Krista on elänyt kurinalaista ja tavoitteellista arkea pitkään. – Aina se ei ole henkisesti ihan helppoa.
Julkkikset

Kun Krista Pärmäkoskella on vaikea hetki, aviopuolisolla on vakiovastaus valmiina: ”Tommi osaa aina valita sanansa oikein”

Krista Pärmäkoski on pitänyt yhtä puolisonsa, urheiluvalmentaja Tommi Pärmäkosken kanssa jo vuosia. Tommi toimii myös vaimonsa fysiikkavalmentajana. – Hänen tukensa on merkinnyt minulle ja uralleni valtavasti, Krista sanoo.
Teksti: Anneli Juutilainen Kuvat: Liisa Valonen, Jesse Väänänen ja Krista Pärmäkosken kotialbumi

Sittenkin vielä yksi vuosi. Ainakin. Niin maastohiihtäjä Krista Pärmäkoski, 31, ajatteli alkutalvesta, kun hän pohti uransa tulevaisuutta. Ratkaisu oli Kristalle poikkeuksellinen, sillä hän oli jo kymmenen vuotta aiemmin päättänyt lopettaa kilpauransa tänä talvena. Se tuntui 18-vuotiaana maajoukkueessa aloittaneesta Kristasta pitkään sopivalta ajankohdalta. Maaliskuun lopussa hän kuitenkin ilmoitti jatkavansa.

– Olen yleensä hyvin periaatteellinen ja pidän kiinni päätöksistäni, mutta tällä kertaa pyörsin pääni. Minulla on niin kiva ammatti, ja olen hyvässä vireessä. Olisi tuntunut hölmöltä lopettaa nyt, kun intoa ja halua jatkamiseen vielä on, Krista sanoo.

Päätöstään hän puntaroi puolisonsa, urheiluvalmentaja Tommi Pärmäkosken kanssa, joka toimii myös vaimonsa fysiikkavalmentajana.

– Kyselin tietysti Tommin mielipidettä, koska tämä homma koskee tavallaan häntäkin, kun joudun olemaan niin paljon reissussa. Tommi ymmärsi ajatukseni ja antoi vihreää valoa. Luulen, että hän olisi ehkä pettynytkin, jos olisin valinnut toisin.

Oleellisin pohdinnan aihe oli se, haluai­siko Krista elämältään jo jotain muuta. Talven aikana vastaus kirkastui.

– Vielä ei ole elämänmuutoksen aika.

”Kaikki ylimääräinen säätö on jäänyt”

”En ole oikeastaan koskaan ajatellut omaa ikääni sen kummemmin. Ikä on minulle vain numero – ei sitä oikein ehdi edes miettiä, kun koko ajan kisailee. Kolmenkympin kriisiäkään ei osunut kohdalleni. Ehkä se johtuu siitä, että elämäni rullaa niin mukavasti eteenpäin. Minun ei ole tarvinnut kyseenalaistaa omia ratkaisujani tai etenemistäni elämässä.

Suomen hiihtomaajoukkueessa ikärakenne on aina ollut hyvin laaja – kun aloitin, mukana oli minua 10 vuotta vanhempia ja nyt on saman verran nuorempia. Ehkä se ympäristö jollakin tavalla nuorentaakin.

Toisaalta olen huomannut, etten ole enää kaksikymppinen. Kymmenen vuotta sitten virtaa oli hirveästi kaikenlaiseen ja jaksoin puuhastella treenien välissä vaikka mitä. Nykyään menen mieluummin nukkumaan ja rentoudun hotellihuoneessa kuin lähden vaikkapa shoppailemaan. Kaikki ylimääräinen säätö on jäänyt.”

Kristan ja Tommin hirsitalo valmistui Kuortaneelle viime syksynä. – Tämä koti on ensimmäinen, joka tuntuu ihan oikealta kodilta.

Kristan ja Tommin hirsitalo valmistui Kuortaneelle viime syksynä. – Tämä koti on ensimmäinen, joka tuntuu ihan oikealta kodilta.

”Talo on loppuelämän kotimme”

”Elän tietyllä tavalla ruuhkavuosiani, vaikka minulla ei ole lapsia. Työni vuoksi elämäni on hyvin hektistä. Reissupäiviä kertyy vuodessa 250. En ole vielä päässyt asettumaan paikoilleni.

Meillä on mieheni kanssa viime syksynä Kuortaneelle valmistunut hirsitalo. Ostimme tontin ja sille rakennetun 70-luvun talon jo kymmenen vuotta sitten. Asuimme aluksi vanhassa omakotitalossa, mutta päätimme purkaa sen kosteusvaurion vuoksi. Talo olisi vaatinut ison peruskorjauksen.

