Kirjailija Alex Schulman: ”Suojelin äitiä, vaikka hän ei koskaan sitä pyytänytkään”

Äidin alkoholismi oli salaisuus, josta ruotsalainen kirjailija Alex Schulman ei puhunut kenellekään 30 vuoteen. Vasta pelko oman perheen menettämisestä sai hänet kohtaamaan sekä äidin että ongelmat, jotka turvaton lapsuus oli aiheuttanut.

Elämää mullistavat hetket voivat ulkopuolisen silmin näyttää mitättömiltä. Kuten eräs illallinen tukholmalaisessa ravintola Sturehofissa viisi vuotta sitten. Äiti ja aikuinen poika istuivat syömässä äyriäisiä, kyytipoikana heillä oli vodkaa. He skoolasivat, äiti tyhjensi lasin.

”Eikö oteta vielä vähän”, äiti kysyi.

Silloin poika päätti sanoa sen, minkä takia hän oli pyytänyt äidin syömään ja mitä hän ei ollut sanonut tälle koskaan aikaisemmin: ”Äiti, minusta sinä juot liikaa ja sinun pitäisi lopettaa.”

Poika on ruotsalainen kirjailija ja kolumnisti Alex Schulman, joka oli kantanut äidin salaisuutta lapsesta saakka. Äidin juominen oli ollut tabu, josta ei ollut puhuttu edes isän tai veljien kanssa. Alex oli pitänyt huolta äidistään ja siivonnut tämän aiheuttamia sotkuja.

Nyt raja oli tullut vastaan. Äidin käytöksen takia Alex oli alkanut kärsiä paniikkikohtauksista. Hän pelkäsi myös, miten äidin käytös vaikuttaisi hänen omiin lapsiinsa.

– Tapasimme ravintolassa, jossa äiti aina joi. Tunsin puhdasta kauhua, halusin vain oksentaa. Olin aikeissa tehdä jotakin, mitä vastaan olin toiminut koko ikäni. Olin tekemässä suuren petoksen, Alex muistelee.

Miten äiti sitten reagoi?

Naurahti. Pudisti päätään. Tilasi jälkiruoaksi irish coffeen.

– Vasta myöhemmin ymmärsin, ettei se mennyt hyvin.

Tapaamisen jälkeen äiti katkaisi välit. Myöhemmin Alexin kännykkään tuli viesti keskellä yötä. Se hehkui pimeässä. Glöm mig. Unohda minut.

Perheen kesken asiasta ei puhuttu

Samanniminen on Alex Schulmanin, 41, kirja, jossa hän kuvaa, millaista on varttua alkoholistin lapsena. Alexin äiti Lisette Schulman kuoli kaksi vuotta sitten. Alex sanoo, ettei olisi voinut kirjoittaa kirjaa äidin vielä eläessä.

Ruotsissa Alex Schulman on julkkis. Hän on kirjoittanut omaelämäkerrallisia kirjoja aikaisemminkin, kuten isästään Allan Schulmanista kertovan muistelman Skynda att älska. Lisäksi hän pyörittää Ruotsin suosituinta podcastia, netin keskusteluohjelmaa, kirjailija Sigge Eklundin kanssa.

Henkilökohtaiset asiat ovat olleet hänen materiaaliaan jo pitkään, mutta äitinsä alkoholismista hän avautuu vasta nyt.

– Olen kirjoittanut itsestäni kymmenen vuotta kirjoissa, blogeissa ja kolumneissa, joten olen aika taitavasti väistänyt asian. Edes isääni käsittelevässä kirjassa en maininnut mitään äitini juomisesta, vaikka se kosketti niin syvästi perhettämme.

Miten voi kestää toisen ihmisen juomista noin pitkään, puhumatta siitä edes läheisilleen?

– Se on ihan hullua. Puhuin ensimmäistä kertaa siitä veljieni kanssa vasta, kun olin kolmekymppinen. Voisi kuvitella, että teini-ikäinen tai parikymppinen sanoisi vanhemmalleen, että tämä juo liikaa. Mutta minä halusin vain suojella äitiä.

