Julkkikset

Kirjailija Heidi Köngäs ehti kokea lapsena isoäitinsä absoluuttisen rakkauden: ”Saan häntä ajatellessani voimaa vielä 66-vuotiaa­nakin”

Heidi Köngäs yrittää suojella luovuuttaan ja katsella asioita myönteisin silmin. – En halua vatvoa vastoinkäymisiäni, sillä uskon että hyvinkäymiset kantavat eteenpäin.
Teksti: Sanna Wirtavuori Kuvat: Sampo Korhonen

Olo on kuulemma mykistynyt. Heidi Köngäs ja hänen aviomiehensä Heikki Hellman tulivat pari viikkoa sitten mökiltä Ruovedeltä. He kiersivät rannikon kautta, yöpyivät matkalla mökeissä ja kävivät muutaman kerran syömässä ja huoltoasemilla. Kotona Lohjalla olo oli nuhainen ja lievästi tukkoinen.

– Emme olleet ihmisjoukoissa, emmekä tiettävästi altistuneita. Varmuuden vuoksi menimme kuitenkin testeihin, ja pieni syysflunssa paljastui koronaksi, Heidi kertoo.

Ikävää sikäli, että he saivat taudin kahdesta rokotuksesta huolimatta, mutta myös lohdullista, koska oireet olivat lievät ja karanteenin jälkeen he saivat terveen paperit.

Parasta on, että suoja virusta vastaan on nyt asiantuntijoiden mukaan täydellinen ainakin puoli vuotta. Heidistä se on lähes uskomatonta.

– Edessä on vapaus, paluu entiseen. En voi saada tartuntaa, en ole vaaraksi kenellekään. Voin halata ja kätellä… Ennen tämä oli itsestäänselvyys, sitten epänormaalista tuli normaalia, nyt totuttelen entiseen normaaliin.

”Juuri nyt jännitän uusimman kirjani vastaanottoa”

”En ole lainkaan vatvoja enkä tippaakaan kyyninen. Kun myönteisin silmin katsoo, myönteisen näkee. Kai minulla on hyvä itsetunto. Olen hyvä tällaisena.

Olen aika rohkea ja peloton, jokaisessa kirjassa ja ohjauksessa olen asettanut itseni alttiiksi. Onneksi olen saanut työstäni paljon kiitosta, ja kaikki hyvinkäymiset ovat kantaneet minua eteenpäin. Vastoinkäymiset pyrin unohtamaan, en jää vatvomaan niitä. Yritän suojella luovaa mieltäni.

Joissain töissä vastaanotto olisi voinut olla piirun verran parempi, ja tietysti sellainen on sapettanut aikansa. Toisaalta tasaisen matkan taulukossa asiat asettuvat paikalleen.

Romaani on siinä mielessä hieno käyttöliittymä, että yksi kirjoittaa ja yksi lukee, siihen väliin ei pääse kukaan. Kriitikkokin on vain yksi lukija.

Juuri nyt jännitän uusimman kirjani vastaanottoa. Siivet kantapäissä sivuaa hiukan Hertta-romaaniani, sillä Hertta on tämän päähenkilön kilpakumppani. Olavi Paavolainen pyörittää molempia naisia.”

Heidi Köngäs: ”Pyrin elämään vain tässä, yhdessä hetkessä, ihmisten kohtaamisissa”

”Ikä on ollut minulle hyvin merkityksetön asia. Jotkut ovat aina vääränikäisiä, liian vanhoja tai nuoria, aina löytyy syitä olla tyytymätön. En ole koskaan harrastanut sellaista pohdintaa. Liike on tärkeintä.

– Minulla on ollut onni tutustua vahvoihin naisiin.

– Minulla on ollut onni tutustua vahvoihin naisiin.

Pysähtyneisyyttä on mielestäni se, ettei ole toteutumattomia unelmia, jotain mitä kohti mennä. Nytkin päässäni on ainakin kaksi hanketta, joita mietin: näytelmä ja romaani.

Useimmiten samanikäisyys on pelkästään henkinen asia. Nuori voi tuntua vanhalta, ja jonkun toisen vuosia ei tule ajatelleeksi edes kahdeksankymppisenä.

