Julkkikset

Kimmo Vehviläinen: ”Vasta kun aloin miettiä, missä itse toimin väärin, alkoi tapahtua henkistä kasvua”

Kun radiojuontaja Kimmo Vehviläinen kymmenen vuotta sitten erosi lastensa äidistä, maailma näytti mustenevan lopullisesti. Viikonloppuisänä hän menetti tyttäriensä arjen ja kaipasi lakkaamatta perhettään. Nykyisen vaimonsa kanssa hän ehti erota kahdesti ennen naimisiinmenoa.
Teksti: Miia Siistonen Kuvat: Paula Kukkonen/Otavamedia

Katsokaa, lapset, Aku Ankka! Oih, tuolla menee prinsessoja!

Radiojuontaja Kimmo Vehviläinen vieraili taannoin Pariisin Disneylandissa tyttäriensä kanssa. Kimmo, 45, osoitteli satuhahmoja vilpittömän riemuissaan. Tyttäret Wilma, 17, ja Peppi, 15, loivat hänen viistoja katseita.

Vielä jokin aika sitten iskä oli heidän ehdoton sankarinsa. Tyyppi, joka tiesi ja osasi kaiken ja kertoi parhaat jutut. Sitten tuli teini-ikä. Nyt iskä on kalkkis ja yksinkertaisesti nolo.

Ikä pääsi yllättämään Kimmon itsensäkin. Kolme vuotta sitten, 40-vuotispäivien aikaan, peilistä katsoi yhtäkkiä vanha mies. Siitä käynnistyi murrosvaihe. Kimmo kadehti kaksikymppisiä, heidän jäljellä olevia päiviään, energiaansa ja huolettomuuttaan: ”meitsi pystyy mihin vaan”. Itse hän oli jo kadottanut uskon omaan kaikkivoipaisuuteensa.

Nyt Kimmosta on jo kivaa olla keski-ikäinen.

– Huolettomuuden tilalle on tullut jotakin muuta. Ymmärrystä. Silti ajattelen, että kyky pyllyillä ja pelleillä tuskin katoaa minusta koskaan.

Iskän pikku murut

”Lasten ollessa pieniä fokukseni oli ihan muualla kuin perheessä. Tein hirveästi duunia, ja kun tytöt pitkän työpäiväni jälkeen tulivat esittelemään piirustuksiaan, mutisin ’onpa hieno’ ja hätistin heidät pois. Tai kun lapset aamulla kömpivät viereeni sänkyyn ja halusivat huomiota, keksin heille kaikenlaista tekemistä, jotta saisin nukkua vielä vähän.

Nyt antaisin mitä tahansa saadakseni nuo hetket takaisin.

Esikoiseni syntyi, kun olin 28-vuotias. Olin aivan liian nuori laatiakseni järkeviä suunnitelmia siitä, millainen isä haluaisin olla. Jos nyt saisin neuvoa silloista itseäni, sanoisin: ’Keskity, Kimmo, lapsiin.’ Mutta silloin oli monta rautaa tulessa.

Tyttäret ovat huomaamattani kasvaneet nuoriksi naisiksi. Sitä ajatellessani minut valtaa haikeus. Kuopusta kutsun yhä joskus iskän pikku muruksi, mikä ärsyttää häntä suunnattomasti. Yritän sitkeästi pitää yllä mielikuvaa ajasta, jolloin he vielä halusivat syliini.

Tytöt asuvat nykyään luonani kaksi viikkoa kuukaudesta. Yritän ottaa tästä vaiheesta kaiken irti, sillä kohta he lähtevät omilleen. Vielä on onneksi hetkiä, jolloin he tarvitsevat minua. Näiltä kahdelta kaipaan eniten sitä tunnetta, että olen heille tärkeä.”

Kapiaisen poika

”En ole mistään kotoisin. Poden joskus juurettomuutta, sillä ollessani lapsi muutimme usein isän työn perässä. Hän oli armeijan upseeri.

Ensimmäiset vuoteni vietin äidin kanssa kahdestaan Orivedellä, koska isä opiskeli Helsingissä sotakorkeakoulussa. Leikin nukeilla, keräsin kiiltokuvia ja leivoin. Ymmärtääkseni olin hyvin ujo ja nöyrä lapsi.

