Julkkikset

Kun presidentti kutsui Elisabeth Rehnin, tällä oli vain yksi vaihtoehto: ”Mieleeni tuli heti ehkä epäoikeudenmukainen, mutta selvä ajatus”

Sovitteleva luonne yhdistää Elisabeth ja Joakim Rehniä. Äidille ja pojalle tulee eripuraa harvoin, mutta viime aikoina he ovat käyneet tiukahkoja keskusteluja pihapuiden kaadosta ja turvarannekkeen käytöstä.

Teksti:
Anneli Juutilainen
Kuvat:
Heli Hirvelä

– Olen oppinut äidiltäni diplomatiaa, Joakim Rehn sanoo äidistään Elisabethista.

Sovitteleva luonne yhdistää Elisabeth ja Joakim Rehniä. Äidille ja pojalle tulee eripuraa harvoin, mutta viime aikoina he ovat käyneet tiukahkoja keskusteluja pihapuiden kaadosta ja turvarannekkeen käytöstä.

Kauniaisissa sijaitsevan puisen omakotitalon olohuoneesta kuuluu iloinen ”papatus”, kuten Joakim Rehnillä on tapana luonnehtia äitinsä Elisabeth Rehnin puheenpartta. Joakim on hakenut Elisabethin aamulla luokseen tämän lähellä sijaitsevasta asunnosta.

Äiti ja poika ovat valmistautuneet antamaan suhteestaan haastattelun. Se on harvinaista, sillä Elisabeth on kieltäytynyt ihmisoikeusasioihin tai politiikkaan liittyviä asiantuntijakommentteja lukuun ottamatta kaikista haastattelupyynnöistä parin vuoden ajan.

– En enää kovin mieluusti puhu itsestäni, mutta kun kyse on perheestä ja tässä tapauksessa Kimistä, asia on eri, Elisabeth sanoo ja hymyilee.

Joakim on aina ollut hänelle Kim, vaikka muut perheenjäsenet kutsuvat häntä Kimmeniksi – ja heitä onkin paljon. Elisabethilla ja hänen edesmenneellä miehellään Ove Rehnillä on neljä lasta. Lastenlapsia on 13, mukaan lukien kaksi bonuslasta, ja lastenlastenlapsia 16. Perheyhteisön välit ovat läheiset.

– Vilskettä riittää. Olemme ainakin tehneet osamme tämän maan syntyvyyden parantamiseksi, vaimonsa Benitan kanssa neljä lasta ja kahdeksan lastenlasta saanut Joakim myöntää.

Joakim Rehn: ”Äiti oli lämmin mutta tiukka”

Kun Joakim syntyi huhtikuussa 1958, Elisabeth ja Ove asuivat 50-neliöisessä kaksios­sa Etelä-Haagassa. Perheen esikoinen, nykyisin kansanedustajana työskentelevä Veronica Rehn-Kivi oli tuolloin kaksivuotias.

Joakimin syntymästä ei ollut ehtinyt kulua kuin vuosi ja kaksi kuukautta, kun hän sai pikkusiskon, Charlottan. Kuopus Johan syntyi vuonna 1962. Oman lapsikatraansa lisäksi Elisabeth hoiti päivisin siskonsa tytärtä. Viisi lasta hoitui siinä missä neljäkin.

Joakim kertoo äitinsä olleen lämmin ja läsnä oleva mutta tiukka. Joka päivä oli tultava kotiin syömään tasan viideksi.

Elisabeth ja Ove ottivat lastensa tyttö- ja poikaystävät avosylin vastaan ja mukaan perheen kekkereihin. Yhteinen ilonpito venähti usein pikkutunneille. Perheen koko viikonlopun kestäneet juhannusjuhlat Hilassa olivat vuoden kohokohta. Elisabeth ja Ove tanssivat nuorten mukana.

– Uskon, että loimme lapsille hyvän pohjan elämään ja näytimme, miten tärkeää on osata pitää huolta sosiaalisista suhteista ja nauttia ystävyyksistä, Elisabeth arvelee.

Oikeat ystävät jäivät konkurssin jälkeenkin

Lasten ollessa pieniä Elisabeth työskenteli Oven perustamassa yrityksessä, opetti ammatinvalintaa vanhassa koulussaan Kauniaisissa ja toi Suomeen Tupperware-astiat. Lapset istuivat Elisabethin autossa, kun tämä kiersi kotikutsuilla myymässä muovipurnukoita.

