Julkkikset

Kristiina Komulainen elämänmuutosten jälkeen: ”Ei minulla ole muuta vaihtoehtoa kuin olla oma itseni”

– Epäilyn tunne tulee aina. Se kuuluu muutokseen, ja se tulee silloinkin, kun suunta on oikea ja vie kohti parempaa elämää, sanoo monia isoja elämänmuutoksia läpikäynyt Kristiina Komulainen – tuleva poliisi.

Teksti:
Sari Hannikainen
Kuvat:
Mirva Kakko

– Minun piti purkaa itseni ensin palasiksi ja koota sen jälkeen pala palalta uusiksi, Kristiina Komulainen kertoo.

– Epäilyn tunne tulee aina. Se kuuluu muutokseen, ja se tulee silloinkin, kun suunta on oikea ja vie kohti parempaa elämää, sanoo monia isoja elämänmuutoksia läpikäynyt Kristiina Komulainen – tuleva poliisi.

Näsinneulan näköalatornin huipulta näkyy kirkkaana maaliskuisena päivänä koko Tampere. Pohjoiseen päin avautuu vitivalkoinen Näsiselkä, ja kun pyörivä torni kääntyy 90 astetta kaakkoon, taivaanrantaan ilmestyvät Hervannan lähiön kerrostalorivit. Siellä pienenä pisteenä on myös talo, jossa on Kristiina­ Komulaisen opiskelijaboksi.

– Tämähän on kuin ulkomailla olisi, Kristiina sanoo maisemia katsoessaan.

Toimittajana, tuottajana ja median moniosaajana tunnettu nainen täytti marraskuussa 40 vuotta. Tammikuussa hän muutti kaupunkiin aloittaakseen opiskelun poliisiksi. Lintuperspektiivissä nautittu lounas on vaihtelua opiskelija-arkeen, jonka Kristiina viettää aidatulla Poliisiammattikorkeakoulun kampusalueella. Siellä ovat luentosalit, asuntola, ruokala, kuntosali ja uima-allas. Niiden ohessa tutuksi on tullut läheinen järvi avantoineen, jossa hän käy uimassa aikaisin aamulla.

– Jos joku olisi sanonut minulle kolme vuotta sitten, että asun nelikymppisenä Tampereella ja opiskelen poliisiksi, se olisi tuntunut absurdilta ajatukselta.

Mutta kolmen vuoden aikana tapahtui paljon.

– Minusta tuntuu, että olen löytänyt kutsumukseni.

Uusi arki viikonloppuäitinä

Kristiinan uusi arki on kuten kenellä tahansa opiskelijalla: Koulu alkaa yleensä kahdeksalta ja kestää viiteen asti. Päivisin hän käy ­luennoilla; tällä hetkellä opiskellaan juridiikkaa, kuten rikosprosessioikeutta. Ennen luentojen alkua hän meditoi, tekee lihaskalvoja avaavia faskiavenytyksiä ja pulahtaa avannossa. Iltaisin on luettava tentteihin.

Uusi arki tarkoittaa sitä, että hän on 11-vuotiaan poikansa viikonloppuäiti puolentoista vuoden ajan. Kristiina on Tampereella yleensä maanantaista perjantaihin. Sen jälkeen hän ajaa Espoon-kotiinsa, jonka hän jakaa poikansa kanssa. Tämä asuu viikot isänsä, Kristiinan entisen avopuolison, kanssa.

– Järjestely on sujunut toistaiseksi hyvin kaikkien kannalta. Teini-iän kynnyksellä pojat katkaisevat napanuoran äitiinsä yleensä muutenkin, joten tämä voi mennä käsikirjoituksen mukaan ja olla tervetullut muutos joka tapauksessa.

– Menetän varmasti poikani arkijuttuja, kuten läksyhetkiä, mutta onneksi vain lyhyeksi aikaa. Puolentoista vuoden kuluttua minut nimitetään nuoremman konstaapelin virkaan ja aloitan vuoden pituisen harjoittelujakson kentällä, toivottavasti eteläisessä Suomessa.

Omaan tilaan ja itsenäisyyteen tottuneelle keski-ikäiselle voisi olla kynnyskysymys muuttaa kimppakämppään. Kristiina päätti ottaa sen seikkailuna. Soluasunnossa asuu hänen lisäkseen kolme muuta poliisiopiskelijanaista.

– Nuorin heistä voisi ikänsä puolesta olla tyttäreni.

Jokaisella heistä on oma 11 neliömetrin suuruinen makuuhuone kylppäreineen, keittiö on yhteinen. Asunnot olivat valmiiksi kalustettuja. Kristiina toi kotoaan muun muassa poikansa kuvan ja Shanghaista antiikkimarkkinoilta ostetut korit, joissa on kynttilöitä.

– Soluasuntoon muuttaminen jännitti minua etukäteen. Pelotti, miten kaikki sujuu, miten minut hyväksytään ja miten koen toiset. Meidän opiskelijoiden ikä- ja kokemushaitarimme on laaja. Tämän ikäisenä äitinä olen erilaisessa elämäntilanteessa kuin nuoret opiskelijat, mutta haluan silti kuulua ryhmään.