Minulla on ollut onni tutustua vahvoihin naisiin, jotka ovat tehneet työtään täysillä ja ikäänsä miettimättä, kuten 95-vuo­tiaaksi eläneeseen kirjailija Anne Friediin, tai ystävääni, kirjailija Sisko Istanmäkeen. Näyttelijä Birgitta Ulfssonilla oli loppuun asti oikea nykäys, samoin kuin on yhä ahkeroivalla Seela Sellalla.

Pyrin elämään vain tässä, yhdessä hetkessä, ihmisten kohtaamisissa, katse aina lähelle eteenpäin.

Ainakaan tällä hetkellä en pelkää ikääntymistä tai edes mieti vanhenemista. Mutta yhdeksänkympin kriisin aion potea kunnolla, jos saan elää niin kauan.”

”Olen yrittänyt olla äitinä yhtä hyvä kuin äitini”

”Oikeastaan vuodet ovat muuttaneet minua aika vähän. Olen melko sama kuin nuorempanakin.

Perheelläni on kesäpaikka Ruovedellä, Väärinmajassa, ja siellä tunnen olevani juurillani. Pidän suunnattomasti sikäläisistä ihmisistä ja heidän itseironisesta, lämpimän humoristisesta asenteestaan. Kuulun Väärinlaulajiin, ja näytelmiäni on esitetty Inttipäällä, entisellä työväentalolla. Hiihtolatukin on nimeltään Väärinkierto.

Kuvasimme Väärissä, äitini synnyinseudulla, Kirje isältä -sarjaa vuonna 2003. Kuvaukset alkoivat vain muutama päivä äitini kuoleman jälkeen, ja leimauduin seutuun. Olen itsekin asunut ensimmäiset elinvuoteni melko lähellä, Mäntässä.

Lapsuudenkodissani naurettiin paljon. Olen perinyt sieltä kyvyn tarkkailla, pärjätä ihmisten kanssa ja laskea leikkiä. Minulla on kova into taittaa kaikki asiat huumorin suuntaan.

Kun olin alle kouluikäinen, äitini oli ompelija. Hän teki töitä kotona, ja rouvat tulivat hänen luokseen kankaineen ja tarinoineen.

”Lapset ovat mielestäni kiinnostavampia kuin aikuiset, ja arvostan heitä vuosi vuodelta enemmän.”

Kuuntelin heitä uteliaana. Myös äiti oli armoitettu tarinankertoja. Vielä vanhanakin, kun hän tuli junalla meille Helsinkiin, hänellä oli aina jotain kiinnostavaa kerrottavaa kohtaamistaan ihmisistä.

Isä puolestaan oli niin sanottu persoona, hyvin omintakeinen. Jo lapsena minulla ja isällä oli muun muassa yhteisiä mielikuvitushahmoja, joista kerroimme toisillemme.

Tulin äidiksi jo 21-vuotiaana, mutta nuoruuden avioliitto esikoistyttäreni isän kanssa jäi lyhyeksi. Heikin kanssa meillä on pitkä liitto sekä kaksi yhteistä lasta, tytär ja poika.

Olen yrittänyt olla äitinä yhtä hyvä kuin äitini. Hän osasi katsoa asioita myönteisin silmin ja asettua tukemaan lasta samalta tasolta. Sikäli olen ehkä onnistunut, että meillä on perheessä hyvä fiilis, ja meillä on aina naurettu paljon.

Minulla on neljä lastenlasta, joista yksi on jo opiskelija ja toinen lukiolainen. Kun he olivat pieniä, asuimme lähellä esikoistyttäreni perhettä. Se oli hyvä kokemus, olimme luontevasti avuksi ja paljon tekemisissä lapsenlasten kanssa.

Pari kuukautta sitten muutimme Lohjan Virkkalaan, koska nyt haluamme olla lähellä nuorempaa tytärtäni, jolla on kaksi pientä lasta. He ovat meille suunnaton onni ja ilo.”

