Julkkikset

Lesken ja eronneen suhteessa hellyyden kaipuu on valtava – Marianna Stolbow: ”Ensimmäisen vuoden nukuimme aivan liki”

Marianna Stolbow oli eroamassa, kun hän tapasi leskeksi jääneen Lauri Pietarisen. Vaikka Marianna tiesi, että nopea siirtyminen suhteesta toiseen on monien parisuhdeoppien vastaista, hän ei halunnut päästää rakkautta käsistään.

Teksti:
Tyyne Pennanen 
Kuvat:
Sampo Korhonen

Marianna: Rakastuminen Lauriin oli kuin ihanaa pumpulia, mutta siihen sekoittui surua ja luopumista.

Marianna Stolbow oli eroamassa, kun hän tapasi leskeksi jääneen Lauri Pietarisen. Vaikka Marianna tiesi, että nopea siirtyminen suhteesta toiseen on monien parisuhdeoppien vastaista, hän ei halunnut päästää rakkautta käsistään.

Marianna Stolbow, 56, kertoo parisuhteesta ja Laurista:

Aurinko paistoi kirkkaasti, kun kävelin Senaatintorin poikki. Oli toukokuu vuonna 2019, ja Lauri oli pyytänyt minut kahville Helsingin keskustaan. Kaksi päivää rinnassani oli ollut kupliva tunne, vaikka olin vakuutellut itselleni ja ystävälleni, että olen menossa tapaamaan ’vain kaveria’. Olin tuntenut Laurin pintapuolisesti monta vuotta, koska poikamme olivat luokkatovereita ja ystäviä.

Oikeastaan minua vähän hirvitti. Olin eroamassa 22 vuotta kestäneestä liitosta ja olin ajatellut olla vain yksin.

Laurin kanssa oli heti helppo jutella. Tiesin jo entuudestaan, että meillä oli paljon yhteistä: samanikäiset lapset, olimme asuneet ulkomailla ja eläneet monikulttuurisissa perheissä. Minulla on venäläiset sukujuuret, ja aikuisena olen opiskellut, asunut ja työskennellyt ulkomailla, eniten Italiassa. Olen ollut kaksi kertaa naimisissa, ja molemmat ex-puolisoni ovat italialaisia.

Treffien jälkeen Lauri lähetti esikoispoikansa Tuukka Pietarisen runoteoksen minulle. Ehkä meillä on jotakin meneillään, kun hän ajattelee minua heti treffien jälkeen, pohdin. Yhteydenpitomme oli tiivistä. Toisten treffien jälkeen minun oli myönnettävä, että emme olleet vain kavereita.

Seurustelusuhteen aloittaminen niin nopeasti oli omien periaatteitteni vastaista. Olen aina ollut sitä mieltä, että paras alku rakkaussuhteelle on kaverisuhde. Ystävät eivät yritä esittää mitään toisilleen, vaan he ovat omia itsejään. Näin nopea eteneminen eron jälkeen oli tietysti myös monien parisuhdeoppien vastaista, mutta Lauri oli niin ihana, että en voinut sanoa hänelle, että odota minua kuusi kuukautta. Ei tuollainen mies kauan vapaana kuljeksi, mietin.

”Laurissa ei ole mitään pönöttävää, hän on ihanan lapsellinen ja hauska.”

Rakastuminen Lauriin oli kuin ihanaa pumpulia, mutta siihen sekoittui surua ja luopumista. Pakkasin samaan aikaan tavaroitani vanhassa kodissani. Olin tehnyt ex-mieheni kanssa muutama vuosi aiemmin yhteisen päätöksen, että eroamme sitten, kun kuopuksemme Eugenion lakkiaiset ovat ohi. Vaikka päätös oli tehty aiemmin, eron tekeminen oli silti niin suurta ja vaikeaa, etten pystynyt kokemaan suhteemme alussa pelkkää iloa ja onnea.

Kesällä muutin mökilleni. Kutsuin Laurin sinne ja annoin tarkat ajo-ohjeet. Istuin laiturilla, kuuntelin musiikkia, katselin merelle ja pelkäsin. Vaikka Lauri lähetti tekstiviestejä matkan varrelta, olin silti varma, ettei hän sittenkään tule. Ei tämä tarina ole totta, eikä hän ole tosissaan, ajattelin. Se oli paljastava hetki. Luotan lähtökohtaisesti ihmisiin, mutta minussa on perusmurtuma. En ihan täysin pysty luottamaan kumppaniin.

Mutta Lauri tuli. Hän alkoi purkaa autoaan ja sanoi ’arvaa mitä, unohdin pyjamani mutta muistin jonglöörausvälineet’. Se oli niin hurmaavaa! Tämä mies on minun ihminen, ajattelin.

