Kristiina Elstelä: ”Kaiken tapahtuneen on pitänyt tapahtua”

Ajatus sielunmatkoista on lohduttanut näyttelijä Kristiina Elstelää. – Uskon, että meille annetaan toinenkin mahdollisuus, Elstelä sanoo tässä Annalle vuonna 2007 antamassaan koskettavassa haastattelussa.

Olympiakylä Helsingin Käpylässä ei ole juuri muuttunut sitten Kristiina Elstelän lapsuuden.

Nykyistä kotikatuaan Väinölänkatua hän vaelsi alta kymmenvuotiaana kotoaan Askolantieltä kohti Käpylän kansakoulua. Matkan varteen osui Elannon pullapuoti, pienellä koululaisella ei vain ollut rahaa herkkuja ostaa.

Puotia ei enää ”tietenkään” ole. Mutta isot näyteikkunat Kristiinan asunnon alapuolella muistuttavat vielä korttelikaupan sijainnista.

Kristiinalla on unelma kahden kerroksen asunnosta.

– Jos olisin rikas, ostaisin sen huoneiston ja yhdistäisin kaksiooni – syntyisi hulppea studiotila. Mutta ymmärränhän minä sen utopistiseksi haaveeksi, sillä taistelen yhä asuntovelkojen kanssa, joihin sitouduin vielä kuusikymppisyyden kynnyksellä.

Useampaan kerrokseen majoittumisesta Elstelällä on kokemusta Kuusankoskella sijaitsevasta vapaa-ajantalostaan. Siellä on ulko-ovia monessa kerroksessa.

Kuusankoskelle Kristiina olisi mielinyt tänäänkin, vapaapäivänään, mutta suunnitelmiin tuli viime hetken muutos. Sitä hän nyt pyytelee anteeksi Pörhö-kissaltaan, joka villin metsän sijaan joutuu ulkoilemaan asvaltilla. Ja valjaissa vielä! Moinen kärsimys on päässyt unohtumaan rastakarvaiselta ja yksisilmäiseltä katilta kesän ja vapauden aikaan.

Irti ”sitku”-ajattelusta

”Olen nyt toista vuotta virkavapaalla Helsingin kaupunginteatterista. Ensimmäisen kerran lähdin neljäksi vuodeksi virkavapaalle 53-vuotiaana. Päätös kypsyi, kun tarpeeksi moni kiinnostava työtarjous oli liukunut ohitseni siksi, että olin aina kiinni esityksissä.

Kysyin itseltäni, onko minun pakko koko ajan tehdä sitä, mitä muut minulta odottavat sen sijaan, että toteuttaisin omia toiveitani. Enkö vihdoinkin voisi luopua ”sitku”-ajattelusta ja keskittyä tähän hetkeen?

Sain heti virkavapauden aluksi tilaisuuden matkustaa Peruun ja Chileen ikimuistoiselle Gabriela Mistral -kiertueelle. Se oli lisää rohkeutta antava käänne.

Iän myötä on moni turha ja tyhjänpäiväinen asia jäänyt pois mielestä. Nyt tuntuu, että on jo aika tutustua itseensä ja pysähtyä miettimään, miltä minusta tuntuu.

Näyttelijänä koen yhä voimallisemmin olevani välittäjän ja tarinan kertojan asemassa. Tärkeää on tehdä oikeutta tekstille, jonka on saanut esitettäväkseen. Tekstin puolustaminen on minusta tärkeämpää kuin osoittaa yleisölle, että katsokaa, näin hyvä minä olen.

Olen aina kokenut olevani verbaalisesti keskinkertainen, vaikka koulussa olinkin hyvä ainekirjoittaja. Nuorempana olin hyvin arka laukomaan totuuksia työtilanteissa, vaikka kuumeisesti janosinkin ’oikeaa’ tulkintaa. Vanhempana olen yrittänyt opetella sitäkin taitoa. Jonkinlaista kehitystä on havaittavissakin.

Pohdin ja puntaroin roolityötäni paljon. Suhtaudun ehkä liiankin monimutkaisesti tähän ammattiin, jonka jo viisivuotiaana julistin omakseni.”

Olen sydän kylmänä opetellut sanomaan ei

”Täytän tammikuussa 65 vuotta. Jossakin vaiheessa ajattelin jo, että se olisi hyvä ikä jäädä eläkkeelle. Huvittaisi vain olla ja laiskotella. Osaisin kyllä sen.

