Kirjailija Tittamari Marttinen salaili suhdettaan naiseen: ”Pelkäsin, että kaikki hylkäävät minut”

Suurperheen äiti ja kirjailija Tittamari Marttinen kaipasi pitkään elämänmuutosta. Millaista, sitä hän ei osannut itsekään määritellä. Rakastuminen naiseen vei hänet lopulta Helsingistä Rovaniemelle.

Valo. Ihmeellinen pohjoisen valo. Sitä Tittamari Marttinen, 49, ei lakkaa ihastelemasta. Aamukahvia hörppiessään hänellä on tapana seurata keittiön ikkunasta, miten ruskotus leviää Ounasjoen suunnalta taivaankannen yli.

Nyt lähestytään kaamosta, ja illan oranssi kajo horisontissa on juuri hiipunut. Revontulia ei tänään näy. Maisema on kääriytynyt musteensiniseen hämärään, josta erottuvat lumihuppuun pukeutuneiden kuusten hahmot.

Vielä muutama vuosi sitten Tittamari, koko aikuisen ikänsä Helsingin kantakaupungissa asunut suurperheen äiti, ei olisi osannut edes kuvitella muuttavansa Lappiin.

Saati menevänsä naimisiin naisen kanssa.

”Tuntui, että elämä virtaa ohi”

Muutos ehti kyteä pitkään. Hyllyyn ilmestyi yhä uusia matkakirjoja ja elämänmuutoksesta kertovia teoksia. Mieli vaelteli päiväunelmissa: Millaista olisi asua talossa Toscanan maaseudulla? Tai ullakkohuoneistossa Pariisissa? Tittamari teki lyhyitä pyrähdyksiä ulkomaille mutta palasi sieltä aina takaisin omaan arkeensa.

Eikä arjessa mitään vikaa ollut. Siihen kuului kirjailijapuoliso, neljä lasta ja koti Helsingin Munkkiniemessä. Työ lastenkirjailijana ja lastenkulttuurin läänintaiteilijana piti kiireisenä.

Silti Tittamari tunsi levottomuutta. Hän oli turhautunut, alavireinen ja tyytymätön.

– Tuntui, että elämä virtaa ohi sillä aikaa, kun odotan jotakin tapahtuvaksi.

Tittamari oli mennyt naimisiin nuorena, vain 22-vuotiaana. Varhainen avioituminen tuli itsellekin vähän yllätyksenä. Hänestähän piti tulla kosmopoliitti, joka tekisi väitöskirjan ja matkustelisi maailmalla. Helsingin yliopistossa nuori kirjallisuudenopiskelija kuitenkin kohtasi tulevan puolisonsa, Markku Envallin. Häitä vietettiin kohta valmistumisen jälkeen ja vuotta myöhemmin syntyi esikoinen, joka on nyt 26-vuotias. Nuorimmainen on kuudentoista.

Aiemmin Tittamari oli purkanut tuntojaan runoihin, mutta esikoiselle iltasatua lukiessa tuli mieleen kokeilla, osaisiko hän kirjoittaa lapsille. Severin uudet naapurit julkaistiin vuonna 1995. Sen jälkeen lasten- ja nuortenkirjoja on ilmestynyt seitsemisenkymmentä.

”Olin myötäilijä, joka meni muiden ehdoilla”

Kirjailijan työ sopi pienten lasten äidille. Tekstiä syntyi ruokapöydän ääressä iltaisin ja öisin, kun jälkikasvu nukkui.

– Kirjoittamisesta tuli henkireikäni, oma maailmani. Elämä ei ollut pelkkää huushollin pyörittämistä, jonka epäkäytännöllisenä ihmisenä koin välillä melkoisena suorittamisena.

Neljänkympin korvilla alkoi kyteä kapinahenki. Tittamari arvelee tulleensa tuolloin uuteen puberteetti-ikään. Se ensimmäinen olikin mennyt ohi liki huomaamatta.

– Olin lapsena kiltti tyttö, joka ei koskaan noussut vanhempiaan vastaan. Sitten menin naimisiin itseäni yli 20 vuotta vanhemman, tunnustetun kirjailijan kanssa. Tunsin aina jääväni hänen varjoonsa.

– Olin myötäilijä, joka meni muiden ehdoilla. En osannut ajatella itseäni yksilönä, Tittamari kuvailee.