Perheen apuna oli Väestöliiton Kotisisar-palvelun harjoittelijoita, jotka auttoivat lastenhoidossa ja arjen askareissa. Vastapalvelukseksi Elisabeth opetti ”tädeiksi” kutsutuille sisarille kodin pyörittämisen perusteet. Se mahdollisti hänelle puolipäivätyön tekemisen.

Elisabeth ja Joakim Rehn.
Elisabeth ja Joakim Rehn.

Myöhemmin Elisabeth työskenteli miehensä toisessa, sisustustarvikkeita maahantuoneessa yrityksessä. Se kaatui konkurssiin vuonna 1980, ja Elisabeth ja Ove menettivät omaisuutensa. Kauniaisten-koti myytiin, ja he muuttivat vuokramökkiin Kirkkonummelle. Elisabeth säilytti positiivisen asenteensa ja sanoo kohdanneensa tilanteen ”pystypäin”.

– Muutamat niin sanotut ystävät kaikkosivat, oikeat jäivät ja tukivat, Elisabeth muistelee.

– Tuntui pahalta nähdä, miten vanhempani kärsivät tilanteesta, Joakim jatkaa.

Vanhempiensa tavoin Svenska handelshögskolanista valmistunut ja uransa tilintarkastajana tehnyt Joakim uskoo, että vanhempien taloudellisen kamppailun seuraaminen vaikutti myös hänen uravalintaansa.

– Näin, miten vaikeaa heillä oli, ja ymmärsin, kuinka tärkeitä numerot ja kirjanpitoasiat ovat yrityksen menestymisen kannalta. Samalla arvostukseni perheyrityksiä kohtaan kasvoi, ja olenkin tehnyt niiden parissa valtaosan urastani.

”Olen oppinut äidiltäni diplomatiaa”

Joakim on alallaan tunnettu myös isojen pörssiyhtiöiden riidanratkaisijana. Hänen erityisosaamistaan on kilpailuoikeudellinen valvonta. Virallisesti hän on jo eläkkeellä, mutta kantaa yhä nimeä senior advisor, vapaasti suomennettuna vanhempi neuvonantaja.

– Olen joutunut tunnustamaan, että minun on vaikea jättäytyä pois työelämästä. Toisaalta, ei äitikään ole siinä kovin hyvin onnistunut, hän sanoo ja naurahtaa.

Elisabethia pyydetään edelleen antamaan lausuntoja maailman poliittisiin asioihin ja kutsutaan toistuvasti asiantuntijaksi erilaisiin tilaisuuksiin ja tapahtumiin. Elisabeth on siitä kiitollinen, mutta osallistuu valikoiden.

Yksi merkittävimmistä Joakimin äidiltään saamista opeista liittyykin ristiriitatilanteiden ratkomiseen.

– Olen oppinut äidiltäni diplomatiaa. Välttelen konflikteja, koska mielestäni pikkuasioista ei kannata riidellä, vaikka jokin asia hiertäisi omaa mieltä. Elämä on liian lyhyt riitelyyn.

Elisabeth muistaa Joakimin olleen helppo ja rauhaa rakastava lapsi, josta vanhempien ei tarvinnut olla huolissaan. Siinä missä siskot karkasivat kotiarestista, Joakimille ei sellaista tarvinnut koskaan edes langettaa. Teini-iässäkin Joakimin elämä pyöri jalkapallon ympärillä, eikä aikaa kummoisellekaan rilluttelulle ja kapinoinnille jäänyt.

– Joakim on aina ollut meidän perheemme diplomaatti, rauhanneuvottelijamme. Hän ei tee itsestään numeroa, on yleensä sovitteleva ja osaa kuunnella erilaisia näkökantoja. Hän on äärimmäisen kiltti, Johan ja tytöt ovat napakampia ja ehkä provosoivampiakin, Elisabeth pohtii.

Elisabeth sanoo olevansa kovin onnellinen kaikista lapsistaan ja siitä, miten tiiviin yhteisön he muodostavat.

– Aina kun meistä jollakin on jollain elämän osa-alueella hankaluuksia, seisomme vaikeuksien edessä yhtenä joukkona rinnakkain, hän sanoo.

– Olen aina voinut luottaa äitini tukeen vaikeuksissa, Joakim myötäilee.

