Lauluntekijä Timo Kiiskinen: ”Olen ihmetellyt, miten näin hempeitä rakkauslauluja kumpuaa tällaisen koviksen sisältä”
Häpeä kulki Timo Kiiskisen kintereillä koko aikuisiän. Hän poti syyllisyyttä isänsä tekemästä rikoksesta. Pari vuotta sitten lauluntekijä päätti viimein kohdata varjonsa.
– Menneisyydessäni on paljon hankalia asioita
Häpeä kulki Timo Kiiskisen kintereillä koko aikuisiän. Hän poti syyllisyyttä isänsä tekemästä rikoksesta. Pari vuotta sitten lauluntekijä päätti viimein kohdata varjonsa.
Laulu lähti vaaleanpunaisista nupuista. Viime maaliskuussa Timo Kiiskinen kävelytti Piki-koiraansa puistossa. Missään ei näkynyt ristinsielua, maa oli autio ja tyhjä. Ilmassa liikkui virus, jonka käyttäytymisestä ei vielä tiedetty juuri mitään. Paitsi että pahimmillaan se tappaa.
Katse kiinnittyi polkua reunustaviin pensaisiin, jotka vihersivät jo varovasti. Niiden lomasta pilkisti hennonpunaisia nuppuja. Näky liikutti. Luonto ei pandemiasta piitannut, pensaat puhkeaisivat kukkaan niin kuin joka kevät. Nuput muuttuivat lauluntekijän silmissä toivon symboliksi.
Kotiin päästyään Timo lähetti ystävälleen Lauri Tähkälle tekstiviestin: ”Eiköhän tehdä maailmanparannuslaulu”. Iltaan mennessä Lauri oli säveltänyt ja Timo sanoittanut kappaleen, jossa kuvataan pelottavaa hetkeä, jolloin taivas näyttää tippuvan. Mutta kun odottaa hetken, pinnan alta nousee jotakin hyvää. Uuden edessä -biisin esittämiseen osallistui etänä peräti 150 muusikkoa, ja siitä tuli kevään hitti.
Uuden edessä Timo on ollut myös ihan ilman pandemiaa. Muutama vuosi sitten hän päätti tutustua tyyppiin, jota oli paennut koko ikänsä. Omaan varjoonsa.
Ihmisen sisälle on sulloutunut paljon kuonaa ja kipeitä asioita
Huoneisto on täynnä kiehtovia esineitä. On ortodoksisia ikoneita, vanhoja buddhalaisia thangka-maalauksia, hindulaista Ganesha-jumalaa kuvaava patsas. Ei, emme ole Timo Kiiskisen kotona – hän varjelee yksityisyyttään. Mutta hän näyttää kuvia. Joskus ne kuulemma kertovat enemmän kuin sanat.
Se on nöyrä toteamus mieheltä, joka on kynäillyt sanoitukset noin tuhanteen julkaistuun biisiin. Niitä ovat esimerkiksi Samuli Edelmannin Sininen sointu, Sami Saaren Ainutkertainen ja Lauri Tähkän Palavaa vettä.
Nuorena Timo kahlasi läpi uskonnollisia ja filosofisia teoksia, tutustui Jeesuksen, Muhammedin ja Buddhan opetuksiin. Ne antoivat aineksia ajatteluun, mutta eivät tarjonneet vastauksia oman elämän isoihin kysymyksiin. Jeesus voi kyllä auttaa monessa: irti päihteistä, prostituutiosta, rikoskierteestä tai syvästä epätoivosta. Niin Timo uskoo. Mutta hyvinvointivaltiossa, yltäkylläisyyden keskellä suurin ongelma on tylsyys, ja siltä Jeesuskaan ei voi meitä pelastaa. Tyhjyyden täyttämiseksi on tarjolla loputtomasti tv-kanavia, appeja ja elämänhallintakursseja. On joogaa, meditaatiota ja mindfulnessia.
– Ihmisen pitäisi olla onnellinen koko ajan, myös silloin, kun hän on onneton. Viihteen ja erilaisten kurssien avulla pyrimme väistämään omaa sisäistä pimeyttämme, häpeää ja pelkoja. Kuitenkin katseen suuntaaminen omiin mustiin puoliin on mielestäni rakentavampaa kuin se, että joka päivä sanon peilille: ”Timo, sinä olet upea ihminen”.
Positiivisuus on toki hyvä asia, hän huomauttaa, mutta sokeus itsen suhteen ei. Ihmisen sisälle on sulloutunut paljon kuonaa ja kipeitä asioita. Siksi on ihan luonnollista, ettei sinne tee mieli katsoa. Timo päätti silti kurkistaa.
Timo Kiiskinen: ”Menneisyydessäni on paljon hankalia asioita, mutta myös paljon hyvää”
Kun joku julistaa tuntevansa itsensä, Timoa alkaa hymyilyttää. Sehän on suurin piirtein sama asia kuin väittäisi tuntevansa maailmankaikkeuden. Jokaisella meillä on sisällämme universumi, päättymätön avaruus. Sen koluamiseen ei ihmisikä riitä. Katsoessaan päänsä sisään Timo näkee keskeneräisen freskon. Siihen on maalattu kaikki tähänastisen elämän merkitykselliset ihmiset ja tapahtumat. Kuvassa on osia, joita hänen on tehnyt mieli peittää maalaamalla päälle jotakin muuta. Ja osia, jotka tuntuvat vievän suhteettoman suuren tilan.