Mutta yhtäkkiä on alkanut työtilaisuuksia tipahdella joka suunnasta. Tänä syksynä päätin hiljentää työtahtia. Haluaisin viettää kaiken liikenevän ajan Kuusankosken Mäyrämäellä. Parhaimmillaan onnistun oleilemaan siellä kolmen neljän päivän putken viikosta, sillä olen tällä hetkellä vakituisesti kiinni vain Komediateatterin Lumikki ja seitsemän älykääpiötä -revyyssä. Olen sydän kylmänä opetellut sanomaan ei.

Näin syksyllä talossa on ihanaa ja rauhallista. Kun saan uunit lämpimiksi ja pääsen lekottelemaan saunan lauteille, tuntuu olo ihanalta. Pörhö-kissa kulkee mukanani kotoa Käpylästä Mäyrämäelle ja kiilaa itsensä tiukasti viereeni hyrräämään.

Nautin yksinolosta, mutta ei minua erakoksi voi sanoa. Parhaiten viihdyn ystävieni ja läheisteni seurassa. En ole missään tapauksessa niitä ihmisiä, jotka uuteen porukkaan jouduttuaan alkavat seurallisesti räiskähdellä. En myöskään kuulu niihin viihteen tekijöihin, jotka naurattavat muita tarinoillaan.

Minuun uppoaa tilannekomiikka, ei syötetty huumori. Mukana on aina oltava yllätys, vaikka pienikin.”

Tie surusta toipumiseen on pitkä

”Menetettyäni puolitoista vuotta sitten poikani Kasimirin, jatkoin Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tekoa. Se päätös piti minut pystyssä ja antoi kummallisella tavalla energiaa selvitä surussani. Työ veti pois ahdistuksesta.

Vanhan kansan näyttelijöitten tapaan pidin kunnia-asianani pitää tehdyt sopimukset. Ohjelmassa jatkaminen oli oma valintani, mutta kilvassa mukana sinnittely loppusuoralle asti oli minulle kyllä yllätys. Olisinko miettinyt asian toisin, jos olisit arvannut niin käyvän? Kuka tietää.

Muistan hämärästi oman olemukseni vuoden 2006 maaliskuulta jonkinlaisena harhailevana zombiena. Ohjelmanteon kulusta tai sen fyysisestä rasittavuudesta minulle ei ole jäänyt minkäänlaista muistikuvaa. Olin aivan sumussa.

Valtava julkisuus vyöryi ylitseni, vaikka tein kaikkeni estääkseni sen. Se ahdisti.

Tie surusta toipumiseen on pitkä. Tunnen itseni vieläkin toipilaaksi. Minun on vaikea ilmaista tunteitani vieraille, ’omien’ kanssa käydyt keskustelut ovat eri asia.

Olen kiinnostunut sielunmatkoista. Ajatus siitä, että on olemassa toinenkin mahdollisuus, antaa suurta lohtua. Henkisyyttä voi olla ympärillämme enemmän kuin kiireen keskellä tajuammekaan.

On hetkiä, jolloin tunnen vahvan läsnäolon ja rauhoittuneisuuden – kuin Kasi olisi aivan tässä.”

Luokalle jääminen loukkasi

”Lapsuudenkotini ei ollut lainkaan boheemi vaikka oltiin kiertueteatterilaisia.

Äiti patisti säntilliseen elämään ja soittotunneille Sibelius-Akatemiaan. Vain lomilla meillä oli lupa lukea muita kuin läksykirjoja. Luimme tietenkin kiellosta
huolimatta, salaa.

Isääni Ossi Elstelää ei juuri näkynyt kotona. Hän pyöritti perustamaansa Punaista Myllyä aina sen konkurssiin 1963 asti nykyisen Tavastian talossa.

Ei me tytöt kuitenkaan siellä kulisseissa pyöritty, ensi-iltaan toki päästiin. Anja Haahdenmaan esiintyminen Montmartren Orvokkina teki minuun 12-vuotiaana suuren vaikutuksen.

Koulunkäyntini tyssäsi Arkadian yhteislyseon seitsemännelle. Minut jätettiin luokalle tavalla, josta loukkaannuin: kun ei saatu aikaan kolmea nelosta, laskettiin keskiarvo riittävän huonoksi.