”Historiallisista asioista kirjoittaminen on vahvistanut minua ihmisenä”

”Haluan kuvata kirjoissani ihmisiä, jotka eivät ole kovin näkyviä, jotka ovat jostain syystä jääneet katveeseen. Ennen maail­massa esimerkiksi Sandra-romaanini päähenkilöä ja hänen kaltaisiaan olisi kutsuttu vähäväkisiksi.

Esikoisromaani Luvattu kypsyi pöytälaatikossa kuusi vuotta, ja se julkaistiin vuonna 2000. Olin silloin 46-vuotias.

Sen jälkeen olen kirjoittanut kahdeksan romaania, mutta jatkoin pitkään myös ohjaajan töitä. Jokainen työni on ollut käyntikortti seuraavaan.

– Ulkonäkö ei ole koskaan ollut minulle erityinen kriisin aihe.

– Ulkonäkö ei ole koskaan ollut minulle erityinen kriisin aihe.

Harkitsin nuorena lastentarhanopettajan työtä, mutta toimittajan ammatti tuntui sopivan nopeatempoiselta ja kiinnosti enemmän.

Helsingin Sanomien Kuukausiliitteestä lähdin Yleisradion viihdetoimitukseen. Vaihdoin vakinaisen paikan määräaikaiseen työhön. Kuvittelin meneväni kirjoittamaan, mutta osallistuin myös ohjaajakoulutukseen ja pikkuhiljaa huomasin olevani uudessa ammatissa.

Ohjasin lopulta tv-draamaa ja rakastin työtäni. Sain kiitosta monistakin töistäni, mutta vasta Liian paksu perhoseksi -tv-elokuva vuonna 1998 sekä ulkomailta saatu palkinto vakiinnuttivat asemani ohjaajana.

Historiallisista asioista kirjoittaminen on vahvistanut minua ihmisenä, omat ääriviivat ovat tulleet selkeämmiksi.

Meillä jokaisella on kiinnostavat juuret, ja nykyhetkeä ymmärtää paremmin, kun on tarttumapintaa lähihistoriaan. Yhteiskunnan isot mullistukset tulevat elävämmiksi, kun niitä tarkastelee yhden sukulaisen tai oikeasti eläneen ihmisen perspektiivistä.”

Ulkonäkö ei ole koskaan ollut minulle erityinen kriisin aihe

”Minulla on hyvät välit kroppaani. Olen vahva ja olen pysynyt aika terveenä. Pyöräilen ja joogaan.

Meillä on kotona vaaka, mutta siitä on ollut jo pitkään patterit loppu. Joskus muinoin, kun kaalikeittodieetti tuli muotiin, yritin minäkin ja keitin soppaa ison kattilallisen. Söin keittoaamiaisen ja jatkoin nihkeästi puoli lautasellista lounasta, mutta siihen se tyssäsi. Se on ainoa kerta, kun edes yritin olla dieetillä.

Ulkonäkö ei ole koskaan ollut minulle erityinen kriisin aihe. En ole siitä tarpeeksi kiinnostunut.

Pienenä äiti puki minut kauniisti leninkeihin, mutta teinivuosina olin antipukeutuja. Aika monta vuotta kului farkuissa, teepaidoissa ja maastokengissä.

Nykyään minulla on lähinnä ulkoiluvaatteita, ne ovat lämpimiä ja mukavia päällä. Sen verran visualisti olen, että harkitsen värejä. Esimerkiksi turkoosi villapusero on silmieni tehosteväri.

Tunnen itseni kauniiksi silloin kun nauran ja olen iloinen.”

”Lapset ovat mielestäni kiinnostavampia kuin aikuiset”

”Rakkaus kattaa kaiken, mikä on tärkeää. Olen isän ja äidin ainoa ja rakastettu lapsi, ja sain kokea absoluuttisen rakkauden myös Sandra-mummoltani. Hämmästyin pikkutyttönä, kun serkku intti tiukasti, että kyllä Sandra on hänenkin mumminsa. Ajattelin, että olkoon sitten, mutta minua hän kuitenkin rakastaa eniten.

Sandra kuoli, kun olin seitsemänvuotias, joten on hämmästyttävää, että hänen rakkautensa kantaa yhä. Jollain lailla saan häntä ajatellessani voimaa vielä 66-vuotiaa­nakin.