Laurissa ei ole mitään pönöttävää. Hän on ihanan lapsellinen ja hauska. Nykyisin hän osaa jopa jonglöörata niin, että hän kävelee kahden puun väliin viritetyllä tasapainoliinalla.

Aika moni meidän ikäinen ihminen mittaa arvonsa työn kautta. Pidämme töistämme, mutta työ ei ole kummallekaan elämän keskiössä.

”Ensimmäisen riitamme jälkeen pelästyin todella”

Alusta lähtien olemme olleet yhdessä koko ajan. Pintapuoliset asiat, kuten ulkonäkö tai status, eivät käännä päätäni. Tiedän olevani sapioseksuaalinen ihminen eli viehätyn ihmisen älystä. Tuon älyn löydettyämme napsahdimme toisiimme kiinni kuin japanilaiset puuesineet: erottamattomasti.

Ensimmäisen vuoden ajan nukuimme koko ajan ihan liki. Meillä oli takana yksinäisyyttä, ja läheisyyden kaipuu oli valtava.

Ensimmäisen riitamme jälkeen pelästyin todella. Tuntui ihan hirveältä, kun pumpulipilvi hajosi. Ajattelin, että nyt tämä suhde kaatuu tähän. Ei se kaatunut, ja nyt tiedän, että suhteemme kestää myös riitelyn. Emme jätä riitoja selvittämättä. Puhumalla yleensä selviää riidan todellinen syy, joka liittyy jommankumman pelkoon tai häpeään eli turvattomuuteen. Me puhumme todella paljon, ja ihan kaikesta. Laurinkin edessä olen ollut täysin paljas. Joskus puhuminen meinaa mennä överiksi. Parisuhde ei voi muuttua terapia­sessioksi. Silloin on osattava katkaista puhe ja tehtävä jotakin muuta.

Luulin tuntevani itseni läpikotaisin, mutta olen joutunut muuttamaan käsitystäni. Viime aikoina olen oivaltanut, miten pienellä rapsutuksella sisälläni oleva turvaton pikkutyttö tulee esiin. Turvattomuuden ja arvottomuuden tunteet ovat aika tyypillisiä eroperheiden lapsille, ja vanhempani erosivat, kun olin 13-vuotias.

”Ensimmäisen vuoden ajan nukuimme koko ajan ihan liki.”

Minulla on ollut vaikea suhde isääni. Jos tyttö saa isältään ihailua ja rakkautta, hänen on helpompaa kokea itsensä arvokkaaksi. Ilman isän rakkautta on vaikea paikata murtumaa. Näin on käynyt minulle, ja olen tavallaan vailla ydinrakkautta. Puutteen kanssa joutuu tekemään työtä koko loppuelämänsä – vaikka olisi minkä alan asiantuntija.

Lauri on äärimmäisen luotettava ihminen. Hän hoiti puolisoaan ja on kasvattanut lapsiaan. Hän on avulias, hellä ja hyvä kuuntelemaan. Hän ei torju tai piilottele tunteitaan. On aika selvää, että turvattomuutta lapsena kokenut nainen valitsee hänet. Tällaisia näkymättömiä piuhoja ihmisten välillä kulkee.

”En ehtinyt tavata Laurin edesmennyttä vaimoa”

Muutin Laurin kotiin asumaan maaliskuussa 2021. Vaikka olin ollut suunnittelemassa remonttia ja ostin asunnosta oman osuuteni, kuljin täällä silti varoen ja vähän varkain. Tuntui, että asun toisen perheen kodissa. Olen ortodoksi, joten pyysin pappiani siunaamaan kotimme. Hän tuli tänne, ja meillä oli pienimuotoinen tilaisuus, jossa kotimme pyhitettiin. Hän rukoili, että tästä tulisi myös minun kotini.

En ehtinyt tavata Laurin edesmennyttä vaimoa. Minulla ja Laurilla on menneisyytemme. Kaiken ilon ja hauskanpidon keskellä on osattava antaa tilaa myös toisen surulle. Minun on ymmärrettävä, että Laurilla voi nousta suru mennyttä elämää kohtaan. Ja vaikka halusin erota ex-puolisostani, siinäkin suhteessa oli hyviä asioi­ta, joiden menettämistä välillä suren.

Tässä iässä ja elämäntilanteessa meillä on aivan mieletön vapaus, kun kukaan ei enää kisko meitä hihasta. Olimme monta vuosikymmentä lastenkasvattajia, ja nyt meillä on kahden aikuisen suhde. Meillä on aikaa toisillemme.

