätä? Vai onko sittenkin olemassa taivas? Varhainen muistikuva on tarkka: pieni Iiro nojaili vasten kerhotalon aitaa ja pohti elämän peruskysymyksiä.

Kuoleman ajatukset liittyivät sairasteluun. Seppäsen perhe, äiti-Kirsti ja isä-Esko sekä isoveli Kaapo, asui Helsingin Pitäjänmäen omakotialueella. Taloon oli rakennettu elintasosiipi huonosti kuivatetuista, formaldehydillä kyllästetyistä lastulevyistä. Se aiheutti Iirolle ihottumaa ja luultavasti kuumekoh­tauksen, jonka takia poika joutui viettämään viikon eristyksessä sairaalassa.

Syy pelottavaan kohtaukseen ei koskaan varmistunut, ja Iiro pelkäsi sen uusiutuvan.

Yksitoistavuotiaana löytyi mieluisa harrastus: Iiro liittyi Solmu Mäkelän taikurikerhoon. Kortti- ja kolikkotemput aukaisivat väylän esiintymisvimman purkamiseen.

– Sukumme on musikaalista. Itse en osaa soittaa tai laulaa, mutta olen luonnoltani viihdyttäjä. Minun instrumenttini oli korttipakka, jota opettelin soittamaan.

Solmu Mäkelä kertoi oppilailleen tarinoita esikuvastaan, kahlekuningas Harry Houdinista. Tämän bravuurinumeroita oli vapautua käsiraudoista, pakkopaidoista ja kiinni naulatuista laatikoista veden alla.

Iiron mielestä vain hullu teki niin uhkarohkeita temppuja. Mutta ajatus jäi itämään.

”Ajattelin, että tärkeintä ei ole elämän kesto vaan laatu”

Kenties sairasteluiden seurauksena Iiro oli saanut päähänsä, että kuolisi 27-vuotiaana. Niin kuin muusikot Jimi Hendrix, Jim Morrison ja Janis Joplin. Tämän ajatuksen siivittämänä hän päätti ottaa kohtalon omiin käsiinsä.

– Ajattelin, että tärkeintä ei ole elämän kesto vaan laatu. En halunnut antaa pelon rajoittaa mahdollisuuksiani.

Lama-ajan kasvattina Iiro oli nähnyt, että elämässä voi käydä huonosti, vaikka pelaisi varman päälle. Myös korkeasti kouluttautuneet, vakituisissa töissä olevat saattoivat saada potkut ja ajautua velkakierteeseen. Miksi siis ei ottaisi riskejä ja yrittäisi toteuttaa isoja unelmia?

Maailmanvalloitus käynnistyi Los Angelesista 1994. 19-vuotias nuori opportunisti levitti pyyhkeensä Santa Monican rantahiekalle ja toivoi, että hänet ”löydettäisiin” sieltä vaikkapa Baywatchin kuvauksiin.

Ihan niin ei käynyt. Mutta ei aikaakaan, kun Iiro jo juhli uusien ystäviensä ohjaaja Renny Harlinin ja näyttelijä Geena Davisin uima-altaalla. Hän oli törmännyt Hollywoodin kultapariin NHL-jääkiekko-ottelussa ja mennyt reippaasti esittäytymään. Jäänsärkijänä toimi taikatemppu. Iiro pyysi saada lainata Geenan muhkeaa vihkisormusta ja taikoi sen hetkeksi näkymättömiin.

Pelkät sorminäppäryyttä vaativat silmänkääntötemput eivät kuitenkaan enää riittäneet Iirolle. Hän halusi tulla yhtä taitavaksi ja rikkaaksi kuin illuusiotempuistaan kuuluisa David Copperfield.

– Kuvittelin, että sitten minusta tulee menestyvä ja onnellinen.

Ensimmäinen askel näyttävämpien temppujen pariin tapahtui Rantarock-juhannusjuhlilla 1996. Iiron oli määrä vapautua pakkopaidasta roikkuessaan pää alaspäin palavien köysien varassa 60 metrin korkeudessa.

