Katariina Kaitue koki ensimmäisen kuuman aallon kesken esityksen eikä ensin tajunnut, mistä oli kyse: ”En ymmärrä, miksi vaihdevuosiin liittyen ollaan niin usein salamyhkäisiä”

Näyttelijä Katariina Kaitue, 55, sanoo eläneensä jokaista ikäänsä täydellä tavalla. – Miksi ihmeessä häpeilisin sitä, että ikää on kertynyt tietyn verran? Tunnen oloni hyväksi juuri tämän ikäisenä ja tämän oloisena.

Puristuksissa! Pitkään olemme olleet puristuksissa. Näin kuvailee näyttelijä Katariina Kaitue, 55, tunnelmia koronasulkujen jäljiltä. Nyt lounasravintolassa Helsingin keskustassa kumpuilee puheensorina. Ikkunasta näkyy Esplanadin puisto, jossa lehmukset seisovat toimettomina, kuin kesäistä vehreyttä ja piknikporukoita odotellen.

– Kunhan kesä tulee, haluan käydä konserteissa ja laulaa ääneni käheäksi vaikken osaisi sanoja. Haluan tanssia niin, että paita liimaantuu ihoon, hurmaantua katsomossa, käydä katsomassa taidenäyttelyitä, Katariina sanoo katsellessaan ulos.

Kesäteattereihinkin Katariina aikoo mennä vain nauttimaan. Teatterilavalla Katariina nähdään nyt keväällä, kun Kampaamo-näytelmä pyörii taas pienen tauon jälkeen Kansallisteatterin Vallilan-näyttämöllä. Kampaamo on ”vakava komedia” henkilökohtaisten rajojen merkityksestä. Komediaa vakavasta aiheesta on myös uusi Kultakala-suoratoistosarja, jonka toista pääosaa Katariina näyttelee. Hänen roolihahmonsa on viisikymppinen, elämänjanoinen nainen, joka sairastuu Alzheimerin tautiin. Komedialliset ainekset syntyvät tilanteista, joita muistisairas ja tämän läheiset arjessaan kohtaavat.

– Vaikka Alzheimerin tauti on armoton sairaus, johon ei ole parannuskeinoa, Kultakala kertoo etenkin elämästä, hän toteaa.

Roolityötä tehdessään Katariina jututti muistisairaiden läheisiä. Kokemukset olivat erilaisia, mutta niissä oli myös paljon yhteistä. Esimerkiksi tietynlainen estottomuus ja luonteenpiirteiden kärjistyminen kuuluvat sairauteen, ja ne näkyvät Katariinankin roolihahmossa.

Alle 65-vuotiailla Alzheimerin tauti on harvinainen. Sairastumisen mahdollisuus kuitenkin häivähti Katariinan mielessä, kun aihe kävi läheiseksi.

– Jos vaikka unohdin jonkin nimen, mietin, voiko tämä nyt olla sitä. Mutta luotan kohtaloon. Etukäteen ei kannata surra mitään, koska pelon kanssa eläminen on mahdotonta.

”Olen vanhoihin nahkoihin syntynyt”

”Ikä on naisten kohdalla eri asia kuin miesten. Iän hammas ei tunnu purevan miehiin, etenkään tällä alalla.

Olen vanhoihin nahkoihin syntynyt. En ole koskaan sopinut tyttörooleihin, koska olen 175-senttinen ja matalaääninen. Ei minua ole kyllä niihin laitettukaan. Ehkä siksi en ole kokenut ikääntymistä painolastina.

Kansallisteatterissa olen ollut 30 vuotta. Aloitin siellä päästyäni Teatterikorkeakoulusta. Olen edelleen sitä mieltä, että olen juuri oikeassa paikassa, unelma-ammatissani.

