Julkkikset

Kevättalvella eronnut Anna-Leena Härkönen: ”Parisuhde tuntuu vaikealta haasteelta”

Kirjailija-näyttelijä Anna-Leena Härkönen ei häpeä menettää kasvojaan. Hän uskaltaa tehdä rankkojakin ratkaisuja. Avioeron jälkeen hän on pohtinut yhä enemmän sitä, kannattaako uuteen parisuhteeseen enää edes ryhtyä.

Teksti:
Iina Alanko
Kuvat:
Kristiina Kurronen

”Putoan aina jaloilleni, oli tilanne kuinka paha tahansa”, Anna-Leena Härkönen sanoo.

Kirjailija-näyttelijä Anna-Leena Härkönen ei häpeä menettää kasvojaan. Hän uskaltaa tehdä rankkojakin ratkaisuja. Avioeron jälkeen hän on pohtinut yhä enemmän sitä, kannattaako uuteen parisuhteeseen enää edes ryhtyä.

Anna-Leena Härkönen: ”Minulla ei ole tarvetta säilyttää kasvojani”

”Olen rohkea ja vahva siten, että en teeskentele olevani parempi tai fiksumpi ihminen kuin olen. Minulla ei ole tarvetta säilyttää kasvojani eikä minua nolota tunnustaa oikeastaan mitään asiaa kenellekään – esimerkiksi sitä, etten millään muista sivistyssanoja. Joku saattaa pitää minua sen vuoksi tyhmänä, mutta pitäkööt – tiedän itse, etten ole tyhmä.

Uskallan tehdä rankkojakin ratkaisuja, kun niitä tarvitaan, mutta tietynlaiset ihmiset pelottavat minua ja saavat hälytyskelloni soimaan. Jo esikoiskirjani Häräntappoase sai jotkut ihmiset raivoihinsa, että jumankauta, tuollainen pentu maalta tulee ja saa kerralla kaiken. Vielä nykyäänkin sitä kadehditaan.

Olen toteuttanut unelmani – saanut kaksi ammattia, joista olen haaveillut. Se on vaatinut paljon työtä, mutta on joillekin punainen vaate. Olen päättänyt, etten ole mikään roskasanko enää kenellekään.

Kirjoittaessa otan isojakin riskejä, mutta henkilökohtaisessa elämässäni en. Karaisu, reippailu ja itsensä voittaminen eivät ole minun juttujani. En voisi kuvitella meneväni avantoon tai hyppääväni benji-hyppyä.

Vuorikiipelijöitä ja lumivyöryjen aikaan laskettelijoita en ymmärrä. On naurettavaa, kun heitä etsitään kissojen ja koirien kanssa. Jos he haluavat leikkiä hengellään, leikkikööt sitten. Minulla ei ole koskaan niin tylsää, että minun pitäisi mennä tekemään mitään sellaista.”

Anna-Leena Härkönen kammoaa jäykkiä juhlia

”Pidän samanhenkisten ihmisten bileistä, mutta sosiaalinen suorittaminen on minulle vuosi vuodelta raskaampaa. Kammoan jäykkiä juhlia ja gaaloja, joissa puhutaan yhden­tekevää small talkia ja tilanteet ovat niin sovinnaisia, etteivät ne anna mitään kenellekään. En halua, että kukaan määrää, kenen vieressä minun pitää istua tuntikausia. Jos keskustelu ei lähde liikkeelle, se on kamalan raskasta ja olen seuraavana päivänä aivan loppu.

Enää en sellaisiin juhliin mene. Mieluummin olen kotona, luen hyvää kirjaa ja olen omien ajatuksieni kanssa.

Minulla on pari luottoystävää, ja tiedämme toisistamme kaiken. Puhun heidän kanssaan, kun haluan toista näkökulmaa tai tukea omalle päätökselleni.

Uskon myös tutulla terapeutilla käymiseen. Haluan puhua ihmiselle, joka tuntee minut vuosikymmenten takaa. Kun minulla on ollut paha paikka, olen aina saanut apua.”

Nauru on selviytymiskeino

”Putoan aina jaloilleni, oli tilanne kuinka paha tahansa. Kuittaan vaikeita tilanteita nauramalla. Nauru on minulle selviytymiskeino. Kirjailijanakin tyylilajini on musta huumori.

