Julkkikset

12 vuotta sitten Antti Luusuaniemi hakeutui illallisella elämänsä naisen viereen: ”Suhteemme on valtava voimavara”

Antti Luusuaniemi on aina halunnut huomiota. Näyttelijänä hän saa sitä riittämiin, jopa liikaa. Kunnianhimon ruokkimiseen yksi työ ei ole riittänyt. Siksi Antilla on monta rautaa tulessa.

Teksti:
Miia Siistonen
Kuvat:
Sampo Korhonen

– Minulla on mielestäni hyvä stressinsietokyky.

Antti Luusuaniemi on aina halunnut huomiota. Näyttelijänä hän saa sitä riittämiin, jopa liikaa. Kunnianhimon ruokkimiseen yksi työ ei ole riittänyt. Siksi Antilla on monta rautaa tulessa.

Silloin tällöin Antti Luusuaniemi saa aikuiskohtauksia. Hän kuvaa niitä tiivistyneiksi järjestelmällisyyden hetkiksi. Silloin otsa kurtistuu, asioihin tartutaan jämäkästi ja laitetaan ne kerralla kuntoon. Vaikkapa vakuutukset.

Kun vaimo oli vuosi sitten viimeisillään raskaana, Antti tuumi, että nyt olisi hyvä hetki ottaa henkivakuutus. Se toisi turvaa koko perheelle. Samalla oli pakko käsitellä sitä ikävää mahdollisuutta, että mitä jos. Hyvin aikuista.

Vastapainoksi Antti nauttii lapseksi heittäytymisestä. Niin käy lähes päivittäin. Viimeksi edellisiltana hän kävi kontalleen vajaan vuoden vanhan poikansa Elielin leikkikehään ja esitti lapsia pyydystävää karhua. Kahdeksanvuotias Luna tempautui touhuun mukaan ja kaikki kolme möyrivät lattialla päälletysten hyvän tovin. Siinä tuli kosketusterapiaa kerrakseen.

Antti sanoo hämmästelevänsä aina, kun näkee vaikkapa ravintolassa perheitä uppoutuneina kukin omaan kännykkäänsä. Onko heillä tosiaan niin paljon yhteistä aikaa, että sitä voi tuhlata noin?

Saatuaan nelikymppisenä kolmannen – ja luultavasti viimeisen – jälkeläisensä, hän on ymmärtänyt, miten nopeasti lapsuus kuluu. Siitä kannattaa ottaa kaikki irti.

Antti Luusuaniemi: ”Yhtäkkiä minun seurani oli jotenkin spesiaalia”

”Nauru on minusta maailman kaunein ääni. Rakastan sitä, että saan ihmiset nauramaan: perheeni, ystäväni, yleisöni. Olen aina ollut hyvin huomiohakuinen. Nuorena hankin sitä pitämällä ääntä itsestäni, tuuppimalla ja nujuamalla. Haloo, huomatkaa minut!

Ensimmäisen roolini tein kolmasluokkalaisena teatterikerhossa Hyvinkäällä. Esitin Lumikki-näytelmässä Viisasta. Näyttelijöille maksettiin koko kaudesta 200 markkaa, narikassa sai satasen illassa. Bisnesmiehenä vaihdoin sinne.

Kipinä syttyi kunnolla vasta Kankaanpään nuorisoteatteripäivillä 1998, jolloin sain tunnustusta näyttelijäntyöstä ja erityisesti komediallisista kyvyistäni. Aiemmin olin suunnitellut pesäpalloilijan uraa: olin voittanut Hyvinkään Tahkon riveissä A-poikien suomenmestaruuden. Kankaanpäässä päätin, että pesäpallo saa jäädä. Olin siinä lahjakas, mutta en koskaan kuvitellut, että minusta tulisi Suomen paras pesäpalloilija. Näyttelemisestä sen sijaan ajattelin heti, että tässä minusta voi vielä tulla tosi hyvä.

Armeijan jälkeen pääsin teatteri Pieneen Suomeen harjoittelijaksi. Samana keväänä hain toista kertaa Teatterikorkeakouluun. En jännittänyt pääsykokeissa, sillä olin niin varma sisäänpääsystäni. Teakin jälkeen minut kiinnitettiin suoraan maan ykkösteatteriin, Kansalliseen. Ego oli tapissa, ja olin luultavasti täysin sietämätön.