Kansalliseen mennessäni oli paljon asioita, joita en osannut. Ensimmäinen produktio oli Arthur Millerin Tulikoe, jossa olivat mukana Ismo Kallio ja Seela Sella. Harjoituksissa minulle tuli epävarma olo, joten pyysin apua. Seela piti minulle puhetunteja, ja Ismo harjoitteli kohtauksia kanssani ennen harjoitusten alkua. Hän pyysi lupaa halata minua, koska kohtauksissa piti olla fyysisesti toista lähellä. Kun halasimme, jännittynyt kehoni rentoutui, ja Ismo sanoi, että nyt meidän ei enää tarvitse pelätä sitä, että kosketamme toisiamme. Se oli nuorelle näyttelijälle ihana ja lämmin tapa lähestyä.

Ikä on tuonut minulle rauhaa ja rohkeutta esiintymiseen. Olen pyrkinyt säilyttämään lapsenomaisen, innokkaan asenteen. Haluan nähdä työnteon mahdollisuutena löytää aina jotakin uutta. Jos tässä ammatissa menettää kyvyn iloita yhdessä tekemisestä, menettää jotain hirveän olennaista.

Jos vertaan nykyistä viisikymppistä minääni nelikymppiseen Katariinaan, olen mielestäni mennyt vapautuneempaan suuntaan. Haluan vaalia intohimoa elämää kohtaan.”

”Olen selvinnyt vaihdevuosista vähällä”

”Vaihdevuodet kuuluvat luonnollisena osana tähän ikään. Vähän aikaa siinä menee nikotellessa, kun huomaa kropan muuttuvan. Sitten sitä miettii, että tunnenko tästä surua. En tunne, koska en enää toivo jälkikasvua. Lapseni ovat jo pitkälti yli kaksikymppisiä. Toisenlaisessa tilanteessa tämä vaihe voisi tuntua isolta luopumiselta – elämäntilanteita on niin erilaisia.

Olen selvinnyt vaihdevuosista vähillä oireilla. Aineenvaihdunta loppui kyllä hetkeksi kuin seinään! Ja ensimmäisen kuuman aallon muistan hyvin. Olin esityksessä korsetti päällä, enkä ensin tajunnut, mistä oli kyse. Kun ymmärsin, että tämä on nyt tätä, ajattelin, että on syytä ottaa yhteyttä lääkäriin.

”Jokaista ikääni olen elänyt täydellä tavalla.”

Kaikkiin oireisiin olen saanut apua. Minulla on luottogynekologi, jonka kanssa voin puhua avoimesti. Hän osaa kertoa myös lääkkeiden mahdollisista haittavaikutuksista hyvin. Mielestäni kaikki apu, joka on tarjolla, kannattaa ottaa vastaan.

Hyvä asia tässä iässä on se, etten tunne turhaa häpeää. En ymmärrä, miksi vaihdevuosiin liittyen ollaan niin usein salamyhkäisiä. Miksi niistä ei voisi puhua? Miksi ihmeessä häpeilisin sitä, että ikää on kertynyt tietyn verran? Tunnen oloni hyväksi juuri tämän ikäisenä ja tämän oloisena. En haikaile menneeseen. Jokaista ikääni olen elänyt täydellä tavalla.

Toivon, että naiset nauttisivat kaikesta siitä hyvästä, jota elämässä on – jota jokaisessa meissä on. On hassu ajatus, että elämä olisi vain kolmikymppisten 34–36-kokoisten hommaa. Kyllä tässä on paljon muutakin. Meidän naisten pitäisi olla armollisempia itsellemme, ja myös toisillemme.

Jos hirveästi miettii sitä, mitä muut ajattelevat, tulee vain itse rajoittaneeksi omaa elämäänsä. On niitä, jotka elävät elämäänsä, ja sitten on niitä, jotka kommentoivat toisten elämää. Kannattaa miettiä, kumpaan ryhmään haluaa kuulua.”

”Ostin kaupasta usein 11 litraa maitoa”

”Muistan, kun molemmat poikani aikoinaan muuttivat Turkuun opiskelemaan, ja kävin viemässä heidät sinne. Kun lähdin ajamaan kotiin, näin taustapeilistä, että taakse jäi aurinkoinen Turku ja edessä näkyi musta ja sateinen Espoo. Sain niin hirveän itkukohtauksen, että minun piti pysähtyä pientareelle. Tuntui siltä kuin olisin jättänyt lapseni! Vähän aikaa siinä vollotin maskarat poskilla, kunnes tajusin, että tämä on tosi koomista. Niistin, pyyhin kasvoni ja jatkoin matkaani.