Tuli yhtäkkinen intuitiivinen tunne, että vielä kaksi vuotta koulua, kaksi vuotta nuoresta elämästäni – se on liikaa. Päätin lopettaa koulunkäynnin siihen. Kun lukukausi syksyllä alkoi, toi kouluun kiiruhtava ystävättäreni Unnukka minulle kukan. Silloin vähän riipaisi.

Lähdin isän, äidin ja sisareni Riitan kanssa kiertueelle. Kiersimme bussilla pitkin maata. Joka päivänä paitsi rukouslauantaina olivat esitykset.

Reitti alkoi syksyllä Mäntyharjulta ja jatkui Lappiin, josta jouluksi palattiin kotiin. Uutenavuotena oltiin taas jo uudella turneella.”

Alitajuntaan syöpynyt pommien ujellus

”Kouluvuosina minun piti aina kiirehtiä isosiskoni Riitan perässä – juoksin hänen vanavedessään bussille, kotiin, kirjastoon, soittotunnille…

Meitä sanottiin samannäköisiksi, mutta Riitta teki heti selväksi, että silmät ovat erilaiset: hänellä eksoottisen vinot, minulla tavalliset. Hän ihaili Marina Vladya ja muita erikoisempia eksistentialisteja ja pukeutui sen mukaan. Minua miellytti sievempi tyyli, eivät kuitenkaan hörsyt.

Äiti ompeli vaatteita ja puki meitä lapsia nätisti. Into tarttui minuun, aloitin jo nelivuotiaana ompelutyöt koneella. Kerran upotin vahingossa neulan syvälle sormeeni. Sisar yritti auttaa,
jolloin neula upposi vielä syvemmälle.

Sisaren kanssa muistellaan usein menneitä ja käydään läpi sukua, esimerkiksi isämme neljää tätiä. Mietimme hartaasti, kumpi muistaa asiat oikein. Siskolla on vanhemman etu puolellaan, ja siksi hän tuntuu muistavan asioita minunkin puolestani.

Istuttiin taannoin Helsingin kaupunginteatterin katsomossa Oliver-esityksessä, joka alkoi painostavilla äänitehosteilla.

’Mikä tuo ääni on? Ellei se pian lopu, minun on poistuttava’, jupisin.

’Etkö sinä muista: se on pommikoneen ääni. Kun se kuului, lähdettiin pommisuojaan käsi kädessä mummin tai Eskon kanssa’, valisti Riitta.

En muistanut, ja myöhemmin Riitta keksi syynkin: minähän olin silloin vauva ja luultavasti turvassa äidin sylissä. Olin kuitenkin aistinut pelon ja hädän, kenties äidin sydänäänten kiivauden. Myös ujellus oli syöpynyt alitajuntaani.”

Hyräilyä jo potalla

”Liikunta olisi tärkeää juuri tässä iässä, mutta enpä ole saanut itseäni patistetuksi liikkeelle, en edes uimahalliin. Siitä on vähän huono omatunto.

Laihduin tanssikisan aikana monta kiloa. Olen ikäväkseni todennut, ettei nahka vetäydy enää tässä iässä hoikistumisen myötä.

Olen työni myötä tanssinut aina, kun se on ollut mahdollista, mutta kunnianhimoni on ollut ehdottomasti enemmän näyttelemisessä.

Porin Teatteriin kuuluessani nostin jalkaa Erkki Kuntun tanssitunneilla peräkanaa Jorma Uotisen kanssa. Tajusin, ettei minulla ollut vaadittavaa ruumiinrakennetta: lonkka ei käänny eikä jalka nouse niin ylös kuin tanssijalla pitäisi.

Musiikki merkitsee minulle enemmän kuin sanat. Opin laulamaan ennen kuin puhumaan. Olin vuoden ja neljän kuukauden ikäinen, kun jo hyräilin sävelmää Hyv’ yötä jää nyt rakkahin. Äiti ei uskonut kuulemaansa todeksi. ’Eihän se voi laulaa, kun ei se vielä puhukaan.’ Lastenhoitaja seisoi vieressä ja tuumi, että mennäänpäs potalle ja kuulostellaan. Potalla minä jatkoin hyräilyä: daa dii daa dii daa…

Kun kahdeksanvuotiaana pääsin klassisen musiikin konserttiin, oli se mielestäni niin kaunista, että minua itketti. Äiti pohti vakavissaan, että pitäisiköhän konsertit kieltää Kristiinalta – eihän tuo ole normaalia.”