Äidinkaipuu perustuu muistoille

Periaatteessa asiat olivat perheessä hyvin. Oli suomenruotsalainen, tukholmalaistunut tv-tuottajaisä ja viestintäpäällikköäiti, joka työskenteli uransa aikana isoissa kansainvälisissä yrityksissä. Oli kolme poikaa Niklas, Alex ja Calle. Oli koti, kesämökki ja kaksi autoa.

– Ensimmäiset vuodet äiti oli maailman huolehtivin ja rakastavin. Äidinkaipuuni, ja pitkään myös haluni saada hänet takaisin, perustui noille ensimmäisten vuosien muistoille, Alex sanoo.

Kun Alex oli viisi, äiti alkoi muuttua. Häntä oli vaikea ymmärtää. Miksi äiti ei osaa sytyttää tupakkaa? Miksi hän ottaa tukea seinästä, kun hän kävelee makuuhuoneeseen?

– Vielä tuolloin en ollut peloissani, olin vain hämmentynyt. Yritin opetella tuntemaan uutta ihmistä, sillä kukaan ei selittänyt minulle, mistä on kysymys.

Seitsemän–kahdeksanvuotiaana Alex löysi äidin vaatekaapista tyhjät viinapullot. Se oli outo käännekohta pienen pojan ajattelussa. Siinä samassa hän tiesi intuitiivisesti, että äidin juominen on salaisuus, jota on varjeltava kaikilta, jopa isältä.

– Se kuulostaa hullulta, mutta ajattelin, että tärkeintä on suojella äitiä, jotta hän saa juoda. Tein näin, vaikka äiti ei sitä minulta koskaan pyytänytkään.

”Ajattelin, ettei äiti enää rakasta minua”

Vuosi vuodelta Lisette Schulman alkoholisoitui yhä pahemmin. Makuuhuoneen ovi pysyi yhä useammin suljettuna, ja rokulipäivät töistä yleistyivät. Hän muuttui ärtyisäksi, joten pojat oppivat leikkimään hiljaa. Iltaisin äiti ei enää työntänyt päätään lastenhuoneen ovesta ja toivottanut hyvää yötä.

Pahinta oli kuitenkin äidin katse, ja se, miten poissaolevaksi hän muuttui. Se oli pelottavaa.

Kuten Alex Unohda minut -teoksessaan kirjoittaa: Hän katsoo näkemättä meitä. Hänen silmiinsä ei voi katsoa. Niistä ei saa otetta. Ne lähestyvät ja katoavat.

– Se tuntui siltä kuin en olisi ollut olemassa. Ajattelin, ettei äiti enää rakasta minua. Ihmettelin, olinko tehnyt jotakin väärin.

Entä mitä isä sanoi tähän kaikkeen?

Ei mitään.

– Hänellä ei yksinkertaisesti ollut tarpeeksi rohkeutta. Isä rakasti äitiä hyvin paljon ja pelkäsi menettävänsä tämän, Alex vastaa.

Alexin mielestä vanhempien parisuhde ei ollut onnellinen.

– Isä oli hyvin omistushaluinen. Hän oli kontrollifriikki, joka halusi, että kaikki tehdään aina prikulleen tietyllä tavalla. Äiti ahdistui siinä vankilassa, ja se oli yksi syy, jonka takia hän alkoi juoda.

Vanhempien ikäero ei tehnyt tilannetta helpommaksi. Alexin isä oli 57-vuotias, kun Alex syntyi, äitiä 32 vuotta vanhempi. Alex kuvaa kirjassaan, miten myrkylliseksi äiti muuttui isää kohtaan ja miten isä vain yritti miellyttää äitiä.

– Isästä tuli niin vanha ja voimaton. Luulen, että heidän iso ikäeronsa sai äitini kyllästymään ja katkeroitumaan. Nyt aikuisena minusta tuntuu, että minun kannaltani olisi ollut parempi, jos äiti olisi jättänyt isän, vaikka lapsena en sitä toivonutkaan.

Vasta vaimo sai ymmärtämään, ettei näin voi jatkaa

Alex huolehti Lisettestä aikuisenakin. Isä kuoli vuonna 2003, ja äiti jatkoi juomistaan. Edes potkut töistä eivät saaneet häntä lopettamaan.