– Mutta senkin tajusin, että ei minulla ole muuta vaihtoehtoa kuin olla oma itseni. En voi muuttaa itseäni sopeutuakseni. Tällaisena minut on kouluun valittu, ja mukavasti yhteiselo on sujunut.

Sisäinen ääni on saanut Kristiina Komulaisen tekemään rohkeita ratkaisuja nuoresta asti. Parikymppisenä hän erosi jehovantodistajista.
Sisäinen ääni on saanut Kristiina Komulaisen tekemään rohkeita ratkaisuja nuoresta asti. Parikymppisenä hän erosi jehovantodistajista.

”Aika näyttää, millaisiin tehtäviin päädyn”

Miksi poliisiksi? Päähänpisto se ei ainakaan ollut. Kristiina pääsi kouluun toisella yrityksellä. Ensimmäisen kerran hän pyrki syksyllä 2017. Pääsykokeissa mitataan soveltuvuutta alalle psykologisilla testeillä, kirjallisella essee­kokeella ja kuntotesteillä.

Kun isolla kengällä astuu, jää iso jälki. Kahdeksantoista näkökulmaa poliisin työhön -pääsykoekirjassa sisäministeriön strategiapäällikön Ari Evwarayen kertomat faktat pysäyttivät: Alle kolme prosenttia väestöstä tekee puolet kaikista rikoksista. Yksi prosentti väestöstä kokee kaksi kolmasosaa kaikesta väkivallasta. Rikollisuus kohdistuu voimakkaasti pieneen osaan väestöä, mikä on mahdollisuus ennaltaehkäisyn kannalta.

Ratkaisujen löytäminen, välittäjänä toimiminen ja ennalta ehkäisevä työ kiinnostavat Kristiinaa. Hän valmistui ratkaisukeskeiseksi työelämäsovittelijaksi ennen poliisikoulun alkua.

– Aika näyttää, millaisiin tehtäviin päädyn. Minulla on poliisiopintoja takana vasta noin kolme kuukautta. Sen tiedän, että poliisiorganisaatiossa on monenlaisia mahdollisuuksia, mutta tästä koulutuksesta on hyötyä laajemminkin ajateltuna. En halua lukkiutua putkiajatteluun.

Isossa roolissa muutoksessa oli intuitio, joka on saanut hänet ennenkin tekemään riuhtaisuja tutusta tuntemattomaan.

Puolentoista vuoden päästä Kristiina on nuorempi konstaapeli Komulainen.
Puolentoista vuoden päästä Kristiina on nuorempi konstaapeli Komulainen.

”Intuitio pakotti minut muutokseen”

Intuitio oli syypää siihen, että hän irtisanoutui kolme vuotta sitten radiokanava Loopin ohjelmapäällikön työstä.

Vaikka Kristiinalla oli hyvä työyhteisö, mielenkiintoisia tehtäviä ja turvattu toimeentulo, hän tunsi, että on aika lähteä eteenpäin ja uudistua.

– Se ei ollut käsikirjoitettu päätös. Intuitio pakotti minut muutokseen.

Irtisanoutuminen sekä myöhemmin opiskelemaan lähtö ovat olleet mahdollisia säästöjen an­siosta, ja on Kristiinalla hieman sijoituksiakin. Hän on myös jatkanut osa-aikaisesti yrittäjänä muita media-alan töitä, kuten konsultointeja. Riuhtaisu ei silti ollut kivuton. Hän ei ole pystynyt käymään vanhalla työpaikallaan irtisanoutumisen jälkeen.

– Sitä voi verrata eroon puolisosta: sitä tietää, että ero on välttämätön, mutta tunteet ovat edelleen niin vahvoja, että toisen näkeminen on aluksi liian kivuliasta. Kun saa etäisyyttä ja uutta näkökulmaa, jälleennäkeminen tuntuu helpommalta, sitä jopa odottaa.

Kun arkeen tuli päivätyön lopettamisen jälkeen lisää omaa aikaa, Kristiina vetäytyi omiin oloihinsa ja liikkui paljon yksin metsässä. Pitkien lenkkien aikana kirkastuivat ajatukset työyhteisösovittelijaksi opiskelemisesta ja poliisikouluun hakemisesta. Sitä, mistä kimmokkeet uusiin aloihin tulivat, Kristiina ei tiedä.

– Minun piti purkaa itseni ensin palasiksi ja koota sen jälkeen pala palalta uusiksi.

– Nyt tunnen vahvasti, että minun kuuluu opiskella poliisiksi juuri tässä elämänvaiheessa. Kuuntelen intuitiotani ja teen isojakin ratkaisuja sen ohjaamana. Välillä en itsekään tiedä, miksi vaistoni vie minua johonkin suuntaan, mutta ajan kanssa asiat yleensä kirkastuvat ja saavat selityksen. Intuitioon pitää vain luottaa.

Ensimmäisen kerran Kristiina joutui tekemään sen parikymppisenä, kun hän erosi jehovantodistajista.