Toki tuli kalliimmaksi purkaa talo ja rakentaa kokonaan uusi, mutta päätimme antaa palaa. Jonkun mielestä se voi olla rahan tuhlausta, koska pelkän tontin olisi saanut huomattavasti edullisemmin. Meille oli silti tärkeintä, että saamme talon, jossa todella viihdymme ja siellä on hyvä hengittää. Joka kerta kun avaan oven, iloitsen hirsitalon tuoreesta ja raikkaasta tuoksusta.

Olen epäillyt, että toissavuotiset toistuvat sairasteluni saattoivat johtua sisäilmaongelmille altistumisesta. Olin usein kipeänä eikä sille löytynyt oikein mitään muuta järkevää selitystä.

Uusi hirsitalomme on loppuelämän kotimme ja paikka, jonne jossakin kohtaa asetumme pysyvästi. Tämä koti on ensimmäinen, joka tuntuu ihan oikealta kodilta. Kaikki muut ovat olleet aina väliaikaisia ratkaisuja. Saman kadun varrella on parin sadan metrin päässä myös vanhainkoti. Olemme vitsailleet siirtyvämme suoraan sinne, kun aika koittaa.”

Krista ja Tommi teetättivät kotinsa keittiösaarekkeen kahteen tasoon, sillä normaalit työtasot ovat 161-senttiselle hiihtäjälle liian korkeat.

Krista ja Tommi teetättivät kotinsa keittiösaarekkeen kahteen tasoon, sillä normaalit työtasot ovat 161-senttiselle hiihtäjälle liian korkeat.

”Intohimoni vaati vanhemmiltani paljon”

”Olen kolmilapsisen perheen keskimmäinen tytär. Minulla on vuoden vanhempi isosisko ja kaksi vuotta nuorempi pikkusisko. Isämme on ammatiltaan talonrakentaja, äitimme oli lapsuudessani maanviljelijä. Nykyään äiti toimii alakoulun keittäjänä ja talonmiehenä. Olin meidän tyttökolmikkomme villein lapsi. Kuljin usein mukana maatilahommissa vanhempieni apukäsinä.

Tärkein vanhemmiltani saama oppi oli se, että aina pitää olla rehellinen. Se on minulle edelleen tärkeä arvo. Vaikka tuntuisi kuinka pahalta sanoa suoraan, en koskaan valehtele.

Aloitin kilpahiihdon 12-vuotiaana. Tiesin varhain, että haluaisin tehdä urani lajin parissa. Jo ensimmäisellä luokalla koulussa kirjoitin aineen, jossa kerroin, että minusta tulee isona hiihtäjä.

”En olisi tässä tänä päivänä, jos vanhempani eivät olisi tuolloin panostaneet ja uskoneet minuun.”

Intohimoni vaati vanhemmiltani paljon. Asuimme maaseudulla Ikaalisissa, ja vanhempani kuljettelivat minua kisoihin ympäri Suomea. En olisi tässä tänä päivänä, jos he eivät olisi tuolloin panostaneet ja uskoneet minuun. Tekisin jotain aivan muuta. Ehkä olisin puuseppä, liikunnanopettaja tai kondiittori.

Lapsena olin kiltti, mutta teini-iässä vähän haastavakin. Yläasteikäisenä päiväni olivat pitkiä. Lähdin aamulla kouluun puoli kahdeksalta aamulla ja tulin illalla 12 tuntia myöhemmin takaisin. Hiihdin jo tosissani, ja olin iltaisin väsynyt. Se purkautui kiukutteluna.

Iskän kanssa otinkin aika usein yhteen. Hän voiteli suksiani, ja jos voitelut olivat huonot, vika oli tietysti hänen. Jos vatsaani pisti treeneissä, äiti oli mielestäni tehnyt vääränlaiset eväät laittamalla liikaa kinkkua leivän väliin.

Nyt nämä kipinöinnit onneksi jo naurattavat kaikkia osapuolia. Nuoruuteni äkkipikaisuus on laantunut iän myötä.”

Krista rentoutuu parhaiten saunomalla tai leipomalla. Joskus hän hemmottelee itseään ihokuorinnoilla ja erilaisilla naamioilla.

Krista rentoutuu parhaiten saunomalla tai leipomalla. Joskus hän hemmottelee itseään ihokuorinnoilla ja erilaisilla naamioilla.

”Halusin kokeilla siipiäni”

”Itsenäistyin varhain, sillä muutin Sotkamoon urheilulukioon 16-vuotiaana. Päätös oli suuri, mutta olin siihen valmis ja halusin kokeilla siipiäni. Toinen minua vuotta vanhempi hiihtäjä Hämeen alueelta pääsi samaan lukioon. Se oli tärkeää erityisesti vanhemmilleni, jotka saivat turvaa siitä, että joku tuttukin muuttaa sinne.

