Julkkikset

Koreografi Hanna Brotherus suurten elämänmuutosten jälkeen: ”Uskoni rakkauteen on loputon”

Pikkusiskon kuolema käynnisti koreografi ja tanssija Hanna Brotheruksen elämässä muutosten vyöryn. Neljän lapsen äiti erosi puolisostaan ja opetteli olemaan yksin. Nyt hän elää uusperheessä Mikko Kuustosen kanssa.
30.5.2019 Teksti: Miia Siistonen Kuvat: Mirva Kakko

Ensin veden alle pystyi laittamaan vain kasvot, hetkeksi. Seuraavaksi sinne saattoi upottaa koko pään. Vasta monen päivän totuttelun jälkeen Hanna Brotherus pystyi heittäytymään veden varaan kokonaan.

Koko ikänsä Hanna oli pelännyt vettä. Tai vähintäänkin suhtautunut siihen epäluuloisesti. Hän istui mieluummin veneessä onkimassa kuin ui.

Nykyinen puoliso Mikko Kuustonen sai vuosi sitten houkuteltua Hannan sukelluskurssille Punaisellamerellä. Aluksi Hannaa vain itketti. Harjoituksissa käsiteltiin lähinnä niitä mahdollisia hetkiä, jolloin jokin menee pieleen veden alla ja happi uhkaa loppua.

Kurssin lopulla Hanna kuitenkin vietti puoli tuntia 20 metrin syvyydessä. Kokemus oli niin ihmeellinen, että sitä on edelleen vaikea pukea sanoiksi. Hitaasti huojuvat kasvit, eksoottisen väriset merenelävät. Kaikki se kauneus, hiljaisuus ja painottomuus.

– Taas kerran tuli todistetuksi, että turhat pelot kannattaa kohdata, hän sanoo.

Loppu mukamas-elämälle

”Avioeroni jälkeen neljä vuotta sitten tein soolotanssiteoksen Hanna B Suomen Kansallisteatteriin. Koko esityksen ajan olin lavalla yksin. Osan aikaa istuin punaisen jääkaapin sisällä ja kerroin elämästäni: neljän lapsen syntymästä, onnenhetkistä, epätoivosta ja yksinäisyydestä.

Ensi-illassa katsomossa istuivat ex-mies silloisen puolisonsa kanssa, lapseni ja vanhempani. Pelotti aivan sairaasti nousta heidän eteensä. Mutta tiesin, että se oli pakko tehdä. Olin kyllästynyt mukamas-elämään. Halusin näyttää, mikä on totta. Minä olen tässä. Tällainen minä olen.

Nyt, viisikymppisenä, huomaan ajattelevani tosi paljon varhaisia vuosiani. Minulla oli hyvä lapsuus. Haluan palata mielikuvaan siitä, kuka silloin olin ja kuka pohjimmiltani olen yhä.”

– Lapsuuden nukkeleikeistä asti minulle oli selvää, että haluan äidiksi. Opiskeluaikoina ostelin kirpputoreilta pikkulasten kenkiä ja ripustin niitä seinälle, Hanna Brotherius kertoo.

– Lapsuuden nukkeleikeistä asti minulle oli selvää, että haluan äidiksi. Opiskeluaikoina ostelin kirpputoreilta pikkulasten kenkiä ja ripustin niitä seinälle, Hanna Brotherus kertoo.

Sisko ja paras ystävä

”Pikkusiskoni Laura oli minua vuoden ja neljä kuukautta nuorempi, mutta meitä kohdeltiin kuin kaksosia. Me olimme Tytöt.

Erilaisuudessamme täydensimme toisiamme. Minä olin verbaalinen, Laura visuaalinen. Minä olin ulospäin suuntautunut ja lähestyin reippaasti ihmisiä, Laura taas oli rohkeampi, kun piti kiivetä puuhun tai yöpyä teltassa. Naamiaisissa Laura pukeutui Tommiksi, minä Annikaksi.

Olimme toistemme parhaat ystävät ja vertailukohdat. Mittanauhalla ja mikroskoopilla tutkimme, kummalla oli sirommat ranteet ja paksummat hiukset.

Murrosiässä tapahtui käänne. Olin odottanut, että minusta tulee nainen ja iloitsin kehoni muutoksista. Laura sairastui anoreksiaan. Onnellinen lapsuus päättyi siihen.