Elisabeth Rehn: ”Oli suuri siunaus, että sain olla vuosia hiekkalaatikon reunalla”

Suurta kansansuosiota vuosikymmenten ajan nauttineen Elisabethin ura politiikassa käynnistyi vuonna 1979, kun hän tuli valituksi eduskuntaan ruotsalaisen kansanpuolueen edustajana. Hän oli maail­man ensimmäisenä naispuolisena puolustusministerinä kahdessa hallituksessa ja asettui kahdesti presidenttiehdokkaaksi.

– Äiti lähti politiikkaan vasta 44-vuotiaana hoidettuaan meidät lapset niin vanhoiksi, että pärjäsimme jo itseksemme. Olen pitänyt sitä merkittävänä asiana ja arvostanut sitä todella.

Elisabethille tämä oli tietoinen valinta.

– Oli suuri siunaus ja etuoikeus, että sain olla vuosia hiekkalaatikon reunalla. Kun lapset varttuivat, aika tuntui kypsältä omalle poliittiselle uralleni. Silloin heillä oli jo omat elämänsä.

Aktiivisen poliittisen uransa jälkeen vuonna 1995 Elisabeth kutsuttiin YK:n ihmisoikeusraportoijaksi sodassa hajonneeseen entiseen Jugoslaviaan­. Vuonna 1998 YK:n pääsihteeri Kofi Annan kutsui hänet erityisedustajakseen Bosnia-Hertsegovinaan YK:n alipääsihteerinä. Sen jälkeen hän on tehnyt useita selvityksiä YK:lle eri maanosista.

Joakimia lukuun ottamatta muut lapset kävivät tervehtimässä Elisabethia Sarajevossa. Olot siellä olivat ajoittain uhkaavat – kun Elisabeth yhtenä päivänä syötti kissaa, hän löysi sen seuraavana päivänä asuntonsa edestä tapettuna. Joakimin ja Benitan neljäs lapsi oli tuolloin juuri syntynyt. Ajatus matkasta turvattomiin oloihin tuntui vaikeal­ta.

– Totta kai pelkäsin myös äitini turvallisuuden puolesta ja kerroin hänelle ajatuksistani avoimesti. Puhuimme huolestani viikoittaisissa puhelinkeskusteluissa, erityisesti silloin, kun hän kertoi niistä hirveistä asioista, joita siellä tapahtui.

Ensimmäisten joukossa muun muassa Srebrenican joukkohaudoilla tarkkailijana käynyt Elisabeth ei ole tarvinnut henkistä tukea näkemiensä raakuuksien jälkeen. Oma perheyhteisö on aina kannatellut ja pitänyt hänet ajatuksensa koossa.

– Parasta mahdollista debriefingiä oli se, kun istuin Hilan-kotini rappusilla ja koirani nuolivat kasvojani.

Vaikka äidin ura ihmisoi­keustaistelijana on ollut riskialtis, Joakim ymmärtää palon, jota Elisabeth on tuntenut työtään kohtaan. Yhteiskunnalliset asiat ovat vetäneet häntäkin puoleensa, mutta hän ei ole halunnut olla esillä vaan on mieluummin seurannut asioi­ta vierestä.

– Olemme kaikki varsin ylpeitä äidin saavutuksista. Sen voisin kertoa hänelle useam­minkin, Joakim myöntää.

Lastenlasten kanssa maailmalla

Isoäitinä Elisabeth on pitänyt kiinni tärkeästä periaatteestaan – jokainen lapsenlapsi on päässyt hänen mukanaan maailmalle. Yksi sai kutsun New Yorkiin ja YK:n yleiskokoukseen, toinen Barcelonaan, kolmas Liberiaan seuraamaan isoäitinsä työtehtäviä.

– En ole ollut läsnä hoitamassa lastenlapsia pieninä samalla tavalla kuin muut isovanhemmat, mutta olen halunnut viedä heitä myöhemmin maailmalle näkemään työtäni. Ne ovat olleet tärkeitä ja antoisia yhteisiä hetkiä, hän sanoo.

Lämpimät perhesuhteet kannattelivat myös silloin, kun Ove menehtyi syöpään vuonna 2004.

– Tuimme toisiamme paljon. Se oli meille kaikille rankkaa aikaa, Elisabeth muistelee.