Ja olihan elämänmuutos melkoinen. Yhtäkkiä loikkasin vanhempieni täysihoidosta maailmaan, jossa lukion ekaluokkalaisena pesin pyykit, laitoin sukseni ja kokkasin omat ruokani opiskelujen lisäksi. Söin jauhelihaa ja makaronia aika pitkään ennen kuin ymmärsin kokeilla jotain muutakin.

Päivät täyttyivät tekemisistä, joten en juuri ehtinyt ikävöidä kotiin. Sain näiltä vuosilta hyviä ystäviä, joiden kanssa olen läheinen edelleen.

Tämä kokemus kasvatti minua paljon. Olin varmasti henkisesti monia muita ikäisiäni vanhempi jo tuolloin, koska otin vastuun omista tekemisistäni niin aikaisin.

Olen aina ollut luonteeltani päämäärätietoinen. Jos tahdon jotain, toteutan sen. Olen perinyt tämän piirteen isältäni. Olemme molemmat voimakastahtoisia jousimiehiä.

Äidiltäni olen saanut auttavaisen luonteen. Kieltäytyminen on aina ollut minulle hyvin vaikeaa, jos joku pyytää apuani. Olen saanut todella opetella sitä tässä ammatissa, sillä pyyntöjä erilaisiin yhteistyöprojekteihin tulee koko ajan valtavasti.”

10-vuotias Carla-koira tuo joka päivä iloa Kristan elämään.

10-vuotias Carla-koira tuo joka päivä iloa Kristan elämään.

”Puusauna on minulle rauhoittumisen keidas”

”Rentoudun parhaiten uudessa kodissamme. Talo on ihana, mutta nautin erityisesti rakentamastamme pihasaunasta. Se on minulle rauhoittumisen keidas, jossa kehoni ja mieleni latautuvat ihan eri tavalla kuin missään muualla.

Ennen vietin saunassa pari minuuttia. Tässä saunassa menee vähintäänkin tunti, kun käymme välillä jäähyillä ja palaamme uudestaan puukiukaan lempeisiin löylyihin. Saunassa palaudun ja ajatukseni nollautuvat treenien jälkeen.

Rentoudun usein myös leipomalla. Se vaatii keskittymistä, enkä voi samaan aikaan miettiä työasioita tai muuten kaikki menee pieleen. Bravuurini ovat erilaiset juustokakut.

Huomioimme rakkaan harrastukseni myös uuden keittiömme ratkaisuissa. Olen 161-senttinen, joten normaalit työtasot ovat minulle liian korkeat pullataikinan vaivaamiseen. Siksi teetätimme kahteen tasoon tehdyn keittiösaarekkeen.

Yksi tärkeimmistä henkirei’istäni on koiramme, 10-vuotias novascotiannoutaja Carla. Se tuo joka päivä iloa elämääni. Se alkaa olla jo vähän hidas mummo, mutta toivon, että voisimme jonakin päivänä hankkia sille kaveriksi energisen pennun.”

”Tommin tuki on merkinnyt valtavasti”

”Työni varjopuoli on se, etten ehdi tapaamaan perhettäni niin usein kuin haluaisin. Onneksi nykypäivän välineet mahdollistavat yhteydenpidon helposti. Viestittelen läheisteni kanssa Whatsapin välityksellä päivittäin.

Puolisoni matkustelee myös paljon työnsä vuoksi. Hänen tukensa on merkinnyt minulle ja uralleni valtavasti. Hän ymmärtää työni luonteen eikä koskaan syyllistä, kun lähden taas uuteen reissuun. On todella tärkeää, että voin aina lähteä treenileireille ja kisoihin hyvillä mielin.

Tommi tsemppaa ja kannustaa minua aina. Jos minulla menee huonosti tai on vaikea hetki, keskustelen ja puran tilannetta hänen kanssaan. Yhdessä pohdimme, missä hommat menivät vikaan ja miten pitää toimia jatkossa, jotta sama ei toistu. Parasta on se, kun hän muistuttaa, että vain minä itse voin nostaa itseni ylös suosta – ei kukaan muu. Hän osaa aina valita sanansa oikein.

”Olen mielestäni ihan hyvä puoliso, vaikka olenkin aika paljon poissa.”

Joskus väsyneenä saatan kiukutella hänelle kuntosalilla. Sanomme toisillemme suoraan ajatuksiamme, mutta ne tilanteet jäävät salille. Olemme osanneet vetää hyvin rajan ammattiin liittyvien asioiden ja kotielämän välille.