Sairaus loi ison varjon perheemme elämään moneksi vuodeksi. Lopulta minusta tuntui siltä, että pakahdun. Että tarvitsen oman elämän. Lähdin 17-vuotiaana vaihto-oppilaaksi Sveitsiin, jossa tein vapaehtoistatyötä vammaisten vanhusten sairaalassa. Välimatka ei vienyt pois huolta siskosta. Söin tolkuttomasti suklaata ja alitajuisesti kai ajattelin, että sen sisältämä energia siirtyisi Lauraan. Lihoin itse. Palatessani Suomeen painoimme yhteensä suunnilleen sen verran kuin kaksi normaalikokoista tyttöä.

Ylimääräiset kiloni karisivat nopeasti, ja lopulta Laurakin toipui, mutta suhteemme ei palannut entiselleen. Minusta tuli suurperheen äiti, kuvataiteilijaksi ja vaatesuunnittelijaksi opiskellut Laura oli lapseton ja kiersi ympäri maailmaa. Harvoin kohdatessamme emme löytäneetkään helposti yhteistä säveltä, vaan meille tuli älyttömiä riitoja.

Silti aina nähdessäni kadulla kaksi mummoa kulkemassa käsikynkkää ajattelin, että tuossa olemme Laura ja minä. Me lähentyisimme vielä.

40-vuotispäivänsä kynnyksellä Laura sairastui rintasyöpään ja kuoli puoli vuotta myöhemmin. Sinä päivänä minulla oli sadan lapsen ja ikäihmisen kanssa ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterissa. Pari tuntia ennen näytöksen alkua äiti soitti ja kertoi suru-uutisen. Tuntui kuin olisin jäänyt kivivyöryn alle.

Sairauden aikana kirjoitin Lauralle kirjeen, jossa pyysin anteeksi kaikkea ikävää. Hän ei jaksanut puhua, mutta vastasi kädenpuristuksella. Vielä viimeisenä iltana istuin hänen vieressään. Sitten hän oli poissa. Se tuntui ihan käsittämättömältä.

Samalla, kun surin Lauraa, aloin surra itseäni. Tuntui, että elämäni oli pelkkä kiiltokuvista rakennettu pinta. En pystynyt enää hengittämään sen alla. Kuori oli pakko rikkoa.”

Mutka puussa

”Liike on kiehtonut minua lapsesta asti. Muistan yhä, miten opettajan käsi liikkui hänen kirjoittaessaan, miten hänen hiuksensa heilahtivat ja miten peppu keikkui kävellessä. Elämä on minulle liikettä.

Aloitin balettitunneilla viisivuotiaana. Keravalla oli vain yksi opettaja. Hän istui jumppasalin näyttämöllä laskemassa seteleitä samalla, kun luetteli monotonisesti liikkeitä: plié, port de bras, fouette. Silti sudin aina tyhjää tuntia odotellessani.

Alta kymmenvuotiaana siirryin Helsinkiin jatkamaan balettiopintoja. Jokin siinä kurinalaisuudessa viehätti minua. Hiukset oli sudittava huolellisesti itse virkatun nutturaverkon alle, tossujen satiininauhat sidottiin aina tietyllä tavalla. Opettajalla oli kärpäslätkä, jolla hän läpsi meitä kevyesti: Peppu sisään! Selkä suoraksi! Liikkeitä hiottiin loputtomiin, kohti täydellisyyttä.

Yksitoistavuotiaana olisin päässyt tavoiteltuun Oopperan balettikouluun. Vanhempani eivät päästäneet, he pitivät sitä liian vaativana. Balettiharrastus jäi siihen. Kilttinä tyttönä en kapinoinut, mutta kärsin asiasta koko nuoruuteni. Nyt, äitinä, ymmärrän vanhempieni ratkaisun. He halusivat vain suojella minua, ja heistä on varmasti tuntunut pahalta, kun olen palannut aiheeseen niin usein.

Tunsin yhä olevani tanssija, vaikka mahdollisuus tanssia vietiin minulta pois. Liike oli edelleen sisälläni. Se vain muuttui eräänlaiseksi surun kokemukseksi. Lopulta tuo vaihe oli vain kuin mutka puussa: en päässyt heti kasvamaan haluamaani suuntaan. Jouduin tavoittelemaan unelmaani toista kautta.