– Minun oli hajotettava silloin todellisuus, jota minulle oli taottu päähän lapsesta asti. Nostan hattua nuorelle itselleni, että pystyin eroamaan tutusta yhteisöstä ja rakentamaan identiteettiäni uusiksi. Se oli kova paikka.

Henkistä väkivaltaa

Kristiina kasvoi Pöljän kylässä Siilinjärven kupeessa perheessä, jossa äiti ja kaikki viisi lasta kuuluivat jehovantodistajiin. Isä on luterilainen. Aikuistuessaan Kristiina ei pystynyt allekirjoittamaan yhteisönsä uskomuksia ja arvoja. Sen sovinistisuus alkoi ärsyttää. Nainen ei voi edetä yhteisössä. Vanhimmistoon pääsevät vain miehet. Maailma ei voi olla tällainen, Kristiina ajatteli, nainen ei ole miehen astinlauta. Siitä alkoi jehovantodistajista irtautuminen.

Aluksi hän yritti lillua välimaastossa: toinen jalka seurakunnassa, toinen siitä vapaana. Mutta se ei toiminut. Ei parisuhteessakaan voi olla puoliksi yhdessä.

Lopullista eroa jehovantodistajista helpotti paljon se, että perheenjäsenet eivät kääntäneet hänelle selkäänsä. Sen sijaan muut seurakuntalaiset eivät enää tervehtineet häntä. Myöhemmin Kristiina tajusi, että eristäminen on osa henkistä väkivaltaa.

Irtautumisprosessi opetti Kristiinalle, että luopuminen kuuluu muutoksen. Kuluneen kolmen vuoden aikana hän on opetellut päästämään irti vääränlaisesta vastuuntunnosta.

– Koska kokemukseni ovat tehneet minusta vahvan, otin usein kantaakseni toistenkin henkisiä taakkoja. Pitemmän päälle se alkoi uuvuttaa minua. Auttamalla tein karhunpalveluksen myös muille, joiden ei tarvinnut opetella löytämään omia voimavarojaan. Enää en kannattele muita omien voi­mieni kustannuksella.

– Joidenkin on ollut vaikea hyväksyä muutosta, ja he ovat yrittäneet saada minut takaisin rooliin, johon en halua palata. Siksi olen joutunut ottamaan joissakin ystävyyssuhteissani aikalisän. Ystävyys toimii, kun molemmat kunnioittavat toistensa rajoja.

Epäilysten kautta varmuuteen

Miksi tein tämän? Mihin olen menossa? Apua, teinkö oikean ratkaisun? Kristiina tietää, että epävarmuus ja pelko tulevasta kuuluvat muutokseen. Ensin tulee kuherruskuukausi ja vahva tunne siitä, että on tehnyt oikean ratkaisun. Mutta sitten iskeekin epäily, pelko virhearviosta. Silloin olisi helppo pakittaa ja palata takaisin vanhaan. Sitä ei kuitenkaan kannata heti tehdä.

– Epäilyn tunne tulee aina. Se kuuluu muutokseen, ja se tulee silloinkin, kun suunta on oikea ja vie kohti parempaa elämää.

Hän on käynyt epäilyn tunteet läpi lähdettyään niin jehovantodistajista kuin radiotyöstäkin. Epäily on kuulunut myös tuoreimpaan muutokseen.

– Kun aloitin poliisiopinnot, minulle tuli sellainen olo, että olen täysin oikeassa paikassa. Siitä muutaman viikon päästä alkoi joitakin päiviä kestänyt sisäinen kipuiluvaihe. Se alkoi kesken luennon. Loikka työelämästä koulunpenkille oli niin iso, etten enää ollutkaan varma siitä, mitä haluan. Vie jonkin verran aikaa, ennen kuin mieli sopeutuu muutokseen, ensin voi tulla hylkimisreaktio.

Tunne tasoittui, kun 25-henkisen luokan yhteishenki alkoi löytyä ja Kristiinasta tuntui, että hän on osa ryhmää, jossa hänen kuuluukin olla.

Vaikka intuitio on ohjannut Kristiinan tekemään rajuja muutoksia, hän kokee sen johdatuksen lempeänä ja lohdullisena.

– Intuition kuunteleminen on sisäistä dialogia, johon liittyy lupaus paremmasta.

”Varmasti välillä maijassa pääsee itku”

Nuorempi konstaapeli Komulainen nimitetään virkaansa kesällä 2020 ja aloittaa vuoden pituisen työjakson kentällä, jos koulutus menee suunnitelmien mukaan. Millainen poliisi hänestä tulee?

– Se jää nähtäväksi, mutta ainakin lakia noudattava ja toivottavasti määrätietoinen sekä inhimillinen. Olen empaattinen, joten varmasti välillä maijassa pääsee itku, kun tehtävä on ohi. Käsittelen vaikeat tilanteet sitä mukaa, kun niitä tulee. Ei niihin voi etukäteen valmistautua.

– Poliisina olen varmasti myös sellainen lupsakka Reinikainen. Savolaiselta se ei jää ainakaan supliikista kiinni.

Juttu on julkaistu Annassa 13/2019.

X