– Edellisiltana juhlin rajusti siltä varalta, että ilta jäisi viimeisekseni. Matkalla tapahtumapaikalle mietin, onko mahdollinen kuolemani toisten viihdyttämiseksi kuitenkaan sen arvoista. Juuri ennen h-hetkeä olin vähällä jänistää.

Temppu onnistui. Kun jalat tavoittivat taas maan kamaran, tunne oli ennen kokematon. Kädet tärisivät, adrenaliini kohisi suonissa. Iiro oli onnistunut peittoamaan pelkonsa. Tätä lisää!

Menestys toi mainetta ja rahaa. Parikymppinen Iiro sai oman tv-show’n. Hän muutti lapsuudenkodista Hotel Seasiden kulma­sviitiin ja juhli kuin rock-tähti.

– Kaikesta suosiosta huolimatta minulla oli tyhjä olo. Juhliminen ei tuonut merkitystä elämään, päinvastoin.

Temput muuttuivat yhä hurjemmiksi. Iirolla ei ollut mielestään mitään menetettävää.

– 24-vuotiaana luulin nähneeni jo kaiken. Menestys ei tehnytkään minusta onnellista. Ajattelin, että jos tässä on kaikki, mitä elämällä on minulle tarjota, voin hyvin ottaa yhä suurempia riskejä ja pelata vielä kovemmilla panoksilla.

”Olin ajatellut kuolemaa lähes joka päivä”

Kaistapäistä hommaa! Katsellessaan kuvia ja videoita base-hyppäämisestä Iiro oli varma, ettei ikinä itse ryhtyisi moiseen. Base-hyppy tehdään varjon varassa kiinteältä alustalta, vaikkapa vuoren tai korkean rakennuksen päältä. Se on monin verroin vaarallisempaa kuin laskuvarjohyppy.

Pitihän sitä kokeilla.

Ensimmäisen base-hyppynsä Iiro teki Floridassa 1999 pari sataa metriä korkean antennin päältä. Hän oli valmistautunut huolellisesti ja visualisoinut tapahtuman mielessään moneen kertaan. Hyppy päätyi piikkipensaaseen. Silti se oli juuri niin upea kokemus kuin hän oli kuvitellut. Tai oikeastaan vielä upeampi!

– Olin ajatellut kuolemaa lähes joka päivä. Kun sitten pystyin väistämään sen äkisti viime tingassa, maailma avautui minulle eri tavalla. Olin löytänyt tarkoituksen elämälleni.

Seuraavat vuodet Iiro etsi yhä uusia paikkoja, joista hypätä: siltoja, pilvenpiirtäjiä, vuorenrinteitä. Hyppyjen vaikeusaste kasvoi. Ilmassa piti tehdä voltti, sitten toinen. Elantonsa hän hankki taikurikeikoilla ja sponsori­sopimuksilla. Omaisuus mahtui kahteen matkalaukkuun: toinen oli esiintymisiä, toinen seikkailuja varten. Base-hyppääjä pysyy Iiron mukaan lajin parissa keskimäärin viisi vuotta. Sinä aikana hän usein joko loukkaantuu vakavasti tai menehtyy.

– Vaikka olin itsetuhoinen, en halunnut kuolla. Hyväksyin sen, että jokin saattaa mennä pieleen. Silti uskoin, etten itse päädy osaksi karuja tilastoja. Kaikki paha tapahtuisi joillekin muille, tuntemattomille ihmisille.

Mutta myös ystäviä vammautui ja kuoli. Iirokin loukkaantui vakavasti. Hän paiskautui vuoren seinämää vasten ja hajotti nilkkansa. Se oli kenties kohtalon kehotus hiljentää tahtia. Iiro painoi kaasua. Mitä syvemmälle hyppäämisen maailmaan upposi, sitä mahdottomammalta tuntui paluu normielämään.

Mutta mikä saa ihmisen riskeeraamaan henkensä vain lyhyen elämyksen tähden? Sitä Iirolta on tivattu monesti. Osasyy löytynee perimästä. Iiro sanoo olevansa addiktiivinen persoona. Hän uskoo myös kantavansa geenivarianttia DRD4-7r, joka lisää todennäköisyyttä riskinottoon.

