Sinikka Nopolan mielestä äidin ja tyttären suhde on aina haastava. – Mitähän 96-vuotias äitini tästäkin jutusta ajattelee, onkohan tämä tarpeeksi terävä?
Julkkikset

Kirjailija Sinikka Nopola, 63: ”Kadun, etten koskaan mennyt naimisiin”

Sinikka Nopola olisi halunnut suurperheen, mutta hänestä tuli yhden pojan yksinhuoltaja. Pojan aikuistuttua hän on totutellut asumaan yksin.
Teksti: Sanna Wirtavuori Kuvat: Mirva Kakko/Otavamedia

Hormonit vievät naista teini-iästä lähtien. Sinikka Nopola, onko tämä väite mielestäsi totta vai tarua?

Olisin kernaasti suonut, että hormonit olisivat vieneet minuakin, oikein mielellään vaikka naimisiin ja suurperheen äidiksi. Kadun sitä, etten tajunnut nuorena suhtautua ydinperheen perustamiseen vakavasti. Hyvä, että minulla on kuitenkin yksi poika.

Parisuhteessa naiselle on varattu hoivaajan rooli.

Ensikuulemalta väite on tosi vanhanaikainen, mutta tunnistan siitä aavistuksen verran itseäni. En ole koskaan ollut naimisissa, enkä asu nykyisenkään miesystäväni (musiikkitoimittaja Jake Nymanin) kanssa yhdessä. Taustalla saattaa olla pientä pelkoa siitä, että voisin huomaamattani luiskahtaa huolehtijan rooliin ja ykskaks olisinkin mieheni sängynpetaaja, keittiön hengetär ja paidanpesijä.

Naiset analysoivat tunteitaan koko ajan.

Itse en ole lainkaan asioiden vatvoja, sellaiseen ei ole ollut aikaa. Olen nopea palautuja ja toivun pettymyksistä ilman pitkää murehtimista. Kun eräs poikaystävä jätti minut, toivuin viikossa.

Olen optimisti ja haluan olla iloinen, sillä mitäpä murehtiminen ketään hyödyttää.

Minun tyyppiselleni ihmiselle voisi tehdä hyvää ajatella ja analysoida enemmänkin, sillä jos asiat jättää käsittelemättä, seurauksena voi olla katkeruus. Ehkä analysoiminen ja esimerkiksi terapiassa käynti on hieman yleisempää naisilla, mutta aika tavallista se on miehilläkin. Elämässäni on ollut jaksoja, joina olen käynyt muutamia kertoja terapiassa peilaamassa asioita ulkopuolisen kanssa, koska en halua kaataa jatkuvasti murheitani kavereideni niskaan.

Vasta äitiys tekee naisen.

Sain ainoan lapseni 35-vuotiaana, enkä tunnista, että olisin siitä tullut mitenkään naisemmaksi, mutta äitiys ja siihen liittyvä aikapula tekivät minusta ehkä hauskemman ihmisen sekä rennomman kirjoittajan. Tajusin, että elämä ei ole vain sanojen sommittelua ja lauseiden viilailua.

Naisella pitää olla oma huone.

Minulla on aina ollut oma huone, mutta nykyään ajattelen, että liika on liikaa.

Poikani on 28-vuotias, ja minulle oli iso kriisi se, kun hän muutti pois kotoa kahdeksan vuotta sitten. Istuin vuoden sohvalla odottamassa, milloin hän tulee käymään. Vieläkin huomaan toisinaan tieten tahtoen viivytteleväni illalla kotiinmenoa, kun siellä ei ole ketään odottamassa. Tavoitteeni on tulla kotiin niin myöhään, että voin mennä lähes heti nukkumaan. Pojallani on yhä vanha huoneensa yläkerrassa, ja käyn siellä silloin tällöin ihmettelemässä tilannetta. Kuinka lyhyt onkaan se aika, jonka lapset ovat meidän kanssamme!

En asuisi mielelläni yksin, suoraan sanottuna inhoan yksin asumista. En tiedä, onko tämä kuitenkaan riittävä syy muuttaa yhteen miesystäväni kanssa.

Juttu on katkelma Annan nro 18/2017 jutusta. Tilaa lehti tai osta digilehden lukuoikeus täältä!

Lue myös:

Sanna Stellan perheensä hometalokriisistä: ”Olen ylpeä siitä, miten olemme tukeneet toisiamme”

Anne Mattila Seurassa rakkaudestaan 18 vuotta vanhempaan mieheensä: ”Sitoutua voi muutenkin kuin menemällä naimisiin”

X