Tutustuin Teakissa Mikko Leppilampeen, josta tuli hyvä ystäväni. Mikon ura lähti nopeasti nousuun isojen leffaroolien kautta, ja hänestä tuli julkkis. Oli outoa olla sellaisen ihmisen seurassa, joka tunnistetaan ja jonka luo hakeudutaan. En kadehtinut Mikon saamaa huomiota, mutta olin ilahtunut, kun aloin myöhemmin saada sitä itsekin. Yhtäkkiä minun seurani oli jotenkin spesiaalia. Onneksi julkisuus tuli omalle kohdalleni vähän myöhemmällä iällä ja pikkuhiljaa. Suurta suosiota on vaikea käsitellä.

Nyt, kun huomiota tulee liikaakin, en kaipaa sitä enää lainkaan. Se vie valtavasti energiaa. Ihmiset haluavat kohdata lempinäyttelijänsä, -urheilijansa ja -laulajansa hyvissä fiiliksissä. On minun vastuullani, että kohtaamisesta kanssani muodostuu hyvä hetki. Silloinkin, kun hetki ei ole minulle ollenkaan hyvä. On huolia, kiire tai vatsa sekaisin.

– En ole perinteinen suomalainen mies. Kuva: ᅡᄅ Sampo Korho
– En ole perinteinen suomalainen mies.

Kohtaamisia helpottaa se, että olen aina ollut avoin ja suhtautunut asioihin huumorilla. Pystyn puhumaan melkein mistä vain melkein kenen kanssa tahansa. Siinä mielessä en ole perinteinen suomalainen mies.”

”Nyt ymmärrän, että meitä ei vain ollut tarkoitettu toisillemme”

”Seitsemänkymppiset vanhempani ovat yhä yhdessä. Meillä oli tiivis perhe. Matkustimme paljon, ja vanhemmilla oli aina aikaa minun ja pikkuveljeni harrastuksille. Puoli viideltä syötiin yhdessä. En muista, että isäni olisi koskaan lähtenyt kavereiden kanssa kaljalle. Myyntimiehen liikkuvassa työssään hän sai varmaan tehdä sitä ihan riittävästi. Äiti oli sairaanhoitaja.

Kun tulin 26-vuotiaana ensi kerran isäksi, se oli minusta maailman luonnollisin asia. Ajattelin, että vauvoja tehdään vielä pari lisää ja homma on paketissa. Perhe-elämältä odotin kai helppoutta ja jatkuvuutta. Sellaiseksi se ei muodostunut. Erosimme Ellan äidin kanssa, kun tyttö oli vain puolitoistavuotias. Silloin se tuntui valtavalta epäonnistumiselta. Nyt ymmärrän, että meitä ei vain ollut tarkoitettu toisillemme. Mutta siitä suhteesta syntyi maailman ihanin tyttö.

Aluksi jaoimme huoltajuuden viikko-viikko-systeemillä. Minun vuorollani asuimme vanhempieni luona Hyvinkäällä, sillä minulla oli teatterissa iltapainotteinen työ. Tapaamiset harvenivat, kun Ella meni esikouluun ja alkoi noudattaa tarkempaa päivärytmiä. Oli rankkaa, kun en voinut enää jakaa arkea lapseni kanssa. Onneksi yhteys häneen on säilynyt.

Koko teatterikouluajan ja eron jälkeen olin sinkkuna. Se oli hauskaa silloin, mutta en todellakaan kaipaa sitä enää. Olen hyvin perhekeskeinen.”

”Suhteemme on valtava voimavara”

”Tavatessani Lilin kohta kaksitoista vuotta sitten olin voimani tunnossa. Olimme juuri tehneet Mikon kanssa Veijarit-elokuvan, joka veti hyvin yleisöä. Minut pyydettiin tekemään mainosfilmi Budapest Bankille Unkariin. Lili työskenteli tuotantoyhtiön AD:na. Nähtyään kuvani hän oli kommentoinut, että onpa hauskan näköinen mies. Kun saavuin paikan päälle, työryhmä kiusasi Liliä, että sieltä se sinun skandinaavisi nyt tulee. Illallisella hakeuduin hänen viereensä ja tein selväksi, että minuakin kiinnostelee.