– En yksinkertaisesti nähnyt muuta keinoa löytää onneani. Hyppääminen teki minut onnelliseksi.

Iiron vanhemmat se sen sijaan teki hyvin onnettomiksi. He yrittivät ylipuhua, maanitella ja uhkailla poikaansa luopumaan vaarallisesta harrastuksesta. Tuloksetta.

– Vanhempani näkivät ainoastaan hyppäämisen raadollisen puolen. He eivät suostuneet huomaamaan sitä, että olin lajin kautta saanut itseluottamusta ja tunsin eläväni unelmaani.

Vanhempiensa näkökulmaa Iiro alkoi ymmärtää vasta, kun hänestä itsestään tuli isä.

”Kivut muistuttavat siitä, että olen elossa”

Kohtalokkaan 27:nnen ikävuoden täyttyessä oli tapahtunut jotakin merkittävää. Iiro oli rakastunut.

Tytöt eivät olleet mahtuneet teini-ikäisen taikurin ohjelmistoon. Seurustelu olisi vienyt aikaa tärkeimmältä eli treenaamiselta. Suosion ja menestyksen myötä myös naiset alkoivat kiinnostaa. Suurisilmäinen, viattoman näköinen pellavapää äänestettiin jopa Suomen toivevävyksi. Todellisuudessa Iiron suhteet kestivät harvoin yhtä iltaa pidempään.

Mutta nyt rinnalle oli löytynyt malli Vera Jordanova ja Iirolla oli ensi kertaa elämässään tasavertainen, tasapainoinen parisuhde. Enää hän ei halunnutkaan kuolla.

– En nauttinut hyppäämisestä niin kuin ennen. Riski vammautua tai kuolla oli kuitenkin edelleen sama, joten jatkaminen alkoi tuntua järjettömältä.

”Olin aina laskenut sen varaan, että jos kuolen, vanhemmilleni jää sentään toinen poika. Nyt jäljellä olin enää minä.”

Lopettamispäätöstä edesauttoivat kivut. Iiro oli valmistautunut kuolemaan lajin parissa, mutta kipujen kanssa hän ei ollut valmis elämään. Hän jopa konsultoi lääkäreitä, voisiko vammautuneen jalan amputoida nilkasta alaspäin, jotta tuskat lakkaisivat.

Viimeisestä base-hypystä on kulunut nyt kolmetoista vuotta. Hyppyjen jälkiä Iiro kantaa ruumiissaan loppuikänsä. Nilkkavamman takia lanne on kääntynyt väärään asentoon ja aiheuttanut välilevyn pullistumia alaselkään. Myös niskassa on kolme pullistumaa. Tuskia on päivittäin, ja muutaman kerran vuodessa Iiro kärsii tajunnan räjäyttävästä migreenistä.

– Kivut muistuttavat siitä, että olen elossa. Minulla kävi tuuri. Osasin lopettaa hyppäämisen oikealla hetkellä ja jäin voiton puolelle: koen saaneeni enemmän kuin annoin.

Veljen kuolema

Isoveli Kaapo valitsi hyvin toisenlaisen elämän kuin Iiro. Hän hankki kaksi yliopisto­tutkintoa ja työskenteli kansainvälisen liiketoiminnan kehitystehtävissä. Oli kohtalon ivaa, että niihin aikoihin, kun Iiro alkoi ymmärtää elämänsä arvon, Kaapo sai kuolemantuomion. Hän sairastui parantumattomaan sappitiehyen syöpään.

– Jos olisi pitänyt lyödä vetoa, kumpi meistä elää pidempään, olisin pannut omaisuuteni likoon Kaapon puolesta. Mutta elämä on arvaamaton: Voit tehdä kaiken turvallisesti ja oikein, etkä silti elä vanhaksi. Tai voit ottaa suuria riskejä ja säilyä hengissä.