Lapset auttoivat Elisabethia käytännön järjestelyissä, tukivat ja kuuntelivat. Joakim hoiti paperityöt ja byrokratian, tyttäret käytännön asioita kotona.

Hautajaisissa koko suuri perhe kerääntyi Oven arkun ympärille rinkiin pitämään toisiaan käsistä kiinni. Oven vierellä Kirkkonummen hautausmaalla on paikka myös Elisabethille.

– Isän kuoleman jälkeen välimme lähenivät entisestään ja kävimme äidin luona Hilassa useammin. Ikävöimme isää yhdessä, ja eteeni tuli tilanteita, joissa olisin halunnut kysyä isältä neuvoa, Joakim kertoo.

Oven kuoleman jälkeen Elisabeth halusi, että perheen kokoontumisissa Joakim istuisi Oven paikalla pöydän päässä, koska on perheen vanhin poika. Alkuun se kummastutti Joakimia. Hän suostui kuitenkin äitinsä pyyntöön, eikä järjestely ole häirinnyt muita lapsia.

– Se on vanhanaikainen tapa, mutta se tuntui minusta loogiselta, Elisabeth sanoo.

Samasta syystä Elisabeth pyysi Joakimin viime joulukuussa itsenäisyyspäivänä seuralaisekseen Linnan juhliin, kun presidentti Sauli Niinistö pyysi häntä aloittamaan kättelyn.

– Mieleeni tuli heti ehkä epäoikeudenmukainen, mutta selvä ajatus: tämä olisi Kimin tehtävä.

”Voin sanoa äidille mitä tahansa”

Elisabeth vuokrasi muutama vuosi sitten pienen kaksion Kauniaisista. Silloin hänen uutisoitiin muuttaneen rakkaasta omakotitalostaan Kirkkonummen Hilasta pois. Todellisuudessa hän on ollut kirjoilla Kirkkonummella vuodesta 1979 asti ja Hilan-koti on edelleen lähes yhtä kovassa käytössä kuin ennenkin.

Kauniaisissa hän majailee vain silloin, kun hänellä on tapaamisia Helsingissä. Matkustaminen kun on Kauniaisista kätevämpää kuin Kirkkonummelta asti.

Joakim käy äitinsä luona noin kerran viikossa. Molemmat ajattelevat, että heidän suhteensa on pysynyt hyvin samanhenkisenä aina.

– Voin sanoa äidille mitä tahansa. Myös sen, että joskus äiti puhuu liikaa eikä kuuntele.

– Kyllä minä kuuntelen paljon, vaikka pitäähän se paikkaansa, että puhunkin paljon. Olen kai harvinaisen sosiaalinen ihan vieraidenkin ihmisten kanssa. Olen päiväkaupalla yksin, ja minulla on tarve saada puhua muiden kanssa, Elisabeth sanoo.

– Tiedän ja ymmärrän sen. Siksi soittelenkin sinulle usein, Joakim jatkaa.

”Mutta kun minä haluan nähdä juuri ne puut, joilla on minulle suuri merkitys”

Eripuraa äidin ja pojan välille on hiljattain syntynyt yhdestä asiasta: mitkä puut saa kaataa Elisabethin pihasta.

– Haluan pitää kotini rappusten näkymän samanlaisena kuolemaani asti. Voin istua tuntikaupalla siinä ja tuijottaa puita ja metsää sekä eläimiä, jotka tulevat ja menevät.

– Näkisit ne paremmin, jos puita vähän karsittaisiin, Joakim ehdottaa.

– Mutta kun minä haluan nähdä juuri ne puut, joilla on minulle suuri merkitys, Elisabeth napauttaa.

Viime aikoina heidän välillään on käyty myös keskustelua siitä, onko talvisilla liukkailla keleillä elämä Hilassa turvallista – postilaatikolle on kilometrin mittainen kävelymatka.

Joakim kantaa usein huolta äidistään ja pelkää, että tämä kaatuu, kun apua ei ole saatavilla. Lapset ostivat äidilleen hälytysrannekkeen, mutta sekään ei ole aina käytössä.

– Koti on koti, ja sitä ei saa viedä. Minä luulen, että minulla järki pelaa vielä niin hyvin, että voin päättää omista asioistani. Siihen ei kenelläkään ole mitään sanottavaa.

– Näinhän se on aina ollut, Joakim sanoo hymyillen.

X