Vuonna 2008 Alexin elämään tuli Amanda, joka otti Lisetten juomisen puheeksi, mutta vielä silloin Alex kielsi ongelman olemassaolon.

Perheen perustaminen kuitenkin muutti tilanteen. Tytär Charlie syntyi vuonna 2009, toinen tytär Frances kolme vuotta myöhemmin ja poika Louis viime keväänä.

Varsinainen käännekohta oli Francesin syntymän kunniaksi järjestetyt juhlat lokakuussa 2012. Äiti tuli myöhässä, humalassa, eikä ollut huomaavinaankaan lasta. Alexista alkoi tuntua, että lapsuuden kauhut vain toistuvat toistumistaan. Hän alkoi saada paniikkikohtauksia.

– Menin todella huonoon kuntoon. Vasta parin päivän kuluttua tajusin, mistä on kyse. Silloin päätin puhua hänelle.

Ravintolailtaa seurannut lyhyt välirikko oli Alexille erityisen tuskallinen. Kun Alex sen jälkeen sai yhteyden äitiinsä, hän päätti näyttää, että luottaisi tähän. Hän pyysi Lisetteä hoitamaan Francesia sillä aikaa, kun kävi illallisella Amandan ja Charlien kanssa. Äiti kuitenkin salakuljetti pullon Alexin luo ja sammui. Kotiin palatessaan Alex löysi tyttärensä vessasta, jossa tämä oli tuhrinut itsensä kakkaan.

Alexin on edelleen vaikea puhua illan tapahtumista. Hän taipuu kaksin kerroin ja kietoo kädet ympärilleen, kuin häneen sattuisi. Katseen hän pitää pöydässä.

– Vaimoni oli raivoissaan minulle, koska olin ollut niin hyväuskoinen ja luottanut siihen, että äiti ei ikinä joisi hoitaessaan lastamme. Amanda laittoi minut selkä seinää vasten ja sai ymmärtämään lopullisesti, että äitini juominen uhkaa perhettämme. Vaimoni ja lapseni ovat minulle kaikki kaikessa.

Tämän jälkeen hän lopulta sanoi äidilleen sen, mitä ei ollut uskaltanut sanoa ravintolassa. Äiti ei saisi enää koskaan humalassa tavata häntä eikä hänen lapsiaan.

”Ajattelen, että annan lapsilleni jotain parempaa”

Tuli uusi välirikko, ja tällä kertaa se kesti kuukausia. Öisin äiti lähetti pojalleen vihaisia viestejä. Kesällä 2013 ryyppyputken jälkeen äiti lopulta suostui lähtemään hoitokotiin. Hän vihasi hoitokotia, mutta lopetti juomisen.

Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut. Äidin alkoholismi on jättänyt Alexiin pysyvät jäljet.

– Olen sosiaalisesti vammautunut, enkä ole kovin itsevarma. Taidan olla vähän rikki lapsuuteni takia, mutta yritän kovasti korjata itseäni.

Onneksi on lapset. He ovat antaneet Alexille uuden mahdollisuuden.

– Vaikka itse olen hukassa, ajattelen, että annan lapsilleni jotakin parempaa. Se on tietysti vaikeaa, koska minussa on paljon piirteitä sekä isästäni että äidistäni.

Alex sanoo olevansa äitinsä lailla addiktiivinen ja kontrolloiva kuten isänsä.

Eniten hän pelkää sitä, että vahingossa laiminlyö lapsiaan. Niin kuin silloin, kun Charlie oli menossa luokkansa kanssa luistelemaan, ja Alex huomasi vasta koulun pihalla, että hänen lapsensa oli ainoa, jolla oli farkut jalassa. Kaikilla muilla oli ulkohousut. Alex järkyttyi tästä niin, että oli purskahtaa itkuun.

– Lapsena minulla ei ollut talvisin lämpimiä vaatteita, ja palelin aina. Vanhempani eivät opettaneet minua käymään suihkussa tai vaihtamaan alusvaatteita, hän kertoo.

– Myöhemmin olen lukenut, että jos näkee lapsen, jonka vaatetus ei ole kunnossa, kannattaa huolestua. Se voi kieliä siitä, että lapsi on heitteillä.