Kuvauksen jälkeen juhlimme karonkkaa Lilin upeassa asunnossa. Kotiin lähtiessä vihjaisin, että minulla on kahden viikon päästä vapaa viikonloppu ja voisin tulla piipahtamaan. Sen viikonlopun jälkeen kaikki oli selvää. Seuraavana kesänä Lili jo muutti Suomeen.

Meillä oli alusta asti hauskaa yhdessä ja on edelleen. Suhteemme on valtava voimavara. Tuntuu itsestään selvältä, että olemme yhdessä. Totta kai on ollut vaikeitakin aikoja. Olemme molemmat temperamenttisia, ja meillä on ihan älyttömiä riitoja ihan älyttömistä asioista. Välillä toivon, että voi kun malttaisin olla hiljaa.

– Kiihdyn nollasta sataan sekunnissa. Kuva: ᅡᄅ Sampo Korho
– Kiihdyn nollasta sataan sekunnissa.

Kiihdyn nollasta sataan sekunnissa. Äkkipikaisuudestani on ollut hyötyä kameran edessä ja näyttämöllä: pystyn hetkessä vaihtamaan tunnetilasta toiseen. Perheenisälle ja aviopuolisolle se ei ole niinkään hyvä ominaisuus. Etenkin väsyneenä tulee tiuskittua. Onneksi olen myös nopea pyytämään anteeksi.”

”Ehdin juuri ulos leikkaussalista ennen kuin pyörryin”

”Minulla on mielestäni hyvä stressinsietokyky, mutta jossain raja tulee vastaan. Kun töitä ja huolia on liikaa, sydän alkaa oireilla. Ensimmäisellä kerralla rytmi­häiriöt pelästyttivät, totta kai. Kävin tutkimuksissa, ja minua kehotettiin lepäämään ja palautumaan. Vaiva on kroonistuva, joten se kannattaa ottaa tosissaan. Toistaiseksi palautumiseen on riittänyt se, että pyrin pitämään sunnuntain vapaata.

Minulla on monta rautaa tulessa. Pitkään nautin teatterityöstä. Sain isoja rooleja ja tunsin, että kehityn. Kymmenisen vuotta sitten havahduin siihen, että pelkkä teatteri ei riitä ruokkimaan kunnian­hi­moani. Olin jo tehnyt muutamia elokuva- ja tv-töitä ja aloin määrätietoisesti hakeutua niitä kohti.

Televisiossa näyttävimmät työni ovat olleet koomikon ja hurmurin roolit. Luotto­miehessä olen nössö perheenisä Tommi ja Sykkeessä playboy-kirurgi Max. Molemmat teen niin läheltä omaa persoonaani kuin suinkin kehtaan. Valmistautuessani Maxin rooliin pääsin Lilin lääkärivanhempien avulla osallistumaan sydänleikkaukseen Unkarissa. Se oli aika hurja kokemus. Siinä vaiheessa, kun lääkäri piteli pikku potilaan sydäntä kämmenellään, sanoin excuse me ja ehdin juuri ulos leikkaussalista ennen kuin pyörryin.”

”Pari isoa roolia on mennyt sivu suun”

”Vuonna 2016 havahduin siihen, ettei Suomessa ole kotimaisen elokuvan festivaalia. Jo seuraavana vuonna järjestin apujoukkoineni sellaisen vanhassa kotikaupungissani Hyvinkäällä. Kaksi vuotta sitten minut nimitettiin Nelosen kotimaisten elokuvien päälliköksi.

Seuraavaksi haluan laajentaa reviiriäni ulkomaille. Minulla on tanskalainen agentti, ja lähetän säännöllisesti koenauhoja. Pari pientä roolia olen jo tehnytkin. Syksyllä kävin Amsterdamissa kuvaamassa The Apollo -elokuvaa, jossa esitän suomalaista musiikkimogulia.

Pari isoa roolia on mennyt sivu suun. Kymmenen vuotta sitten olin kahden joukossa ehdolla päärooliin isossa kansainvälisessä tuotannossa. Tein paljon töitä saadakseni sen ja suunnittelin jo elämääni sen mukaan. Kun lopulta tuli tieto, että rooli oli mennyt toiselle, itkin varmaan tunnin. Sen verran tappio kirpaisi, etten koskaan edes katsonut valmista elokuvaa.

