Kimmo Ohtonen hoitaa vaimonsa kanssa parisuhdettaan luonnossa: ”Viikon päästä on taas metsätreffit”

Dokumentaristi ja kirjailija Kimmo Ohtonen, 37, hoitaa metsässä niin itseään kuin parisuhdettaankin. Elämän solmut avautuvat, ja metsästä pois tullessaan hän tuntee itsensä aina vähän paremmaksi ihmiseksi.

Nuotiokahveja ja ulkoilmaa rakastavalla Kimmo Ohtosella on kantapaikka kaupungin vilskeessä: hän sulautuu hyvin boheemin kotoisaan Rupla-kahvilaan Helsingin Kalliossa. Tänne hän tulee silloin tällöin kirjoittamaan itsekseen. Myös kävelyretket kotoa Viikin kaupunkimetsien laidalta Laura-vaimon ja koiran kanssa päätyvät usein Ruplaan.

– Emme käy enää muissa paikoissa kuin niissä, joihin voi tuoda koiran, Kimmo sanoo.

Kääpiömäyräkoira Alma, Laura ja Kimmo ovat tiivis kolmikko. Alma koluaa metsäretkillä pariskunnan mukana, ja kun Kimmo istahtaa Ruplaan työskentelemään, Alma ottaa torkut Kimmon sylissä.

Sosiaalinenkin ihminen kaipaa välillä yksin olemista

Luontodokumentaristina ja -kirjailijana tunnettu Kimmo julkaisi maaliskuussa nuortenkirjan Ikimaa – Soturin tie. Lapsuudesta asti Kimmoa kiehtoneet hirviöt ja möröt purkautuivat dystooppiseen fantasiamaailmaan, jossa 12-vuotias Oliver etsii kadonnutta äitiään. Tarinaa leimaavat yksinäisyys, vieraus ja etäisyydentunne omasta isästä. Kimmo on aiemmin käsitellyt lapsuuttaan väkivaltaisen isän varjossa kirjassaan Karhu – Voimaeläin sekä monissa haastatteluissa. Onko Oliverissa nuorta Kimmoa?

– Yllättävän vähän, Kimmo vastaa.

Hän kokee käsitelleensä henkilökohtaista historiaansa nyt riittämiin. Ikimaa aloittaa trilogian, joka pitää kirjoittajansa tulevat kolmisen vuotta itse luomissaan mielikuvitusmaisemissa. Kirjoittamisen ohella hän työstää tv-sarjaa Villien jäljillä, jossa hän matkustaa yhdessä Pirjo Heikkilän kanssa ympäri maailmaa tutustumassa uhanalaisten eläinten suojeluun. Sarja alkaa MTV3:lla lokakuussa.

Yksinäisen kirjoittamisen ja yltiösosiaalisen tv-työskentelyn yhdistelmä sopii Kimmolle hyvin.

– Olen vähän jakautunut persoona. Minussa on tosi sosiaalinen puoli ja nautin ihmisten seurassa olemisesta, mutta minun pitää saada olla yksinänikin. Voin viettää metsässä tuntikausia ja päiviä itsekseni.

Rankan hetken tullen Kimmo ei kaipaa lasillista vaan luontoa.

– Metsä on minun kirkkoni. Sinne menen kannon nokkaan istumaan ja avaamaan elämän solmuja. Tulen sieltä aina vähän parempana ihmisenä takaisin.

Kun Ikimaa valmistui viime talvena, Kimmo palkitsi itsensä viikon reissulla Kuusamon korpiin lumikenkäilemään ja hiihtämään.

Myös parisuhdetta viime vuonna naimisiin menneet Kimmo ja Laura hoitavat liikkumalla luonnossa.

– Olemme molemmat kauhean kiireisiä. Siksi olemme sopineet, että säännöllisesti pitää lähteä yhdessä kunnon metsään. Viikon päästä meillä on taas metsätreffit tulossa, kun pääsemme Kainuuseen. Suosimme enemmän metsäretkiä kuin rantalomailua Espanjassa, se ei ole niin meidän tyylistämme.

Lapsena Kimmo pakeni kodin väkivaltaa kuusen alle

Vaikka Kimmo tunnetaan metsän parantavien voimien puolestapuhujana, hän suhtautuu varovasti tyrkyttämiseen.

– En halua väittää, että mene metsään, niin löydät itsesi. Se olisi tosi vastuuntunnotontakin, huonoa fantasiaa, Kimmo sanoo vakavana.

Ilman ystäviä ja läheisiä metsät eivät olisi häntä itseäänkään vaikeissa elämäntilanteissa pelastaneet.

Kimmon side metsään syntyi jo lapsena, kun hän pakeni kodin väkivaltaa kuusen alle. Hän uskoo, että siteet luontoon löytyvät meistä kaikista ilman näin väkeviä varhaiskokemuksiakin.

– Evolutiivisesti ajatellen metsä on meidän selkärangassamme. Se on perimässämme, suvussamme. Kun ihminen astelee metsään, hän tuntee turvan tunnetta, hyvinvointia ja lohtua. Sen huomaa lapsista, jotka lähtevät metsään ennakkoluulottomasti – se on heille leikkikenttä.

Kimmon mielestä meillä kaikilla on luontosuhde, vaikka emme sitä tulisikaan ajatelleeksi.

– Välillä kuulee jonkun väittävän, että hänellä ei ole mitään luontosuhdetta. On sinulla, et voi sille mitään.

Hänelle itselleen luontosuhde tarkoittaa omien toimien puntaroimista ja toisten elävien olentojen kunnioittamista.

– Mitä tietoisempia olemme omasta luontosuhteestamme, sitä paremmin voimme kohdella luontoa.