Tupakkaa ja elokuvia

”Elämäntapani eivät nykyisin ole kaikkein terveellisimmät: minä poltan liikaa. Tupakanpolttoni kääntyi raivokkaaksi surukeväänä puolitoista vuotta sitten. Mutta ylihuomenna minä lopetan. Menen hypnoosiin.

Aloitin turhanaikaisen savuttelun aikuisella iällä, yli kolmikymppisenä. Samoihin aikoihin piti opetella myös kaljalla käynti, vaikkei olut minulle maistunutkaan. Olen muutamaankin kertaan onnistunut jättämään tupakan ihan omin avuin, mutta sortunut sitten taas. Vuonna 80 tein yhdessä silloisen aviomieheni kanssa lakon. Jälkikäteen hän muistutti, että sehän oli tehty vain määräajaksi, kymmeneksi vuodeksi. Ei kun taas polttamaan!

Unenlahjani ovat olleet tähän asti hyvät, mutta viime aikoina olen alkanut herätä varhain. Herään kuuden tai viimeistään seitsemän aikaan silloinkin, kun yö on mennyt digiboksin mukana halvalla hankittua Viasatia tuijotellessa.

Jo yön katselumaratoneissa huolestun tietysti seuraavan päivän jaksamisesta. Mutta kun en nuku, niin en nuku. Yhden leffan loputtua jään katsomaan seuraavaa. Voin päivän mittaan katsoa neljäkin filmiä peräjälkeen. Eilen aloitin My Fair Ladylla ja itkin vuolaasti muistellessani ’meidän Ladyamme’ vuodelta 1967 Porissa. Esityksen ohjasi tuolloin veljeni Esko Elstelä – hän menehtyi juuri muutama viikko sitten. Kuinka hyvällä huumorilla hän lohduttikaan minua Porissa minun potiessani esiintymiskauhusta ja huolesta johtuvaa migreeniä.

’Hienoista aivoista saa aina kärsiä. Ehkä sinulla on isän aivot (pyöreä pää) ja äidin kallonmuoto (kapeat kasvot)’, lohdutti rakas veljeni.”

Lapseni ovat opettaneet minua paljon

”Tulin ensi kertaa äidiksi jo 21-vuotiaana. Kaikki pelkoni hävisivät äitiyteen. Minut valtasi selkeä tieto pärjäämisestä. Minusta tuli susiemo.

Ensimmäinen avioliittoni jäi lyhyeksi. Sen myötä minusta oli tulla kotirouva Kirkkonummelle, mutta minä pyristelin toisaalle. Halusin selvittää, tuleeko minusta ja milloin minusta tulee oikea näyttelijä.

Toinen avioliitto Kasimirin isän, ohjaaja Jotaarkka Pennasen kanssa kesti pitkään. Tapasimme Kuopion teatterissa ja sieltä lähdimme yhdessä Turkuun.

Olen ajatellut, että kaiken tapahtuneen on pitänyt tapahtua. Ilman näitä elämänkokemuksia en olisi tämmöinenkään näyttelijä, itseni kaltainen ihminen. Molemmat lapseni ovat opettaneet minua paljon. He ovat kohdelleet minua, susiemoa, hellällä huolenpidolla. Kasimir sanoi niin usein niin oikein monista asioista.

Tyttäreni Hanna on tällä hetkellä suurin tukijani. Eräs vakuuttavan tuntuinen ennustaja ilmoitti joitakin vuosia sitten, että löydän vielä miehen. Hän luetteli odotettavissa olevan ilmestyksen tuntomerkkejä: kellanruskeat silmät, ei suomalainen, pitää hyvästä ruoasta ja musiikista. Epäilin heti hänen puhuvan Pörhöstä – se on tuotu aikoinaan Suomeen Kreikasta Kosin saarelta. Mutta ennustaja vakuutti puhuvansa miehestä, ei kissasta.

Sen verran olen juttua levittänyt, että kaverit muistavat silloin tällöin kysyä, onko keltasilmäistä miestä näkynyt. Ei ole, ikävä kyllä.”

Juttu on alun perin julkaistu Annan numerossa 45/2007.

Lue myös:

Laura Honkasalo: Kun kuolema koputtaa, on jokaisen avattava

Mira Luoti veljen kuoleman jälkeen: ”Nyt pitää olla vahva”