Hän nautti lapsistaan ja jopa eli heidän kauttaan. Mutta kun he varttuivat eivätkä enää tarvinneet äitiä herkeämättä, tuli tilaa itselle.

– Aloin miettiä, mitä muuta elämä voisi minulle tarjota.

”Päätin, että minä olen liikkuva palanen”

Ensimmäisen askelen uuteen suuntaan Tittamari otti kolmisen vuotta sitten, jolloin hän muutti perheen yhteisestä kodista omaan kaksioon. Kaksi vanhempaa lasta elivät jo omillaan, kaksi nuorimmaista jäivät asumaan isänsä kanssa.

– Se oli minulle vaikea pala, mutta en halunnut riistää lapsia isältään, Tittamari kertoo.

– Päätin, että minä olen liikkuva palanen. Asunnot olivat niin lähellä toisiaan, että saatoimme olla tekemisissä päivittäin.

Tammikuussa 2015 Tittamari lähti Rovaniemelle ystävänsä kanssa kyläilemään tämän ystäväpariskunnan luo. He olivat molemmat naisia. Nopeasti Tittamari huomasi, että toisen heistä, Ulla Pakisjärven, kanssa jutut osuivat yksiin harvinaisen hyvin. Ullaakin kiinnosti kulttuuri, Ullakin rakasti matkustamista.

Reissun jälkeen tiivis yhteydenpito jatkui meilitse.

– Jossain vaiheessa ajattelin, että tämä on oudon intensiivistä ollakseen vain ystävyyttä.

Rakkautta ja mustasukkaisuutta

Lukioikäisenä Tittamari oli pannut merkille ihastuvansa yhtä lailla tyttöihin kuin poikiinkin. Seurusteluksi asti ihastus tyttöjen kanssa ei kuitenkaan edennyt. Ja avioliiton solmimisen jälkeen nuo tunteet hautautuivat moniksi vuosiksi. Eron jälkeen ne olivat nousseet pintaan uudestaan.

– Ullan kanssa jarruttelin, koska en halunnut mennä kahden ihmisen väliin. Alussa olikin monenlaista tunnekuohua, myös mustasukkaisuutta.

Ulla taisi olla se, joka ensimmäisenä sanoi asian ääneen. Että kyse on rakastumisesta. Sen jälkeen myös Tittamari uskalsi tunnustaa tunteensa. Mutta vain itselleen ja Ullalle. Kynnys kertoa suhteesta muille tuntui ylittämättömän korkealta.

– Paisuttelin asiaa mielessäni. Pelkäsin, että kaikki hylkäävät minut. Oli tavattoman raskasta pimittää ja peitellä jotakin näin olennaista itsessään.

Lopulta oli pakko kertoa

Salailua kesti vuoden päivät. Jännittäminen söi henkistä energiaa ja ajoi ruumiin stressitilaan. Pulssi hakkasi kahtasataa lepotilassakin. Tittamarin oli mahdotonta keskittyä kirjoihin tai elokuviin, jotka aiemmin toivat iloa ja lohtua.

Lopulta tilanne oli pakko ratkaista. Tittamari päätti aloittaa lähettämällä meilin vanhimmalle tyttärelleen ja vanhemmilleen. Molemmilta tuli lämmin vastaus.

– Kaksikymppiselle tyttärelle asia ei ollut mikään ongelma. Hänen ikätovereissaan on paljon sellaisia, jotka määrittelevät itsensä panseksuaaleiksi eli ihmisiksi, joiden kiinnostusta toiseen sukupuoli ei rajoita. Isä ja äiti puolestaan totesivat jo uumoilleensa jotakin tällaista. Ehkä siksi, että olin juuri julkaissut sateenkaariperheistä kertovan lastenkirjan. Sekä tytär että vanhemmat toivottivat minulle onnea.

Myös Tittamarin kolme muuta lasta hyväksyivät hänen ratkaisunsa.

– Luulen, että lapsille oli jopa helpompaa se, että uusi kumppanini on nainen. Hän ei ole suora kilpailija heidän isälleen. Ex-miehenikin on niin fiksu, että välimme ovat säilyneet hyvinä.

Alkuun päästyään Tittamari kertoi muutoksestaan avoimesti kaikille. Pahimmat pelot eivät käyneetkään toteen.