Pikkuveljeni syntyi, kun olin nelivuotias ja muutimme Turkuun. Talossa asui paljonikäisiäni poikia, mutta koska en ollut tottunut rajuihin leikkeihin, päätin kerätä rohkeutta. Vuoden verran istuin huoneessani, opettelin lukemaan ja tutkin luontokirjoja. Sitten tunsin olevani valmis kohtaamaan pihan pojat. Aika helposti solahdin mukaan leikkimään poliisia ja rosvoa sekä lännenmiestä ja intiaania.

Isän ammatti näkyi kotona siten, että meillä oli rautainen kuri. Pöytätavat hallitsin varmaan jo ennen kuin opin kävelemään. Aterialla istuttiin selkä suorassa, ei heiluttu tai metelöity. Ruoan jälkeen kiitettiin ja kysyttiin lupa nousta pöydästä.

Pelkäsinkö isääni? Tietenkin. Isän saarna oli asia, jota en suin surminkaan halunnut kuulla. Lause ’Kimmo, tulepas tänne’ sai aikaan vilunväreet. Mutta sanat riittivät, selkääni en saanut koskaan.

Vaihdoin koulua neljä kertaa peruskouluaikana. Minusta tuli kameleontti, sillä uudessa ympäristössä piti nopeasti oppia paikan tavoille, jotta ei joutuisi kiusatuksi. Vetäytyvästä lapsesta kasvoi sosiaalinen ja huomionhakuinen luokan pelle.

Haaveilin rocktähteydestä, mylvivästä yleisöstä ja ihailevista tyttölaumoista. Harmi vain, ettei minulla ole minkäänlaista musiikillista lahjakkuutta. Se ei estänyt minua liittymästä koulun bändiin. Jatkoin musisoimista, kunnes parikymppisenä radiotouhut veivät mennessään.”

Ja taas tukka kasvaa

”Isäni on hyvin ryhdikäs ja suoraselkäinen mies. Kaikkea sitä, mitä minä en ole.

Muistan, miten parikymppisenä osallistuin Sodankylän jääkäriprikaatin joulujuhlaan. Isä oli prikaatin komentaja, ja astelin saliin hänen vanavedessään. Porilaisten marssi soi, ja kaksituhatta miestä nousi tervehtimään. Mahtoi se olla näky: riuska upseeri-isä ja hänen huonoryhtinen, pitkätukkainen poikansa.

Vaikka näytin vanhalta hipiltä, asepalveluksen suorittaminen oli minulle yhtä luonnollinen asia kuin hampaiden pesu. Tykkäsin pyssyleikeistä ja teltassa nukkumisesta. Kävin armeijan pitkän kaavan mukaan: minut palkittiin panssariristillä saapumiseräni parhaana, ja olen nyt reservin luutnantti.

Armeijan jälkeen annoin tukan taas kasvaa. Tässä taannoin olin Prismassa palauttamassa tyhjiä pulloja. Niitä oli iso säkillinen, koska viikonloppuna oli ollut juhlat. Viereen tuli hyvin pukeutunut vanhempi rouva, joka ojensi minulle ymmärtäväisesti hymyillen vielä yhden: ’Tässä sinulle’. Ilmeisesti hän luuli minua kodittomaksi pultsariksi. En syytä häntä, siltähän minä näytän.

Kun aloitin radiotyön, juontajat olivat kasvottomia ääniä. Sitten pomot äkkäsivät, että kuuntelijoita tulee lisää, kun juontajat ovat esillä. Somessa alettiin julkaista kuvia ja videoita, mikä on minulle ihan ookoo. Olen esiintynyt muutamassa telkkariohjelmassakin, mutta koen, että habitukseni sopii paremmin radioon.

Parin viime vuoden aikana kroppa on alkanut ilmoitella ikääntymisestä. Kengännauhojen sitominen palttoo päällä ottaa koville, ja tuolilta noustessa pitää vähän ähkäistä. Lihakset kipeytyvät haravoinnista ja lumenluonnista, ja pensasaitaa leikatessa täytyy pitää pausseja.