Molemmat vanhempamme ovat elossa mutta jo hyvin vanhoja. Tässä elämänvaiheessa ei enää rakenna samalla tavalla suhdetta appivanhempiinsa kuin nuorempana, vaan satsaamme lapsiimme. Puhumme heistä paljon ja pyrimme tukemaan heitä. En ole yrittänyt ottaa äidin paikkaa Laurin poikien elämässä. En utele heidän henkilökohtaisia asioitaan, vaikka mieli tekisi. En halua tunkeutua heidän elämäänsä tai tehdä itseäni heille väkisin läheiseksi, mutta olen aina iloinen, kun he tulevat tänne. Viime joulua vietimme jo niin, että minun kolme ja Laurin kaksi lasta olivat täällä. Olimme kaikki yhdessä.”

Lauri: Tuntui, että Marianna sai heti kiinni tavastani ajatella.
Lauri: Tuntui, että Marianna sai heti kiinni tavastani ajatella.

Lauri Pietarinen, 58, kertoo suhteesta ja Mariannasta:

”Tapasin Mariannan ensimmäisen kerran vuonna 2013, kun vein poikani Saulin hänen luokseen. Sauli oli ystävystynyt Mariannan pojan Eugenion kanssa, koska he olivat aloittaneet yläkoulun samalla latinan kielen luokalla. Vuosien aikana tapasimme joitakin kertoja ohimennen lastemme kautta.

Vaimoni menehtyi pitkäaikaiseen sairauteen vuonna 2015. Se oli vaikeaa aikaa, ja olin huolissani kahdesta pojastani. Marianna lähetti minulle sähköpostin, jossa hän tarjosi apuaan, ja olin otettu siitä, että hän ajatteli Saulia.

Kun pahin vaihe oli takana, päätin alkaa tehdä kaikkea kivaa. Aloin harrastaa tauon jälkeen taas valokuvausta ja menin kuoroon – olin kuullut, että kuorolaulaminen pidentää ikää, ja kun valitsin vielä suomenruotsalaisen kuoron, ajattelin, että saanen ikää tuplasti lisää. Deittipalveluihin en mennyt, mutta olin sosiaalinen ja aktiivinen. Tapasin joitakin naisia, mutta sitä oikeaa ei osunut kohdalle.

Olin pannut Mariannan merkille, koska meillä oli paljon yhteistä. Kerran kun olin tuonut Saulin hänen luokseen, istuimme alas ja juttelimme. Olemme varttuneet ja eläneet kansainvälisissä perheissä ja ulkomailla, minkä takia me tuppaamme katselemaan asioita aina eri näkökulmista. Tuntui, että Marianna sai heti kiinni tavastani ajatella.

Todella iso yhteinen tekijä meille on Italia. Isäni on suomalainen ja äitini italialainen. Synnyin New Yorkissa, ja asuimme Manhattanilla, lähellä YK:n päärakennusta, jossa isäni työskenteli. Olin pieni, kun muutimme Suomeen, sitten lähdimme takaisin Yhdysvaltoihin, ja kahden vuoden jälkeen taas takaisin Suomeen.

”Jos ei tee aloitetta, voi joutua odottamaan oikeaa hetkeä hamaan tappiin.”

Keväällä 2019 Marianna lähetti Facebookin kautta viestin ja kutsui minut ja Saulin Eugenion lakkiaisiin. Vastasin myöntävästi ja kysyin, mitä hänelle kuuluu. Hän vastasi, että hän on eroamassa. Pyysin hänet saman tien kahville. Uskalsin pyytää, koska olin hänestä kiinnostunut, ja jos ei tee aloitetta, voi joutua odottamaan oikeaa hetkeä hamaan tappiin.

”Olin jo ensimmäisillä treffeillä varma, että haluan tavata hänet uudestaan”

Odotin Mariannaa kahvilan ulkopuolella, ja kun hän pelmahti siihen auringon takaa, hän tuntui vielä ihanammalta kuin olin muistanutkaan. Hän pahoitteli sitä, että hänen lasinsa tummuvat auringossa. Hän sanoi, että hänen on pakko käyttää aurinkolaseja, koska muuten hän saa kirkkaasta auringonvalosta migreenin.

Olin jo ensimmäisillä treffeillä varma, että haluan tavata hänet uudestaan. Olin ollut neljä vuotta yksin ja olin valmis uuteen parisuhteeseen. Mariannan tilanne oli toinen.