Lapsena veljesten välit olivat riitaisat. Kaapon viimeisen elinvuoden aikana he tekivät viimein sovun. Nahistelujakin tuli, mutta Kaapo oli niistä vain kiitollinen. Monet läheiset eivät oikein tienneet, kuinka olla kuolevan seurassa. He varoivat ja säälivät. Iiro, jolle kuolema oli tuttu, osasi käyttäytyä luontevasti. Iiro päätti pysyä veljensä rinnalla loppuun asti. He matkustelivat ja viettivät laatuaikaa Iiron kotona Los Angelesissa.

– Kun kuolee vaarallisen harrastuksen parissa, kuolee tavallaan omasta valinnastaan. Ne lähdöt ovat yleensä nopeita. Minulle oli outo kokemus seurata veljeni elämänliekin hidasta hiipumista.

Kaapo menehtyi 37-vuotiaana toukokuussa 2010. Iiro alkoi nähdä uusin silmin roolinsa perheessä.

– Olin aina laskenut sen varaan, että jos kuolen, vanhemmilleni jää sentään toinen poika. Nyt jäljellä olin enää minä. Olin elänyt itsekkäästi omien mieli­halujeni ja impulssieni mukaan. Aloin ymmärtää, ettei miehenä oleminen tarkoita sitä, että tekee aina, mitä itse haluaa. Välillä on ajateltava myös muita ja tehtävä, mitä täytyy tehdä.

Idylli särkyi

Erottuaan Verasta noin viiden vuoden suhteen jälkeen Iiro ei ollut löytänyt rinnalleen uutta kumppania. Tv- ja elokuvatuottajan työt veivät häntä ympäri maailmaa vielä nelikymppisenä. Lähteminen oli helppoa, koska kotona ei ollut ketään, jota kaivata. Helmikuussa 2016 Iiro osui Marokossa ystävän syntymäpäiväjuhlille, joihin osallistui myös muuan Julia. Entinen Iiro olisi kenties perääntynyt kuullessaan, että Julia oli eronnut kolmen lapsen äiti. Nyt perhe-elämä oli alkanut kiinnostaa.

Viikon kuluttua Iiro jo istui Julian ja lasten, Cesarin, 6, sekä kaksivuotiaiden kaksosten Maximon ja Octavian, kotona Etelä-Afrikan Kapkaupungissa vääntelemässä ilmapalloista eläinhahmoja.

– Ennen sitä olin miettinyt tarkkaan vastuuni. Tiesin, etten voi mennä lasten elämään vain käymään. Kaikki kävi lopulta hyvin luontevasti. Olin valmis rakastamaan heitä kuin omiani.

Iiro muutti Kapkaupunkiin ja ryhtyi uusperheen isäksi. Idylli särkyi keväällä 2017 puheluun poliisilta. Iiro ei halua enää palata traagisiin tapahtumiin, mutta tuoreessa kirjassaan Kolme elämää hän kertoo, kuinka Julian entinen puoliso surmasi kaksoset tukahduttamalla. Mies teki myöhemmin vankilassa itsemurhan. Olen nähnyt kuoleman vaikutukset omaisiin, ja omalla tavallaan koko elämäni on valmistanut minua siihen, että saatoin nyt seistä vahvana perheeni tukena, hän kirjoittaa.

– Kaksosten kuolema on ollut elämäni suurin tragedia. Mutta emme antaneet sen viedä meitä mukanaan syvyyteen.

Tänä vuonna on tapahtunut onnellisia ­asioita. Maaliskuussa Iiro sai seurata esikoistyttärensä Freyan syntymää, ja kesällä vietettiin häitä. Enää hänen ei tarvitse matkustaa toiselle puolelle maapalloa hyppäämään vuorelta elämyksiä saadakseen. Niitä saa riittämiin kotona.

– Onni ei lopulta tullutkaan lapsuuden­unelmien täyttämisestä. Onni on iloitsemista siitä, mitä minulla on ja kenen kanssa saan jakaa sen.

Ja hyvässä lykyssä elämä on vasta puoli­välissä.

Juttu on julkaistu Annassa 51/2019.

Lue myös: Rakastunut Iiro Seppänen: ”Tuntuu kuin Julia olisi toinen puoliskoni”