Harrastin nuorena koripalloa. Sen jäätyä urheilu unohtui moneksi vuodeksi, kunnes ollessani kolmekymppinen työkaveri innosti minut salille. Haluaisin kovasti lihaksia, mutta ei niitä tule: olen tämmöinen langanlaiha laitahyökkääjä. Treenaankin lähinnä turvatakseni terveemmän vanhuuden.”

Kimmo Vehviläinen

– Lasten ollessa pieniä fokukseni oli ihan muualla kuin perheessä. Kun lapset aamulla kömpivät viereeni ja halusivat huomiota, keksin heille kaikenlaista tekemistä, että saisin itse nukkua vielä vähän. Nyt antaisin mitä tahansa saadakseni nuo hetket takaisin, Kimmo sanoo.

Ero ja iso ikävä

”Aloin seurustella ensimmäisen kerran lukiossa. Muistan, kun Elina astui luokkaan. Hän oli isoääninen ja rempseä tyttö, joka otti tilan haltuun. Se viehätti heti.

Päästyäni armeijasta muutimme yhteen ja menimme kihloihin. En minä silloin pohdiskellut, haluanko viettää tämän ihmisen kanssa loppuelämäni. Naisille tiedoksi: Kun te kysytte mieheltä, mihin tämä suhde on menossa, mies hämmentyy aidosti. Mitä, ollaanko me menossa jonnekin? Eikö voitais vaan olla?

Herrasmiehenä tein aloitteen kihlautumisesta, kun siitä oli pari vuotta hienovaraisesti vihjailtu. Otimme koirankin. Kävi kuitenkin niin, että koira hyväksyi avovaimoni laumansa ainoaksi jäseneksi. Kun se oli purrut minua pari kertaa, esitin ukaasin: joko koira tai minä. No, se olin minä, joka lähdin.

Ei kulunut kauankaan, kun kohtasin tulevien lasteni äidin, Sadun. Tuntui hyvältä olla taas rakastunut, ja huomasin potevani vauvakuumetta. Se oli samanlainen fiilis kuin autokuume tai talokuume. Oli jotenkin selvää, että tässä kohtaa kuuluu perustaa perhe.

Oli mieletön hetki, kun vastasyntynyt laskettiin syliini. Viisi minuuttia aikaisemmin olin murehtinut työongelmia ja maksamattomia laskuja. Vauva käsivarsillani mikään maallinen huoli ei minua koskettanut. Sillä hetkellä, tietämättä yhtään, mitä oli tulossa, kaikki tuntui vain niin hyvältä ja oikealta. Yritin myöhemmin kuvailla onnen tunnetta lapsettomille ystävilleni, mutta katseesta näin, että eivät ne tajunneet. Se pitää kokea itse.

Yhteiseloa kesti yhdeksän vuotta. Avioliitto kaatui siihen perinteiseen syyhyn: lapsiperhearjen keskellä unohdimme hoitaa parisuhdetta. Elämä meni naurettavaksi riitelyksi.

Eron jälkeen olin tosi rikki. Olin hajottanut perheeni, en ollut osannut vaalia sitä. Meillä oli yhteishuoltajuus, mutta käytännön syistä lapset viettivät enemmän aikaa äitinsä luona. Koska tein aamulähetystä, tytöt piti viedä yöksi äidilleen silloinkin, kun oli minun vuoroni pitää heitä. Tietysti tällainen pallottelu paikasta toiseen hämmensi lapsia.

Lopulta tajusin, että näin ei voi jatkua. Uhrauduin ja ryhdyin viikonloppuisäksi. Sekin aiheutti ison kriisin: menetin lasteni arjen. Synkkää aikaa kesti vajaan vuoden. Naiset, joita sinä aikana kohtasin, olivat vain laastareita. Ikävöin tuolloin yhä entistä puolisoani. Kunnes koitti se päivä, jolloin huomasin lakanneeni rakastamasta häntä. Heräsin kuin kirouksesta. Valot syttyivät maailmaan, ja värit palautuivat. Katse kääntyi menneestä tulevaan.