Toisaalta olen myös aika kova valittamaan ja hermostun helposti. Tänäänkin hermostuin Akateemisessa kirjakaupassa, kun joku jäi juoruilemaan kassan kanssa, vaikka takana oli pitkä jono. En sanonut mitään, mutta ajattelin aivan hirveitä asioita ja kirosin mielessäni. Odottaminen on minulle myrkkyä.

Kärsin temperamentistani, mutta en ole perusnegatiivinen. En kuulu siihen ihmis­lajiin, joka näkee kaikessa huonon puolen. En tykkää siitä, että oma paha olo kaadetaan muiden päälle.

Yltiöpositiivisuuttakaan en ymmärrä. Kaikilla asioilla ei ole tarkoitusta. Se on surullista ja lohdutonta, mutta totta. ”

Anna-Leena Härkönen toivoo, että olisi kovapintaisempi

”Minusta saattaa kirjoitustapani perusteella saada sen kuvan, että olisin kauhean kovapintainen ja pelottava. Omasta mielestäni en ole kova, vaikka osaankin nykyään pitää puoleni. Toivon, että olisin kovapintaisempi enkä piittaisi kaikesta niin paljon.

Tunnistan itsessäni monia erityisherkkyyden piirteitä. En kestä kovia ääniä, pelästyn helposti ja kärsin konflikteista.

Jos jokin asia vaivaa minua, menetän yöuneni. Joskus olen niin vihainen, etten pysty nukkumaan lainkaan. Puren vain takahampaitani yhteen ja yritän kuunnella rentoutuslevyä.

Minulle on sanottu, että ei sitä tarvitse kaikkea niin vakavasti ottaa. Niin puhuvat ne, jotka vain porskuttavat eteenpäin eivätkä muista eilisiä sanaharkkoja.

Mutta minä muistan, enkä pysty jatkamaan elämääni, ennen kuin asia on selvitetty.

Läheisimpien naisystävieni kanssa meillä ei ole koskaan ollut suuria riitoja. Siinä vaiheessa, kun ystävyyssuhteessa täytyy ruveta keskustelemaan siitä, mikä mättää, ystävyys on usein jo ohi.”

Anna-Leena Härkönen: ”Menen vauhkoksi parisuhderiidoista”

”Minulle on tapahtunut tänä vuonna isoja asioita: avioero, korona-eristys, poikani kotoa pois muutto. Herranjumala, siinä on paljon sopeutumista. Mutta minusta on myös mukavaa se, että olen yksin, on hiljaista ja siistiä.

Parisuhteen pitäisi tuoda elämään iloa, mutta nainen ja mies ajattelevat ja kommunikoivat niin eri tavalla, että aina syntyy väärinkäsityksiä, vääntöä ja valtataistelua.

Olen eronnut kolmesti ja tuskin menen enää naimisiin. Välillä mietin, kannattaako uutta miessuhdetta enää edes yrittää etsiä, kun se on niin vaikeaa. Onko helpompaa antaa periksi ja olla koko loppuelämänsä yksin? Niin voisi suojella itseään – kun minulla kuitenkin on perhe ja ystäviä.

Anna-Leena Härkönen
– Uskallus tuottaa pettymys on taito, jota jokaisen pitäisi opetella, omia rajojaan viime vuosina selkeyttänyt Anna-Leena Härkönen sanoo.

Parisuhde tuntuu vaikealta haasteelta senkin takia, että olen kuin haavanlehti, menen ihan vauhkoksi esimerkiksi parisuhde­riidoista. Jos toinen puhuu minulle tylyllä äänellä, häväistyksi ja hylätyksi kokemisen tunne on minulla valtavan voimakas. Reagoin kesken jääneisiin riitoihin niin vahvasti, että se hallitsee koko olemistani.

Sanoin juuri eräälle ystävälleni, että minä olen liian hermoheikko parisuhteeseen. Olisi kuitenkin ihanaa, jos joskus vanhoilla päivillä löytyisi vielä jokin rauhallisempi suhde.

Olen miettinyt näitä aiemminkin – jo 13 vuotta sitten päätin, etten enää koskaan asu miehen kanssa. Mutta eipä se pelastanut viimeisintä liittoa, tuntuu ettei mikään malli toimi.”