– Päätin, että jos joku ei halua tämän takia olla kanssani tekemisissä, sille ei voi sitten mitään. Ihan kaikki eivät ehkä ole suhdettani hyväksyneet, mutta kukaan ei ole minua tämän takia hylännyt.

Helsingistä Rovaniemelle

Kun muuttokuorma toukokuussa 2016 lähti Helsingin Munkkiniemestä kohti Rovaniemeä, muuttomiehet naureskelivat, että viimeistään vuoden päästä lasti palaa toiseen suuntaan. Myös monet ystävät olivat epäileväisiä: Lapin lumo haihtuisi kyllä.

Alkuvaiheessa Tittamari ja Ulla olivat eläneet etäsuhteessa. Mutta mitkään skypet, tekstarit ja whatsappit eivät korvanneet kumppanin läheisyyttä.

– Niin kuin kaikkiin muihinkin asioihin elämässäni, heittäydyin rakkauteen täysillä. Ikävä oli riuduttavaa ja kaipaus teki lähes hulluksi.

Ullalla oli vahvat siteet Lappiin ja hammaslääkärintyönsä Rovaniemellä, joten hänen oli vaikea irrottautua. Siksi Tittamari alkoi harkita muuttoa Lappiin. Sydän kehotti lähtemään, järki vastusti. Miksi vaihtaa tuttu, mukava elämä aivan vieraaseen? Toisaalta, juuri siitähän hän oli haaveillut.

Muutto varmistui, kun Tittamari sai siirron Taiteen edistämiskeskuksen Lapin toimipisteeseen. Ensimmäiset kuukaudet Rovaniemellä tuntuivat unenomaisilta. Kaikki oli uutta ja eksoottista. Kaupungilla saattoi törmätä pilkkihaalareissa tepasteleviin turisteihin tai pihlajanmarjoja suoraan puusta napsivaan porotokkaan.

Toki talvenselkä on pitkä, pimeä ja kylmä. Mutta sää ja kaamos ovat Tittamarin mukaan asennoitumiskysymyksiä. Pohjoinen pimeä väreilee sinisen eri sävyjä. Ja pakkasta voi torjua oikeanlaisella vaatetuksella: toppahousuilla, lampaanvillapohjallisilla, karvalakilla ja alpakkahuivilla.

– Kylmimpinä päivinä kahden kilometrin työmatkalla täytyy kyllä pysähtyä marketin tuulikaappiin lämmittelemään.

Ihmeellisintä on ollut rauhan löytyminen. Lapissa Tittamari on antanut aikaa uusille asioille: leivän leipomiselle, sukan kutomiselle, hillojen keittämiselle. Olisihan niitä voinut tehdä Helsingissäkin, mutta siellä kaikkea saneli kiire. Ratikan peräänkin piti juosta, vaikka seuraava tuli viiden minuutin päästä.

– Olen aina ollut kova suorittamaan. Yritin tekemisen kautta lunastaa paikkani: katsokaa, olen näin tunnollinen ja kunnollinen, tykätkää minusta! On ollut ihanaa päästää siitä irti ja vain nauttia tästä hetkestä.

Kahden aikuisen arki

Tunnelmallista olohuonetta valaisee kaksi Yki Nummen Kuplat-valaisinta. Toinen oli alun perin Tittamarin, toinen Ullan. Ne ovat yksi osoitus naisten yhteneväisestä mausta.

Tittamari ei tuonut vanhasta elämästään mukanaan juuri muuta kuin vaatteet ja joitakin taide-esineitä. Kirjahyllyssä on Katy Hertellin patsas Äiti ja lapsi. Teos vetosi Tittamariin aikoinaan niin paljon, että hän lunasti sen osamaksulla.

Tittamarin lapset poikkeavat kylään aina, kun ehtivät, ja hän käy tervehtimässä heitä työmatkoillaan Helsingissä. Ullalla ei ole omia lapsia, mutta hän tulee hyvin toimeen Tittamarin jälkikasvun kanssa.

– Ulla hakee vielä vähän paikkaansa perhekuviossa. Hän ei ole lapsilleni äitipuoli. Hän on heille Ulla, äidin uusi puoliso.

Kotona Rovaniemellä eletään kahden aikuisen arkea. Myrskyisän alun jälkeen yhteentörmäyksiä ei ole juuri tullut.