Myöhemmin Marianna kysyi minulta, miksi haluan parisuhteen. Vastasin, että tarvitsen parisuhdetta, koska kumppani on minulle peili. Ihminen ei kasva henkisesti, jos vierellä ei ole toista kertomassa rehellisesti, millainen olet. Marianna vastasi, että hänellä on takanaan kaksi avioliittoa ja kaksi eroa, hän kyllä tuntee itsensä. Minua nauratti, olin että okei. En nimittäin usko, että ihminen koskaan oppii tuntemaan itseään kokonaan.

”Arvottomuuden tunteeni liittyvät lapsuudenkokemuksiini”

Olemme melkein koko ajan yhdessä. Marian­na tekee töitä kotona, ja minunkin työhuoneeni on lähellä. Käymme uimassa kolme kertaa viikossa Allas Sea Poolilla, harrastamme yhdessä valokuvaamista ja vietämme aikaa Mariannan mökillä.

Marianna osaa kuunnella. Jätän helposti lauseita kesken, mutta hän kysyy, mitä tarkoitin. Hänen kanssaan tulee olo, että hän on oikeasti kiinnostunut siitä, mitä ajattelen. Hän hemmottelee minua hyvällä ruoalla. Ja hän on myös hyvin kaunis ja älykäs nainen.

Marianna-peilistä olen saanut nähdä itsestäni pääsääntöisesti hyviä asioita. Minulla on taipumusta vähätellä itseäni, mutta hän kehuu minua paljon. Kun joku toistaa hyviä asioita riittävän monta kertaa, sitähän saattaa jopa alkaa ajatella, että ehkä tuossa on jotakin perää.

Arvottomuuden tunteeni liittyvät lapsuudenkokemuksiini. Vanhempani erosivat, kun olin 13-vuotias. Ero oli minulle todella traumaattinen. Olin aika yksinäinen nuori, joka vietti paljon aikaansa pimiössä vedostaen valokuvia. Olen pystynyt käsittelemään näitä asioita Mariannan kanssa mutta myös terapiassa, jossa kävin nuorempana. Olen oppinut elämäni aikana etsimään sanoja kaikenlaisille tunteille.

Välillä riitelemme. Ensin kaikki on hyvin, ja yhtäkkiä räjähtää. Riitojen jälkeen olen ärtynyt, mutta sitten me pehmenemme puolin ja toisin. Siihen auttaa se, että molemmat avaavat riidan todellisia syitä. Yleensä taustalla on pelkoa. Joskus ärsyynnyn, jos Marianna yrittää ottaa terapeutin roolin ja analysoida minua vähän ylhäältä alaspäin. Sellainen tuntuu vallankäytöltä, ja reagoin siihen heti.

”Ennen Mariannaa tulin yksinäiseen kotiin, ja se tuntui ankealta”

Kummatkin pojat ovat jo muuttaneet pois kotoa. Kuopus lähti Italiaan opiskelemaan syksyllä 2020, ja sen jälkeen minä ja Marian­na päätimme muuttaa yhteen vanhaan kotiini. Olen asunut täällä edesmenneen vaimoni ja poikieni kanssa. Täällä oli paljon tavaraa, jolle en ollut osannut tehdä mitään, ja tarvitsin tavaramäärän karsimiseen Mariannan apua. Hän on esteetikko, joka pitää siitä, että tavarat ovat järjestyksessä. Minulle tuollaiset asiat eivät ole niin tärkeitä. Tämä saattaa olla meidän suurin eromme!

Remontin ja uuden sisustuksen ansios­ta asunnosta on tullut oikeasti viihtyisä. Ennen Mariannaa tulin yksinäiseen kotiin, ja se tuntui ankealta, vaikka kuinka olisi ollut mukavia harrastuksia. On kivaa, kun voi kotona jutella jonkun kanssa päivän tapahtumista.

Asuntoon liittyvä menneisyys hiipuu hiljalleen pois, ja entinen perheasunto on nyt kahden aikuisen koti. Nykyisin saatan välillä lähinnä hätkähtää, että hetkinen, missä se roskakori onkaan.

Olen 58-vuotiaana parisuhdeasioissa määrätietoisempi kuin nuorena. Kun tämän ikäisenä rupeaa uuteen parisuhteeseen, on oltava tosissaan. Kun elinvuosia on vähemmän jäljellä, miettii tosissaan, mitä haluaa.

Tässä iässä ei ole enää illuusiota siitä, että parisuhde ratkaisee omat ongelmat. Nuorena sitä ajatteli, että joku tuo onnen avaimet. Nyt tiedän, että oman onnen voi vain jakaa toisen kanssa. Se on se täyttymys.”

Lue Marianna Stolbowin kolumni: Pienen pojan ääni rikkoi hiljaisuuden raitiovaunussa – isän lämmin vastaus sai minut ylpeäksi

X