Kunnioitus on alkanut merkitä yhä enemmän

”Kaikki haluavat hyväksyntää, mutta ymmärrän jo sen, että kaikkien hyväksyntää en tarvitse eikä kaikkien minusta tarvitse tykätä. On kerta kaikkiaan olemassa ihmisiä, jotka eivät ymmärrä minua enkä minä heitä.

Joskus jätän menemättä tilaisuuteen, jonne olen saanut kutsun ja jonne tuloni tekisi jonkun onnelliseksi. Tiedän, että itse kärsisin joka minuutti, jos joutuisin olemaan siellä ihmisjoukossa. Mikä on sitten oikein?

Uskallus tuottaa pettymys on taito, jota jokaisen pitäisi opetella. Sanotaanhan, että vanhempien tärkein tehtävä on opettaa lapsensa kestämään pettymyksiä, koska elämä on pettymyksiä täynnä. Ihmisen pitää myös oppia aiheuttamaan pettymyksiä muille ja ottaa se riski, että hänestä ei pidetä tai hänestä puhutaan pahaa.

Kunnioitus on alkanut merkitä minulle viime vuosina hyväksyntää enemmän. Näen punaista, jos tunteeni sivuutetaan tai tunnen vähänkään, että joku pitää minua pellenä tai huvittavana, kun ahdistun.

Olen huomannut, että kommunikointi ei näissä asioissa juurikaan kannata. Ihmiset, jotka eivät kunnioita toisen rajoja, eivät ole empaattisia eivätkä osaa asettua toisen asemaan. Silloin puhuminen on yhtä tyhjän kanssa. Kannattaa vain häipyä paikalta ja jättää vastaamatta puhelimeen.”

Anna-Leena Härkönen: ”Omat rajat pitää osata vetää”

”Meidät 1960-luvulla syntyneet tytöt kasvatettiin kilteiksi. Opimme, että käpälöinti on huomionosoitus, merkki siitä että kelpaa. Käpälöijän mieltä ei myöskään saanut pahoittaa tekemällä asiasta numeron.

”Meidät 1960-luvulla syntyneet tytöt kasvatettiin kilteiksi. Opimme, että käpälöinti on huomionosoitus, merkki siitä että kelpaa.”

Ilman lupaa koskettelua ja käpälöintiä tapahtui nuoruudessani todella paljon, esimerkiksi kirjoitusleirillä, johon osallistuin 16-vuotiaana ja jolla kirjoitin Häräntappo­aseen ensimmäiset liuskat.

Olin yksin oleskeluhuoneessa, kun minua vanhempi miesopiskelija tuli sinne istumaan kanssani. Hän sanoi niskojeni vaikuttavan kireiltä ja kysyi voisiko hän hieroa hartioitani. Vastasin viattomasti, että joo! Tunsin kuitenkin, että hän tekee jotain muuta, liikaa, mutta en osannut sanoa mitään silloinkaan, kun hän yhtäkkiä suuteli niskaani. Siirryin vain vähän kauemmas, ei tullut mieleenkään sanoa, että anteeksi, mitä sä just teit? Siitä olisi tullut ikävä fiilis.

Sen jälkeen minulla on ollut vastaavia kokemuksia hyvin paljon.

Anna-Leena Härkönen
Anna-Leena Härkönen uskoo, että kiltti pitää olla ja yrittää jotenkin hillitä itsensä, mutta omat rajatkin pitää osata vetää.

Vielä pari vuotta sitten jähmetyin, kun minua vanhempi, tunnettu mieskoomikko tarttui eräissä juhlissa rintaani kiinni. Pelkäsin tehdä asiasta numeroa, koska se olisi merkinnyt arvostetun miehen nolaamista. Ystäväni huomasi kuitenkin, mitä tapahtui ja kysyi mieheltä terävästi, mitä tämä oikein meinasi. Mies pyyteli anteeksi ja tarjosi meille drinkit.

Me too on vaikuttanut minuun niin, että nyt olen valmiimpi huutamaan suoraa huutoa, että mitä helvettiä, jos joku vaikkapa jossain tungoksessa puristaisi minua jostain.

Uskon yhä siihen, että ihmisille pitää olla ystävällinen eikä kaikkea, mitä mieleen tulee, tarvitse möläyttää ääneen. Kiltti pitää olla ja yrittää jotenkin hillitä itsensä, mutta omat rajatkin pitää osata vetää. Minkä takia me yhä usein vain haukomme henkeä ja halvaannumme sen sijaan, että raivostuisimme tai antaisimme takaisin?”