Vaikka olin varautunut siihen, että pesä tyhjenee, olo tuntui tyhjältä. Keväällä 2020 sitten tuli korona ja vei työtkin hetkeksi. Samoihin aikoihin koira kuoli. Talossamme ei ollut edes sitä pientä, jatkuvasti haukkuvaa ja hurjan rakasta norwichinterrieriä. Asuin puolisoni kanssa kaksin omakotitalossa, jossa oli kuusi makuuhuonetta. Kodistamme oli tullut tyhjien makuuhuoneiden hautuumaa.

Se oli pysähtyminen, ja tarvitsin sitä. Niin usein tulee haudattua asioita kiireen alle. Oli rauhaa katsoa, millainen ihminen sieltä peilistä tuijottaakaan.

Kun lapset vielä asuivat kotona, vauhtia riitti. Uusperheessämme neljä poikaa harrasti urheilua kukin neljä kertaa viikossa. 25 vuoden ajan kokkasin päivittäin. Ostin kaupasta usein 11 litraa maitoa ja kilon paketit jauhelihaa tai kananpaloja. Kun leivoin pullaa, pellillinen katosi saman tien jonnekin. Aina oli hirveä määrä urheilutossuja eteisessä. Se oli ihanaa aikaa.

Lasten muutettua omilleen mielenkiintoni arkikokkaamiseen loppui kyllä aika iloisesti. On ihanaa, kun ei tarvitse olla päivittäin tekemässä ruokaa, enkä koe siitä lainkaan huonoa omaatuntoa. Käytän aikani mieluummin johonkin muuhun.

Eivätkä lapset mihinkään katoa. Perhe vain laajenee. Toinen pojistani meni naimisiin pari vuotta sitten, ja toisella on ihana tyttöystävä. On ilo seurata heidän elämäänsä.

Viime syksynä muutin mieheni kanssa Espoosta Helsingin puolelle pienempään asuntoon. Olen sielultani helsinkiläinen. Rakastan sitä, että voin kävellä teatterille ja keskustaan. Voin hypätä ratikkaan, olla ihmisten keskellä. Nyt olen kotona.”

”Olen äärimmäisen innokas kokeilemaan kaikkea”

”Teen tosi pitkiä kävelylenkkejä, kahta kolmea tuntia. Saatan kävellä 20 kilometriä suunnittelematta reittiä etukäteen. Matkan varrella pysähdyn meren rantaan. Toisinaan taas jään tuijottelemaan vanhoja taloja, pidän niistä yli kaiken.

Juoksemaan en nyt uskaltaisi lähteä. Minulla on rasitusastma, ja olen maailman huonoin ottamaan lääkkeitä. Kävellessä astmaa ei huomaa.

Urheilullisesti olen lahjaton mutta äärimmäisen innokas kokeilemaan kaikkea. Iän karttuessa olen alkanut kiinnittää huomiota lihaskuntoon. Jos nyt ei tee mitään, lihakset katoavat nopeasti. Minulla on salikortti, mutta korona-aikana en ole käynyt kuntosalilla kertaakaan. Jumppaan kotona ja käytän kahvakuulia. Omalla painollakin pystyy hyvin tekemään treeniä. Juuri nyt en voi punnertaa tai tehdä liikkeitä käsipainoilla. On surkuhupaisaa, että nainen, joka ei osu edes lentopalloon, saa tenniskyynärpään ilmeisesti muuton seurauksena.

Juuri ennen koronaa kävin uintitekniikkakurssin. Altaassa piti olla aamuisin klo 7.30 uimalakki päässä. Menin niin sanottuun nollaryhmään ja pääsin tekniikkaan kiinni, opin tekemään esimerkiksi käännöksen. Sitten tuli korona ja hallit suljettiin. Nyt pitäisi aloittaa uiminen uudestaan.”