Kaksikymppisenä pyrin Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen linjalle. Valmistuin sieltä sekä koreografiksi että tanssipedagogiksi.

Liike merkitsee minulle yhä taidemuotona ja ilmaisukeinona eniten. Teen töitä ikääntyvän kehoni kanssa liikkumalla säännöllisesti sekä opettelemalla hengittämistä ja riittävää lepoa. Iän tuomiin kehon muutoksiin saan armollisen näkökulman esityksiini osallistuvien ikäihmisten kanssa.”

– Yksitoistavuotiaana olisin päässyt tavoiteltuun Oopperan balettikouluun. Vanhempani eivät päästäneet, he pitivät sitä liian vaativana, Hanna Brotherius kertoo.

– Yksitoistavuotiaana olisin päässyt tavoiteltuun Oopperan balettikouluun. Vanhempani eivät päästäneet, he pitivät sitä liian vaativana, Hanna Brotherus kertoo.

 

Kinkereitä ja kapinaa

”Minulla kesti pitkään ymmärtää, että en elä vanhemmilleni. En voi enkä halua muuttaa heitä, voin vain rakastaa.

Vanhempani ovat uskovaisia kristittyjä. Meillä vietettiin kinkereitä ja neulomaseuroja, joissa naiset veisasivat virsiä ja neuloivat Äiti Teresa -lappuja. Niistä koottiin peittoja tarvitseville.

Teininä pestauduin seurakunnan tyttökerhon vetäjäksi, ja riparin jälkeen minusta tuli seurakuntanuori. Porukassa oli tarkat säännöt. Tanssi, meikkaaminen ja korvakorut olivat syntiä. Vaihto-oppilasvuonna kapinoin värjäämällä hiukset mustiksi, laittamalla korvikset ja käyttämällä vahvaa meikkiä.

Palattuani uskalsin kotonakin olla enemmän oma itseni. Sitä opettelen edelleen. Pyrin hyväksymään ihmiset sellaisenaan, mutta annan luvan myös omille tunteilleni. En halua etääntyä läheisistäni siksi, etten pysty sanomaan ääneen eriäviä mielipiteitäni.

Usko on edelleen minulle tärkeä, mutta se on oma, sisäinen asiani. En kaipaa sellaista toimintaa ja ilmapiiriä, jossa nuoruudessani elin. Jos tulee tarve mennä kirkkoon, menen mieluimmin yksin.”

Täydellinen äiti

”Sain kotoa rakastavan, lähes symbioottisen parisuhteen mallin. En ikinä kuullut vanhempieni korottavan ääntä toisilleen. Sellainen suhde oli minunkin tavoitteeni. Kuvittelin, että prinssi tulee noutamaan minut ja elämme koskaan riitelemättä elämämme loppuun saakka.

Lapsuuden nukkeleikeistä asti minulle oli selvää, että haluan äidiksi. Opiskeluaikoina ostelin kirpputoreilta pikkulasten kenkiä ja ripustin niitä seinälle. Silti ajatukseni perheestä oli jonkinlainen kiiltokuvamaailma.

Kohtasin ensimmäisen puolisoni, muusikko Antti Ikosen tehdessäni Teakin lopputyötä. Hän sävelsi siihen musiikin.

Tulin raskaaksi kohta valmistuttuani. Seitsemän vuoden sisällä meille syntyi neljä lasta, kolme poikaa ja tyttö. Jatkoimme koko ajan taiteellisen työn tekemistä ja lapset osallistuivat produktioihimme, ihan omasta halustaan. He soittivat, lauloivat ja näyttelivät. Halusin olla täydellinen äiti. Ompelin ja silitin lasten vaatteet, valmistin täysipainoista kasvisruokaa ja saatoin hakea fillarilla luomuavokadoja toiselta puolelta kaupunkia. Halusin paikata oman lapsuuteni aukot ja tarjota omille lapsilleni myös kaiken sen, mistä itse jäin paitsi.

Sain huomata, että täydellistä vanhemmuutta ei ole. Ylihuolehtivaisuuteni johti osaltaan siihen, että yhden lapsistani piti murrosiässä riuhtaista itsensä rajusti irti. Hän kävi läpi rankan päihdetaistelun ja selviytyi. Pitkään kannoin häpeää ja syyllisyyttä epäonnistumisestani äitinä.