Ei enää koskaan juoksemista

”Työssäni joudun olemaan niin kurinalainen, että vapaa-aikanani en enää jaksa sitä olla. Minulla ei ole harrastuksia. Luen paljon, matkustan, rakastan valkoviiniä ja käyn mielelläni hieronnassa. Hemmottelen itseäni joskus Fazerin sinisellä ja pullapalalla kahvin kanssa.

Olen juossut 18-vuotiaasta lähtien, kuvitellut sen olevan jonkinlainen avain onneen. Pari kuukautta sitten lähdin taas lenkille tuuliseen Kaivopuistoon. Olin pahalla tuulella jo, kun puin lenkkivaatteita, ja juostessani naamaani tuuli kovaa ja kuulokkeitteni akkukin loppui. Vihasin jokaista hetkeä ja toivoin vain, että lenkki olisi pian ohi.

Tajusin, ettei juokseminen tuo minulle samaa hyvää, voimaantunutta oloa kuin ennen. Kun tulin kotiin, heitin lenkkivaatteet roskiin ja päätin, etten juokse enää koskaan. Tästä eteenpäin kävelen.”

Anna-Leena Härkönen: ”Ihmisen saa hylätä, jos hän vahingoittaa”

”En missään tapauksessa haluaisi olla nuori. On parempi olla tämän ikäinen juuri siksi, että enää ei tarvitse miellyttää niin paljon. Tässä iässä uskaltaa jo sanoa ei ja kieltäytyä tilanteista, joihin ei halua mennä.

Pinnani on ihmissuhteissa älyttömän pitkä – saattaa mennä 30 vuottakin, ennen kuin tajuan, että suhde ei ole normaali.

Viime vuosina olen karsinut ystäviäni tietoisesti. Se ei ole ollut helppoa: on kamalaa tuottaa toiselle tuskaa ja välillä tunnen olevani hirviö. Se on kuitenkin parempi kuin huomata, että kaikki energia menee siihen, että tapaamisen jälkeen vatvoo toisen sanomisia ja käy päässään dialogia siitä, mitä olisi pitänyt sanoa mihinkin ilkeyteen. Se ei vie mihinkään ja on esimerkki siitä, että toinen manipuloi minua eikä tee minulle hyvää.

Vaatii tietynlaista elämänkokemusta osata ajatella, että entäs sitten, jos joku loukkaantuu. Hänkin on loukannut minua tähän mennessä niin paljon, että on ansainnut sen. Kyllä ihmisen saa hylätä. Lastaan ei saa – koskaan – mutta muut ihmiset saa, jos he vahingoittavat sinua. ”

Ei iltapuvussa Alepaan

”Vanheneminen ei ole helppoa, koska kaikkihan me olemme kiinnostuneita siitä, miltä näytämme. Ulkonäkö on arka asia varsinkin, jos on esillä – silloin kuka tahansa voi kokea oikeudekseen tulla sanomaan ihan mitä tahansa. Kotikadullani eräs mies kommentoi viimeksi pari päivää sitten, että kaukaa katsoin, että oletpas kaunis, mutta etsä nyt läheltä sen kummemman näköinen olekaan.

Ymmärrän, jos joku haluaa mennä kauneusleikkaukseen, mutta itse pelkään pitkää toipumisaikaa. Ei voi mennä minnekään, kun naama on niin hakatun näköinen. Ovathan ne kalliitakin, ja leikkaus aina riski.

Botoxia en ota, koska en kestä piikkejä enkä uskaltaisi muutenkaan. Olen ollut pari kertaa kivuliaassa kasvohoidossa, mutta enää en ota niitäkään.

Rakastan meikkaamista ja tykkään kauniista koruista ja vaatteista. Nykyään vaatteiden pitää olla paitsi kauniita myös mukavia. Rumaa vaatetta en päälleni laita.

Suomessa alipukeudutaan ja varotaan sitä, ettei vaan tee itsestään numeroa. Itse olen mieluummin yli- kuin alipukeutunut, mutta en minäkään missään iltapuvussa Alepaan mene.”

Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 27/2020.

X