Julkkikset

Katariina Souri valitsi alkoholin: ”Viini on lääke sietämättömään yksinäisyyden tunteeseeni”

Katariina Sourin, 49, mielialat seilaavat äärilaidasta toiseen. Nyt hän on vihdoin saanut psykiatrilta diagnoosit, jotka tuntuvat oikeilta, ja löytänyt todellisen minänsä. Mutta yhä hän joutuu pohtimaan, millä korvata liki jokapäiväinen alkoholi.
25.1.2018 Teksti: Maria Tojkander Kuvat: Samo Korhonen/Otavamedia

”Minulla on ollut päihdeongelma. Juomani alkoholin – käytännössä viinin – määrä on vaihdellut elämäntilanteiden mukaan. Kun täytin 35, lopetin sosiaalisen viikonloppukännäämisen, jota elimistöni ei enää kestänyt. Nykyään en juo itseäni humalaan vaan juon itseni normaaliksi.

Marraskuussa 2016 yritin lopettaa kokonaan. Olin yrittänyt tuhat kertaa ennenkin, mutta nyt olin vakaasti päättänyt onnistua. Olin motivoitunut; olin saanut hurjat diagnoosit ja olin burnoutissa ja koin, että alkoholin pois jättäminen on olennaisen tärkeää.

Juomattomuus teki minut vakaaksi, mutta mitä pidempään olin juomatta, sitä enemmän erakkomainen puoleni korostui. Lopulta vetäydyin niin, etten lähtenyt kotoa mihinkään. Ajatus kauppaan lähtemisestäkin alkoi olla jo mahdoton. Olin vain omissa maailmoissani.

Olin muutamaa yhden päivän retkahdusta lukuun ottamatta viisi kuukautta raitis.

Sitten tuli kevät ja minulle tunne, että haluan elämäni takaisin. Rupesin kokeilemaan alkoholia taas, ja se vaikutti heti niin, että tahdoin ihmisten pariin. Kun juon ihan huikan, kaksi, saan rauhan loputtomalta kelaamiseltani. Viini on lääke sietämättömään yksinäisyyden tunteeseeni.

Lopulta valitsin alkoholin.

Tiedän, että olen vaaravyöhykkeellä, ja joudun vahtimaan sitä, kuinka paljon juon. Juon keskimäärin kaksi lasia viiniä päivässä, mutta enää en välttämättä juo joka päivä. Ellen pysty juomaan järkevästi, minun on lopetettava. Toivon tietenkin, että löytäisin jonkin toisen, henkisen ratkaisun, mutta nyt olen hyväksynyt sen, että tällä hetkellä tarvitsen viiniä.”

Helpottava, pelottava ikääntyminen

”Olen keski-ikäinen, elämän taitekohdassa. Huomaan iän tuomat ulkoiset merkit varsinkin valokuvista.

Kolmisen vuotta sitten laitatin Botoxia otsaan ja silmäkulmaryppyihin ja hiukan Restylanea ylähuuleen ja nenän ja suun välisiin juonteisiin. Kävin pari kertaa piikitettävänä. Jotkut sanoivat, että näytin tosi hyvältä, mutta itse en tykännyt. Ensinnäkin piikittäminen on inhottavaa, ja toiseksi otsan alue jotenkin turposi ja mielestäni minulle tuli sellainen toljottava katse.

En halua itseäni enää piikitettävän, mutta viiden vuoden kuluessa varmaan käyn kevyesti kiristyttämässä alakasvojani. Minulle on nimittäin tulossa helttaa leuan alle.

En silti suhtaudu kehooni pakkomielteisesti. Koen, että persoonani on tässä iässä jo niin vahva, ettei ole niin väliä sillä, miltä näytän.

Toivon, että eläisin vanhaksi. Isosetäni Aarne, jota rakastin yli kaiken, eli yli satavuotiaaksi ja oli tosi skarppi. Olisi mielettömän hienoa kokea se. Kun jo nyt viisikymppisenä tuntuu, että on paljon perspektiiviä elämään, miltä tuntuu 100-vuotiaana?

Vaikka vanheneminen on helpottavaa, se on pelottavaakin. Isälläni on Alzheimerin tauti, ja pelkään sairastuvani jonakin päivänä itsekin muistisairauteen.

Kun olen kuormittunut, saatan olla todella hajamielinen, ja tuskatiloihini liittyen minulla on joskus aivosumua. Silloin mietin, että apua, minulla on Alzheimerin tauti – vaikka ei tietenkään ole, pelkään vain sitä niin paljon.

Ottaisin melkein minkä tahansa muun sairauden mieluummin kuin sen. Ajatus siitä, että kadottaisin kykyni ajatella, tuntuu pahalta.”

Katariina Souri, 49

Työ: Kirjailija ja kuvataiteilija.

Perhe: Poika Kasimir, 26, tytär Kiana, 14, ja puoliso kuvanveistäjä Eliya Zweygberg, 30.

Asuu: Sipoon Boxissa itse suunnittelemassaan hirsitalossa.

Ajankohtaista: Omaelämäkerrallinen teos Sarana – Tunnustuksia taitekohdassa ilmestyy maaliskuussa.

Katariina Sourin haastattelu on luettavissa kokonaisuudessaan Annassa 4/2017. Jutun ilmestymispäivä on 25.1. Katariina puhuu rakastumisesta ja traumoista, vanhenemisesta, viinin välttämättömyydestä, mielialoista, jotka heittelevät. Ja siitä, mitä tapahtui, kun hän marraskuussa 2016 sai psykiatrilta kaksi diagnoosia ja lääkereseptiä.

– Olen aina puhunut myös kipeistä asioista. Vanhemmiten olen muuttunut tässä suhteessa vain siten, että välitän entistä vähemmän siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Tärkeistä asioista pitää uskaltaa puhua, hän sanoo.