Lapset ovat nyt 16–23-vuotiaita, ja heistä on muokkautunut yhtenäinen lauma. Se on valtava lahja. On ihana ajatella, että sitten, kun meitä vanhempia ei enää ole, heillä on yhä toisensa.”

Ulos kuoresta

”Avioero oli minulle eräänlainen erämaakokemus. Lapset jäivät vanhaan kotiimme, jossa asuimme ex-mieheni kanssa vuoroviikoin. Joka toisen viikon vietin kerrostalon takapihalla sijaitsevassa pienessä kopissa. Aiemmin olin leiponut perheelle joka päivä leipää, nyt minulla ei ollut edes uunia. Suihkussa kävin joogasalilla.

Pian eron jälkeen lähdin kahdeksi viikoksi joogaleirille Kambodžaan. Sitä ennen kävin ostamassa itselleni käytetyn matkalaukun. Raahasin kolhiintunutta, tyhjää laukkua pitkin Senaatintoria ja kuuntelin, miten se kolisi mukulakiviä vasten. Mitä symboliikkaa!

Leirillä tajusin konkreettisesti, etten voi kontrolloida elämää joogamattoni ulkopuolella. Minulla on vain hengitykseni, joka kulkee sisään ja ulos. Tämän enempään en voi vaikuttaa.

Se oli uuden alku. Kuori oli rikottu.”

– Huomaan, että läpsin yhä itseäni henkisellä kärpäslätkällä samaan tapaan kuin balettiopettajani aikoinaan, Hanna Brotherius sanoo.

– Huomaan, että läpsin yhä itseäni henkisellä kärpäslätkällä samaan tapaan kuin balettiopettajani aikoinaan, Hanna Brotherus sanoo.

Taas osa laumaa

”Olemme olleet Mikon kanssa kohta vuoden naimisissa. Välillä oikein ihmettelen: Vau, kaikki järjestyi sittenkin!

Edes erämaavaellukseni aikana en missään vaiheessa vajonnut toivottomuuteen. Ehkä turvallisesta lapsuudesta johtuen uskoni rakkauteen on loputon. Sitä ei voi nujertaa.

Jokin sielujen yhteys meillä oli Mikon kanssa alusta asti. Sellainen käsittämätön tuttuuden tunne. Ihan kuin olisin koko elämäni etsinyt tietä hänen luokseen. Tämä nykyinen läheisyys ja jakaminen on minulle täysin uutta.

Emme muuttaneet heti yhteen. Myös Mikko oli vastikään eronnut ja molemmilla oli tunne, että tarvitsemme vaiheen, jolloin postilaatikossa on vain oma nimi. Annoimme pölyn laskeutua.

Nyt meillä on yhteinen koti, jossa kanssamme asuu vakituisesti enää nuorin lapseni. Meillä ei ole tylsää päivää, koko ajan tapahtuu. Jo se, että meitä on niin paljon, tekee elämästä yllätyksellistä. Minusta on ihanaa olla taas osa laumaa.

Mikon aikuiset tyttäret ovat jo tehneet hänestä ukin. Kun kaikki lapsemme kumppaneineen ja lapsineen tulevat syömään, pöydässä on hirveä määrä porukkaa ja ääntä. Katsomme Mikon kanssa toisiimme: eihän tässä meitä edes tarvita.”

Irti suorittamisesta

”Mitä elämä saisi vielä tarjota? Ehkä armollisuutta itseä kohtaan.

En ole koskaan myöntänyt itselleni olevani kilpailuhenkinen. Viime kesänä pelasin Mikon ja lasten kanssa lautapeliä. Olin tappiolla ja minua otti niin sairaasti päähän, että aloin melkein itkeä. Tunsin olevani paitsi kelvoton pelaaja myös huono häviäjä.

Huomaan, että läpsin yhä itseäni henkisellä kärpäslätkällä samaan tapaan kuin balettiopettajani aikoinaan. Koko ajan pitäisi leipoa, imuroida ja pestä vessaa. Suorittaa. Ikään kuin jokainen lepohetki täytyisi ansaita.

Ei aina tarvitse pyrkiä kohti jotakin päämäärää. Joskus voisi vain olla ja hortoilla.”

Juttu on julkaistu Annassa 14/2019.

Lue myös

Suosittelemme