– Meillä on hyvin tasa-arvoinen suhde. Olemme samanikäiset ja samaa sukupuolta. Yhteiselomme on kuin jatkumoa sille lapsuuden ajalle, kun bestiksen kanssa kaikki tehtiin yhdessä. Sen päälle tulee bonuksena rakkaussuhde.

”Jokin on muuttunut minussa”

Suurista muutoksista huolimatta Tittamari tuntee olevansa yhä sama ihminen kuin ennen, onnellisempi vain. Ulkopuolisten silmissä hän on kuitenkin vaihtanut enemmistöstä vähemmistön edustajaksi. Uusi identiteetti tuntuu vielä vähän hankalalta.

– Minulla on ollut vahva mielikuva itsestäni perheenäitinä. Ja äiti olen tietysti edelleen. Mutta jokin on muuttunut myös minussa, vaikka en osaakaan sitä tarkkaan määritellä.

Vapaamielisissä kulttuuripiireissä naisparia ei ole kummeksuttu, Rovaniemelläkään kukaan ei ole tullut ainakaan ääneen paheksumaan. Suoranaista syrjintää pari on kokenut oikeastaan vain kirkon taholta.

Tittamari ja Ulla rekisteröivät suhteensa toissa syksynä mutta halusivat myös naimisiin. ”Jotta meistä ei puhuttaisi kuin rekisteröidyistä koirista tai autoista.” Vihkiminen päätettiin toteuttaa maaliskuussa samana päivänä, kun tasa-arvoinen avioliittolaki hyväksyttiin. He toivoivat liitolleen kirkollista siunausta, mutta Rovaniemeltä ei löytynyt pappia, joka olisi siihen suostunut.

– On masentavaa, miten kirkko ylläpitää eriarvoisuutta erottelemalla ihmisiä. Kuinka kenelläkään voi olla mitään sitä vastaan, että ihmiset rakastavat toisiaan ja haluavat sitoutua?

Siunaus piti hakea Helsingistä saakka. Kirkon ohjeistusta uhmaten pastori Kai Sadinmaa siunasi Tittamarin ja Ullan musiikkiteatteri Kapsäkin tiloissa yhdessä kahdeksan muun sateenkaariparin kanssa.

– Siitä tuli hieman erilainen mutta hyvin kodikas hääjuhla.

Muutoksessa jotain särkyy

Säröjä ja lohkeamia. Niitä ero ja elämänmuutos ovat jättäneet jälkeensä. Keväällä ilmestyneessä kirjassaan Perhosvaikutus Tittamari kertoo japanilaiseen keramiikkaan liittyvästä kintsugi-korjaustekniikasta. Särkynyttä esinettä ei edes yritetä korjata huomaamattomasti, vaan se paikataan näkyvästi kultalakalla. Näin lopputulos on entistä kauniimpi.

Samaa ajatusta Tittamari on pyrkinyt soveltamaan itseensä.

– Kun ihminen muuttuu, samalla jotakin särkyy. Minun oli vaikeata hyväksyä se, että olin panostanut kaikkeni perhe-elämään ja sitten rikoin sen itse.

Syntyneitä vaurioita on paikkailtu uusien kokemusten kultalakalla. Tittamari on purkanut vanhoja tottumuksiaan ja opetellut uusia.

– Esikoispoika muisteli juuri, että takavuosina äiti napsi buranaa kuin karkkia. Koko ajan särki niskaa ja päätä. Olin ajatellut olevani se, joka kannattelee koko perhettä enkä kuormita muita omilla ongelmillani. Ystäväni pitivät minua kireänä ja etäisenä, Tittamari kertoo.

– Kun viimein sain suuni auki ja aloin puhua tunteistani, myös minulle alettiin uskoutua. Oma taakkani keveni ja suhteet läheisiin syvenivät.

Vuosikausia vaivannut levottomuus on nyt kadonnut. Silti Tittamaria vaivaa välillä syyllisyys. Saanko tosiaan nauttia tästä kaikesta? Saanko olla näin onnellinen?

– Silloin muistutan itseäni, että meillä on vain tämä yksi elämä. Uskon, että minuun olisi jäänyt jotakin toteutumatonta ja katkeruutta, jos en olisi uskaltanut tarttua muutokseen silloin, kun siihen tarjoutui tilaisuus.

Julkaistu Annassa 49/2017.