Lapset ovat mielestäni kiinnostavampia kuin aikuiset, ja iän karttuessa arvostan lapsia yhä enemmän. Ihailen sitä, kuinka vapaita heidän ajatuksensa ovat.

Lapset osaavat myös esittää oikeita kysymyksiä. Luen aina lehdestä lasten kysymyspalstat ja opin niistä paljon. Totta kai rakastan lapsiani suunnattomasti, mutta nyt kun olen myös isoäiti, on pakko myöntää, että rakkauteni lapsenlapsiin on vielä puhtaampaa. Ehkä siksi, että olen itse kokeneempi ja rohkeampi ja saan laskeutua tosissani leikkiin.

Olen aina ollut innostuva. Meillä on perhevitsinä minun vauhditon pituushyppyni. Joskus aikoinaan tuli lasten kanssa puhetta kyseisestä lajista, ja minun oli pakko kokeilla sitä olohuoneessa lasten kanssa kesken ruoanlaiton. Risottoriisi paloi pohjaan, ja sen jälkeen olen saanut kuulla naljailua aiheesta.”

”Pitkä liitto on kuin yhteinen aarrearkku”

”Jäimme mieheni Heikin kanssa eläkkeelle suunnilleen samaan aikaan vuoden 2019 alussa.

Olen nyt melkein päätoiminen vapaa kirjailija. Suunnittelin lopettavani ohjaamisen eläkkeelle jäätyäni, mutta huomaamattani perustin pienen Lakanateatterin, joka on tuottanut jo kaksi monologia. Ihanan Kaija Pakarisen näyttelemän Sandra-monologin sekä tarinaa jatkavan Kyllä tästä selvitään -esityksen.

Myös Heikillä on erilaisia tutkimusprojekteja. Kumpikaan meistä ei kaipaa suoranaista eläkeläiselämää, mutta silti on kiva, että olemme voineet olla entistä tiiviimmin yhdessä.

Ennen pandemiaa ehdimme tehdä yhteisen interrailmatkan Eurooppaan, ja lisää on suunnitteilla.

Olemme hyviä matkakumppaneita, ja pitkässä suhteessa parasta onkin juuri se, että yhteistä matkaa on laajemmassakin mielessä paljon. Pitkä liitto on kuin yhteinen aarrearkku – siellä ovat lapset, lapsenlapset ja kaikki jaetut hetket vuosien varrelta.”

”Sisimmässäni tunnen olevani tasapainossa, en pelkää kuolemaa”

”Matkoillani käyn mielelläni kirkoissa. En mene sinne hartaustilaisuuksiin enkä katselemaan vaan olemaan. Kirkot ja hau­tausmaat ovat kiehtovia tiloja.

Pyhän tilan vaikutus tuntuu heti, vahvinkin panssari murtuu. Jos ihmisestä otetaan kuva kirkossa, kasvot ovat erinäköiset kuin ulkona otetussa kuvassa.

Olen yrittänyt kuvata pyhyyden kokemuksia ja henkisiä asioita kirjoissani, mutta ne eivät taivu helposti lauseiksi edes romaanissa, saati puheessa.

Sisimmässäni tunnen olevani tasapainossa, en pelkää kuolemaa.

Ihmisissä arvostan eniten teeskentelemättömyyttä ja myönteisyyttä. Suora pitää olla, mutta kaikkea ei kannata sanoa ääneen, ilkeydestä ei hyödy kukaan.

Uskon, että ikääntyessään ihminen vahvistuu ja karttuu. Ja kaikkein eniten karttuu antaessaan muille ja asettuessaan aidosti toisen asemaan.

Lapsuudessani sanottiin, ettei saa olla leuhka. Mielestäni se tarkoittaa sitä, ettei saa asettua toisen yläpuolelle, mutta ei pidä myöskään mitätöidä itseään.

Pyrin aina kohtaamaan ihmisen ’silmän tasalta’, ottamaan hänet oikeasti tasavertaisena. Se ei aina ole helppoa, se on ikuinen haaste.”

X