Monien erilaisten työtehtävien takia päässä on välillä ruuhkaa. Mutta monipuolisuus tekee työstä myös niin kiinnostavaa, että siitä on vaikea irrottautua. Aina olisi käsikirjoituksia luettavana ja meilejä lähetettävänä. Pitää vain päättää, että nyt laitan koneen kiinni ja vietän aikaa perheen kanssa.”

”Kieltämättä pelästyin: tällaista jälkeä temperamenttini voi saada aikaan”

”Minulla on pohkeessa iso arpi muistutuksena äkkipikaisuuden seurauksista. Potkaisin kerran parikymmentä vuotta sitten kiukuspäissäni lasiin ja jalkaan tuli vekki, joka vaati parikymmentä tikkiä. Näennäinen syy kimpaantumiseen taisi olla jokin mustasukkaisuusdraama, mutta oikeasti siinä purkautuivat lähestyvän ensi-illan aiheuttamat paineet. Kieltämättä pelästyin: tällaista jälkeä temperamenttini voi saada aikaan.

Minulle ei tuota vaikeuksia katsoa itseäni tv-ruudussa tai valkokankaalla. Vaimoa kyllä hävettää Luottomiehen Tommi, joka on kuulemma kamalan näköinen. Mutta enhän minä silloin esitäkään itseäni. Ulkomuodon pitää palvella roolia.

En ole enää yhtä timmissä kunnossa kuin kaksikymppisenä, eikä tarvitsekaan. Syömisten ja juomisten kanssa pitää olla tarkkana, muuten paino nousee. Käytän monissa työtehtävissä mittojen mukaan ommeltua smokkia. Jos se kiristää, pitää ottaa itseä niskasta kiinni ja pudottaa muutama kilo.

Vuonna 2012 ilmestyneen Vuosaari-elokuvan takia treenasin itseni huippukuntoon. Silloin seisoin mielelläni peilin edessä. Kuvausten päätyttyä oli vaikea päästää irti tiukasta treenistä, mutta lopulta halu nauttia elämästä voitti. Ei se sikspäkki lopulta ollut minulle niin tärkeä asia. Roolin takia voisin edelleen ryhtyä rääkkäämään kroppaani, mutta lihottaa en itseäni haluaisi. Se on niin epäterveellistä.”

”Se oli kyllä aika elokuvallinen hetki”

”Olen yksi hyvinkääläisen pesäpallojoukkueen omistajista ja käyn välillä katsomassa pelejä, mutta en ikävöi takaisin kentälle. Viime kesänä pelasimme hyväntekeväisyysottelun, jossa oli mukana näyttelijöitä, muusikoita ja huippu-urheilijoita. Ajattelin ottaa ihan rauhallisesti. Alkulämmittelyssä en osunut palloon ollenkaan, mutta pelissä löin heti kunnarin. Pari tuhatta ihmistä hurrasi katsomossa. Se oli kyllä aika elokuvallinen hetki. Sitten unohdin varovaisuuden ja innostuin viskaamaan palloa täydellä voimalla. Olkapää on yhä kipeä.

Urheilijataustasta on hyötyä työssä, sillä näytteleminen on hyvin fyysistä puuhaa. Naamanikin on tähän duuniin passeli: se taipuu niin nössön Tommin kuin hurmuri-Maxin rooliin. Rytmitystä ja mimiikkaa olen oppinut tarkkailemalla parhaita näyttelijöitä. Olen surutta varastanut esimerkiksi Juha Mujeelta, joka oli minulle kuin toinen teatterikoulu. Olen hänelle ikuisesti kiitollinen ystävyydestämme ja neuvoista.

Mimiikka toimii luontevimmin silloin, kun sitä ei ajattele. Teakin loppuvaiheessa tulin äärimmäisen tietoiseksi itsestäni: en yhtäkkiä osannut edes kävellä ja puhua luontevasti. Aikani kipuiltuani ymmärsin, ettei koko ajan tarvitse olla joko vereslihalla tai teknisesti äärimmäisen taitava. Näytteleminen on yhdistelmä näitä. Tajusin myös, että vaikka näyttelisin kuinka huonosti, maailma ei siihen kaadu.”

X