”Runot ovat pieniä säilöttyjä hetkiä elämästä”

”Pitkillä kävelyilläni kuljen usein napit korvissa, jotten näyttäisi ihan hullulta. Yksinpuheluni liittyy siihen, että joko käyn läpi näytelmän tekstiä tai opettelen ulkoa jotakin runoa.

Päässäni on 20–30 erilaista runoa. Eeva Kilpi on huikea. Rakastan hänen tapaansa kirjoittaa naisen elämästä ja löydän hänen tuotannostaan koko ajan uutta ajateltavaa. Yöpöydälläni pidän Kilven runokokoelmaa Perhonen ylittää tien.

Olen aina pitänyt runoista. Nuorena tyttönä istuin monissa äitini (näyttelijä Liisamaija Laaksonen) runonlausuntailloissa paperit kädessäni; olin kuiskaaja.

Lapsena minuun syttyi syvä rakkaus Eino Leinon runoja kohtaan. Isä osti meille kotiin Vesa-Matti Loirin Eino Leino -levyn. Opettelin ulkoa kaikki kappaleet, siirsin levysoittimen neulan alkuun aina vain uudestaan. Edelleenkin nuo Loirin tulkinnat Leinon runoista ovat sellaisia, jotka koskettavat sydäntäni.

Runot ovat pieniä säilöttyjä hetkiä elämästä. Ne muistuttavat rukousta. Yhdessä vaiheessa elämääni rukoilin vain suurimmassa hädässä, rystyset valkoisina. Rukoilemalla pyysin apua hetkinä, jolloin en osannut tehdä mitään – silloin, kun vaikka joku läheinen oli sairastunut. Vuosien myötä olen oppinut rukoilemaan myös sanoakseni kiitos.

Luulen, että jokaisella ihmisellä on jonkinlainen usko, eikä sitä tarvitse määritellä. Olisi lohdutonta ajatella, ettei olisi olemassa muuta kuin tämä tässä.”

”Suosittelen terapiassa käymistä kaikille”

”Ihmeellisistä asioista tulee kannettua huolta. Kun lapseni olivat pieniä, jouduin viemään heidät avioeron läpi. Silloin kannoin huolta siitä, uskaltavatko he luottaa parisuhteeseen, haluavatko he koskaan perustaa perhettä. He ovat todistaneet, että kyllä luottoa on. On ollut helpottavaa huomata, ettei ero jättänyt heihin jälkeä.

Heidän lapsuudenkotiaan ei ole enää olemassa, enkä ole uuteen kotiin vienyt juurikaan heidän tavaroitaan. Enemmän kuin tavaraa haluan jakaa kokemuksia, vaalia hyviä hetkiä. Pojille tärkeitä muistoja ovat olleet sellaiset, kun teimme lumihevosen tai pidimme päivän ilman sääntöjä. Äitinä en ollut tarkka siitä, että huoneiden olisi pitänyt olla tiptop, mutta huolehdin siitä, että puhuimme. Oli tärkeää tietää, missä mennään.

Olen sanonut lapsilleni, että silloinkin, kun kaikki on hyvin, voi mennä välillä puhumaan terapeutille. Hänelle voi puhua vapaasti ilman, että pelkää kuormittavansa läheisiään. Vain puhumalla voi selvittää, onko jotain jäänyt käsittelemättä. Olen joskus itse erehtynyt kantamaan liikaa muiden murheita ja unohtanut sen, mikä omaa mieltä painaa.

Suosittelen terapiassa käymistä kaikille. Monesti ajatellaan, että pitäisi olla todella isoja ongelmia ennen kuin voi mennä terapiaan. Mutta eikö katto kannattaisi korjata ennen kuin se vuotaa? Minulla on upea terapeutti, eikä asioiden tarvitse olla umpisolmussa, jotta voin mennä hänen luokseen puhumaan. Käyn hänen luonaan juuri siksi, että ne eivät menisi solmuun.

Maailma on viime viikkoina opettanut, että ainut asia, joka on varmaa, on se, että kaikki on epävarmaa. Vaatii rohkeutta elää sydän ja sielu auki, eikä se aina ole helppoa. Mutta eikö jokaisen kannattaisi yrittää tehdä omasta elämästään paras mahdollinen?”

Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 10/2022.