Kun ei ole oppinut perusasioita lapsena, ne on opeteltava aikuisena. Iltaisin Alex asettaa herätyskellon muistuttamaan siitä, että lasten on pestävä hampaat.

– Toisinaan osaamattomuuteni hävettää ja surettaa minua todella paljon. Olen kuitenkin tietoinen ongelmistani. Teen itseni kanssa kovasti töitä.

”Seurustelin naisten kanssa, jotka muistuttivat äitiäni”

Omaa suhdettaan alkoholiin Alex kuvailee ongelmalliseksi. Hän ei ole ollut juovuksissa viiteentoista vuoteen, koska ei osaa nauttia humaltumisesta. Juopuneiden seurassa hän ei pysty olemaan hetkeäkään.

– En kestä katsetta, johon ei saa kontaktia.

Toisaalta hän on alkoholiromantikko.

– Rakastan sitä hetkeä, kun lapset ovat menneet nukkumaan, ja avaamme Amandan kanssa punaviinipullon ja syömme juustoja.

Se tuo hänen mieleensä lapsuuden harvat onnelliset hetket. Isällä ja äidillä oli tapana avata pullo töiden jälkeen, ja ennen kuin he muuttuivat poissaoleviksi, oli mukavaa kuunnella heidän jutusteluaan.

– Sen onnellisempina en heitä koskaan nähnyt, Alex sanoo.

Parisuhdeasioissa Alexilla on ollut parempi tuuri kuin vanhemmillaan. Amanda on Alexin elämän suuri rakkaus. Alexille avioliitto on kolmas.

– Minut on aina jätetty, hän sanoo ja jatkaa kertoen, etteivät hänen aikaisemmat suhteensa perustuneet rakkaudelle: ne olivat kyynisiä, kovia suhteita.

– Seurustelin naisten kanssa, jotka muistuttivat äitiäni. He olivat manipulatiivisia ja hyvin määräileviä. En koskaan tuntenut oloani kotoisaksi niissä suhteissa.

Amandan kohtaaminen on hänen mielestään ihme, sillä he ovat pystyneet rikkomaan lapsuudesta opitun parisuhteen mallin.

– Amandan lapsuudenperheessä ei ollut alkoholismia, mutta hänkin on joutunut pohtimaan sitä, rakastetaanko häntä. Me tulemme samanlaisesta maailmasta. On kuitenkin puhdasta sattumaa, että löysimme toisemme, sillä kasvatuksemme takia etsimme jotakuta, joka päättäisi asiat puolestamme.

”Omaa polkuaan on hyvin vaikea muuttaa ilman terapiaa”

Äiti oli määräilevä. Silti juuri kiltti Alex uskalsi puuttua hänen juomiseensa. Miksi juuri hän?

– Olin siinä vaiheessa käynyt terapiassa vuosia. Ilman sitä en olisi pystynyt. Uskon, että omaa polkuaan on hyvin vaikea muuttaa ilman terapiaa, hän vastaa.

Toinen syy on Amanda.

– Pelkäsin, että hän jättäisi minut ja veisi lapset mennessään.

Lisette Schulmanin raitistuminen tuntuu ihmeeltä – joihan hän sentään 30 vuotta.

– Hän pysyi raittiina raivonsa voimalla. Raittiinakin hän oli sama vihainen ihminen kuin aikaisemmin. Se yllätti minut, sillä olin kuvitellut, että hänestä tulisi pehmeämpi, Alex sanoo.

Kirjassaan Alex pohtii äitinsä lapsuutta ja tämän vaikeaa isäsuhdetta kirjailija Sven Stolpeen, joka oli merkittävä kulttuurivaikuttaja Ruotsissa. Nyt Alex valmistelee uutta kirjaa isoisästään, koska uskoo, että sukupolvien ketjussa kulkenut paha olo juontaa juuri tämän miehen elämästä.

Ennen kuolemaansa Lisette ehti hoitaa lapsenlapsiaan. Ehkä se oli hänen tapansa pyytää anteeksi. Entä pystyikö Alex antamaan anteeksi äidilleen?

– En tiedä. Äiti ei koskaan pyytänyt anteeksi. Me emme puhuneet lapsuudestani mitään. Kummankaan rohkeus ei riittänyt siihen.

Julkaistu Annassa 46/2017.