Ero oli lopulta oikea ratkaisu. On lapsillekin parempi, että heillä on kaksi kotia, joissa on hyvä tunnelma, kuin yksi koti, jossa on kireä ilmapiiri.”

Vaikea uusperhe-elämä

”Nykyisen vaimoni Johannan kanssa menimme naimisiin elokuussa 2016. Sitä ennen ehdimme seurustella kymmenen vuotta ja erota kahdesti. Koska meillä ei ollut yhteisiä lapsia tai asuntolainaa, yhdessä oleminen oli vapaaehtoista. Kun se ei ollut enää kivaa, oli helppo lähteä erilleen. Tai ei se helppoa ollut. Mutta kokemuksesta tiesin, että on helpompi kestää muutaman kuukauden erotuska kuin vuosien hidas kuolema toimimattomassa parisuhteessa.

Uusperhe ei ole yksinkertainen kuvio. Johannalla on edellisestä suhteestaan kaksi lasta, jotka olivat kohdatessamme alle kymmenvuotiaita. Meillä oli hyvin erilaiset näkemykset rahankäytöstä, kurinpidosta ja arkisista tavoista.

Viikonloppuisänä ikävöin valtavasti lapsiani, ja kun he sitten tulivat meille, minulla oli hirveä tarve hyvittää heille menetetty aika. Nyt mennään Linnanmäelle ja ostetaan kaksikymmentä jäätelöä! Johannaa se ärsytti: ’Lopeta tuo ja ole tavallinen’.

Aina, kun lapset lähtivät takaisin äidilleen, kuolin sisältä. Jäin taloon, jossa oli Johanna lapsineen, ja mietin, mikä minun roolini täällä on. Tuli riitoja.

Kuuden vuoden jälkeen kyllästyimme tappeluun ja muutimme erillemme. Tovin päästä palasimme yhteen vain todetaksemme, että ei tästä sittenkään tule mitään. Erossa ollessamme ikävöimme silti toisiamme.

Välimatkan turvin saimme rauhassa miettiä, miksi suhteemme ei toimi. Perusvirheemme oli, että etsimme vikaa toisesta. Vasta kun aloin miettiä, missä itse toimin väärin, alkoi tapahtua henkistä kasvua. Tajusin, että Johanna on tuollainen eikä muuksi muutu. Se on vain nieltävä, jos haluan olla hänen kanssaan.

Tappelut loppuivat, kun lakkasimme pelkäämästä niitä. Riitoja tulee ja menee. Etsimme ratkaisuja mieluummin kuin syyllisiä. Olemiseen löytyi rentous, kun hyväksyimme sen, että ei tässä mitään täydellistä suhdetta olla hakemassa.

Viime vuonna ostimme omakotitalon ja muutimme taas saman katon alle. Suhteemme viisaampi osapuoli tuumi, että eikö nyt, kun kaikki on hyvin, olisi aika mennä vihille. Johanna ei ole ennen ollut naimisissa ja ymmärsin, että jokainen nainen ansaitsee päivän prinsessana. Naimisiinmeno ei muuttanut mitään, tietenkään. Onneksi. Häämatkan jälkeen jatkui hyvä arki.”

Vene vai mummola

”Ensimmäistä kertaa suuntaan katseeni pitemmälle kuin lähitulevaisuuteen. Mietin jo sitä, mitä teemme, kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa. Olen silloin luultavasti noin 50-vuotias.

Näen monenlaisia vaihtoehtoja kulkea kohti vanhuutta: Ostamme purjeveneen ja seilaamme maailman meriä. Tai hankimme talon Espanjasta, jossa työntelen ruohonleikkuria ilman paitaa niin, että aurinko paahtaa pergamentti-ihoani ja tuuli lennättää ohenevia haituvia.

Tai sitten meillä on täällä Suomessa perinteinen mummola. Johanna istuttaa pihaan pelakuita ihana rehevä pylly pystyssä. Minä ripustan kalaverkkoja punaisen aitan seinustalle ja köhin. Johanna huutelee: ’Mitäs siellä köhit, ukkoseni?’

Sitten keitetään kahvit ja mietitään, alkaako illalla sataa.”

Juttu on julkaistu Annan numerossa 2/2017.

 

X