Julkkikset

Kristiina Komulainen: ”Treenasin itseni lähes sairaaksi”

Teksti:
Anna.fi

Juontaja Kristiina Komulainen oli jo lapsena suorittaja, joka ei ollut poissa koulusta edes sairaana. Aikuisena hän piiskasi itsensä urheilemaan niin kovasti, että voimat loppuivat. Sen jälkeen oli pakko oppia ottamaan rennommin.

Kristiina Komulainen

Ristiriitainen persoona. Sellainen juontaja ja toimittaja Kristiina Komulainen, 35, on. Hän on huolehtiva äiti – ja rämäpäinen endurokuljettaja. Poikamaisen hoikka ja samalla naisellisen flirtti. Rohkea heittäytyjä mutta myös ankara suorittaja.

Pohjois-Savossa pienessä Pöljän kylässä jehovantodistajayhteisössä kasvanut Kristiina ei pidä itseään kovin kauniina, vaikka saapasteleekin työssään parrasvaloissa upeasti meikattuna ja korot kopisten.  Hän on joutunut tekemään töitä hyväksyäkseen itsensä ja löytääkseen hyvän olon. Hän on esimerkiksi elänyt vuoden ilman sokeria, paasannut ystävilleen terveellisen ruokavalion merkityksestä ja urheillut itsensä uuvuksiin.

Ylikunto meni muutama vuosi sitten niin pahaksi, että kroppa turposi ja nukkuminen oli vaikeaa. Silloin Kristiinan oli pakko pysähtyä. Toipuakseen hän joutui sanomaan hetkeksi ei kaikelle urheilulle.

Miten ääripäiden nainen löysi lopulta tasapainon?

Nuorena: ”Pidin itseäni rumana”

”Olin jo pienenä hyvin fyysinen ja poikamaisen hoikka. Juoksin poikien kanssa kilpaa ja vedin 15 leukaa. Onneksi murrosiän muutokset eivät olleet kovin rajuja, sillä isojen rintojen kasvaminen olisi varmasti ollut minulle sokki.

Jehovantodistajien tapaamisissa minun oli kuljettava hameessa, mutta muuten vanhempani eivät rajoittaneet pukeutumistani tai ulkonäköäni. Vapaa-ajallani sain pukeutua, miten halusin.

Mietin ulkonäköäni kriittisesti ensimmäisen kerran lukioikäisenä. Meillä oli tiivis tyttöporukka, jossa muutamien oli tapana arvostella itseään. Myös minä aloin pitää itseäni rumana ja hävetä laihuuttani.

En pidä itseäni tänäkään päivänä erityisen kauniina. Keskityn liikaa huonoihin piirteisiini, enkä näe kokonaisuutta. Juontajana joudun olemaan katseiden kohteena. Tunnen usein olevani kollegojeni keskuudessa se rumilus.

On ihmisiä, jotka onnistuvat kuvissa aina. Minusta taas on vaikeaa saada hyviä kuvia. Olen onneksi oppinut korostamaan parhaita puoliani. Parasta minussa ovat tuuheat silmäripset ja solakat raajat. Nykyään arvostan poikamaisuuttani. Hoikkuuteni ansiosta voin vetää huoletta ylleni vaikka minihameen.”

Aikuisena: ”Olen kova suorittamaan”

”Minulla on usein huono omatunto. Vaikka tekisin kuinka paljon töitä tahansa, saatan tuntea olevani lusmu.

Suorittaminen ja tunnollisuus ovat perua lapsuudestani. Vanhempani ovat aina olleet kovia tekemään töitä. Minulle annettiin paljon vastuuta jo pienenä. Meillä oli kasvimaa, jossa jokainen lapsi hoiti omaa palstaansa.

Kaikkein eniten minuun on vaikuttanut äitini. Hän on supervahva nainen, joka on pitänyt päänsä kasassa monessa vaikeassa tilanteessa. Neuvostovallan alla Virossa kasvanut äitini karkotettiin maasta, kun hän meni isäni kanssa naimisiin. Hän on hoitanut oman työnsä lisäksi kotona viisi lasta. Äiti on yhä esikuvani, joka on opettanut minulle sinnikkyyttä.

Myös jehovantodistajien yhteisö asetti elämääni rajoja. Hyvät käytöstavat olivat äärimmäisen tärkeitä: ruoasta kiitettiin ja kätellessä katsottiin silmiin. Yhteisössä jokaiselle jaettiin vastuuta. Pidin ensimmäisen puheeni seurakunnassa seitsemänvuotiaana.

Koen saamani jämptin kasvatuksen ennen kaikkea vahvuutena. Rämäpäiselle luonteenlaadulleni sopii se, että minulle asetetaan rajat. En kaadu pienestä stressistä, koska olen aina tottunut tekemään kovasti töitä.

Kääntöpuolena ahkeruudessa on liika suorittaminen. Yläasteella minulla ei ollut poissaolovihkoa, koska en jäänyt kertaakaan kotiin sairastamaan. Olen yhä samanlainen. Vaikka olisin kovassa kuumeessa, tunnen syyllisyyttä, jos joudun jäämään sairauslomalle. Haluan pitää langat käsissäni, vaikka tiedän, että maailma pyörii myös ilman minua.”

Teksti: Eveliina Lauhio
Kuva: Sampo Korhonen

Anna 36/2014

X