Olen mielestäni ihan hyvä puoliso, vaikka olenkin aika paljon poissa. Olen iloinen ja välillä vähän hölmöilevä arjen piristäjä. Saatan laittaa musiikit täysille ja alkaa tanssia pöljästi. Arkinen hulluttelu tulee minulta luonnostaan.

Perhedynamiikkamme muuttuu varmasti, kun kilpaurani joskus päättyy. Sitten yhteistä aikaa onkin enemmän kuin koskaan aiemmin. Uskon, että kaikki menee kuitenkin ihan hyvin. Meidän on hyvä olla yhdessä kotona.”

”Tunnen olevani parhaimmillani lähtöviivalla”

”Urheilijana olen tottunut muokkaamaan koko ajan omaa kehoani harjoittelulla. En koskaan tiiraile itseäni peilin edessä ja mieti, mihin tarvitsisin enemmän lihasta. Mittaan kuntoani, mutta muulla ei ole merkitystä. Haluan näyttää terveeltä, mutta en mieti treenaamistani ulkonäön kantilta.

Minulla on hyvä hapenottokyky ja olen siitä erityisen kiitollinen kehossani. Tunnen olevani parhaimmillani lähtöviivalla. Silloin tiedän osaavani hommani. Oloni on starttihetkellä kaikkein itsevarmin.

Terveenä pysyminen on minulle tärkeä arvo, joten siksi en koskaan kilpaile kipeänä tai loukkaantuneena. Kilpaurheilu kuluttaa kehoa todella paljon, mutta toivon, ettei urani jätä minuun pysyviä vammoja. Toistaiseksi olen pystynyt välttymään niiltä.

Toivon pysyväni liikunnallisena kilpa­urani jälkeenkin. Hetkellinen tauko voi toki tulla, kun vapaus lisääntyy, mutta ei toivottavasti lopullista väsymistä. Liikunnan ilo on minulle tärkeää.”

Krista sanoo olevansa hyvä kuuntelija. – Minulla on aina aikaa, jos ystävät tai puolisoni haluavat avautua asioistaan.

Krista sanoo olevansa hyvä kuuntelija. – Minulla on aina aikaa, jos ystävät tai puolisoni haluavat avautua asioistaan.

”Olen sinut itseni kanssa juuri tällaisena”

”Tiedän olevani hyvä hiihtäjä. Uskon ja luotan omiin kykyihini ja työ­hön, jota olen tehnyt pitkäjänteisesti vuosien varrella. Olen aina ollut vahva kilpailija, jolla on hyvä itsetuntemus ja varmuus omasta tekemisestäni. Itsetuntoni on joutunut koetukselle kunnolla vain kerran, aivan urani alussa.

Aloitin keväällä 2009 maajoukkueessa 18-vuotiaana ja sain ensimmäisen fanikirjeeni – tai ainakin sellaiseksi sitä hetken aikaa luulin. Pettymys olikin karvas, kun kirje olikin pelkkää ulkonäköni haukkumista. Se kolahti nuoreen tyttöön syvälle.

Pääsin tilanteesta yli keskustelemalla vanhempieni, kavereideni ja muiden hiihtäjien kanssa. En sen koommin antanut kirjeen tai muiden ihmisten mielipiteiden vaikuttaa itsetuntooni. Olen sinut itseni kanssa juuri tällaisena. Tulen edelleen joka kerta räkä poskella maaliviivalle – entäs sitten?

Julkisuudessa vaikeinta minulle on se, että tunnen olevani aina ikään kuin julkista riistaa. Jos suorituksen lopputulos ei ole hyvä, urheilija leimataan herkästi huonoksi.”

”Olen haaveillut pitkään puusepän ammatista”

”Tulen tuskin koskaan laittamaan suksiani kirjaimellisesti naulaan, mutta tietysti kilpaurani päättyy ennen pitkää. Sitten on aika kokeilla jotain ihan uutta.

Olen haaveillut pitkään puusepän ammatista. Se on peruja lapsuudestani, kun seurailin isäni talonrakennusprojekteja. Voisin rakennella huonekaluja ja vaikka talojakin. Nautin siitä, että käden jälki näkyy heti tehdyssä työssä. Olen entisöinyt muutamia vanhoja esineitä harrastuksenani.

Myös urheilun parissa toimiminen kiinnostaa minua. Ehkä voisin kuvitella olevani mukana junio­ritoiminnassa seuratyön parissa.

Tällä hetkellä suurin unelmani on, että pääsen jossakin vaiheessa viettämään normaalia perhe-elämää: rauhallista arkea kotinurkissa ilman, että koko ajan täytyy pakata laukkuja ja nukkua pari yötä siellä ja sitten pari yötä täällä. Kun urani jälkeen reissut vähenevät, voin keskittyä vain läheisiini.”

Juttu on ilmestynyt Anna-lehdessä 17/22.

X