– Menneisyydessäni on paljon hankalia asioita, mutta myös paljon hyvää. Vain tarkastelemalla freskoa kokonaisuutena voin ymmärtää, missä olen nyt.
Muutama vuosi sitten Timo joutui pahojen puheiden kohteeksi. Ensireaktio oli nostaa kaulukset pystyyn ja suunnata katse kengänkärkiin. Jostakin syvältä sisältä kumpusi unohtuneiksi luultuja tunteita.
– Tajusin, että aha, nyt nousee pintaan lapsuudentrauma. Tunsin häpeää ja syyllisyyttä asioista, jotka olivat tapahtuneet jo kauan sitten.
Lue lisää:
Timo Kiiskinen kasvoi Heinolassa kuusilapsisen perheen kuopuksena. Suhde isään oli ristiriitainen. Hän oli Timon mukaan monin tavoin hurmaava ja charmantti, mutta vanhempana täysin kelvoton. Olohuoneessa asui virtahepo. Kotona isä ei juonut, mutta katosi tämän tästä ryyppyreissuilleen – päiviksi, viikoiksi, joskus jopa kuukausiksi. Ulkopuolisetkin näkivät, että perheessä oli jotakin vinksallaan. Se aiheutti epämääräisen häpeän tunteen.
– Yritin kovasti rakastaa isääni, mutta en tiedä, onnistuinko siinä koskaan. Minulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa ehjästä perheestä. Siksi en oikein osaa edes selittää, mitä meiltä puuttui.
”Muistan huutaneeni, että jätä se äijä”
Äiti sen sijaan rakasti, ja se rakkaus on kantanut Timoa. Äiti myös kärsi ja ymmärsi puolisoaan, loputtomiin.
– Murrosiässä se ikuinen sietäminen alkoi ottaa päähän. Muistan huutaneeni, että jätä se äijä. Mutta tilanne meni koko ajan pahemmaksi.
Sitten tapahtui jotakin peruuttamatonta. Abiturienttikeväänään Timo löysi koulusta palatessaan äidin lattialta itkemässä, puhelimen luuri kädessään. Juopporemmissä oli tullut rähinää, ja isä oli tehnyt henkirikoksen. 18-vuotias Timo sivuutti järkytyksensä, auttoi äidin ylös lattialta ja otti tilanteen hallintaansa. Seuraavana päivänä hän osallistui normaalisti ylioppilaskirjoituksiin.
– Sellainen oli minun lähtöpotkuni aikuisten maailmaan, hän hymähtää.
Pienessä kaupungissa uutinen tapahtuneesta kiiri nopeasti. Vaikka kukaan ei koskaan syyllistänyt Timoa isän teosta, se löi leimansa häneen ja koko perheeseen.
– On äärettömän tärkeätä kantaa itse vastuu mokistaan, eikä syytellä muita. Jos tekijä ei itse ota vastuuta, joku toinen ottaa. Isäni ei koskaan ymmärtänyt elämänmittaisen hölmöilynsä seurauksia. Minä kannoin häpeää ja syyllisyyttä hänen toimistaan.
”Olin hyvin kunnianhimoinen, jopa suuruudenhullu”
Oli löydettävä keino selviytyä. Heti ylioppilaaksi päästyään Timo muutti Heinolasta Helsinkiin ja kätki häpeän syvälle sisuksiinsa.
– Olin hyvin kunnianhimoinen, jopa suuruudenhullu. Päätin, että olen paras siinä, mitä teen. Ihan sama, mitä muut ajattelevat.
Ei häpeän varjoa tietenkään voinut kokonaan kannoilta karistaa. Koko aikuisikänsä Timo etsi syytä ajoittaiseen ahdistukseensa ympäriltään: läheisistä ihmisistä, yhteiskunnasta, maailmasta. Hän kuitenkin tiedosti, että päästäkseen eteenpäin on katsottava sisäänpäin.
Timo Kiiskinen: ”Ystävilläni oli kanttia sanoa, että nyt puhut paskaa”
Ja toden totta, vika ei ollutkaan muissa ja maailmassa. Se löytyi paljon lähempää, oman 183-senttisen, yhdeksänkymmentäkiloisen kehon sisältä. Häpeän kohtaamisessa auttoivat luotetut ystävät, joiden kanssa Timo kävi pitkiä keskusteluja.
– Itselleen haluaa aina selittää asiat parhain päin. Ystävilläni oli kanttia sanoa, että nyt puhut paskaa.
Timon oli myönnettävä muun muassa se, että suuttuessaan hän saattaa olla kohtuuton. Karjua kuin jalopeura ja syöstä suustaan loukkauksia. Itsensä täydellinen hillitseminen ei silti ole hänestä tavoiteltavaa.
– Jos toinen toimii typerästi, hänelle voi asettaa rajat. Suuttuakin saa, mutta ei tolkuttomasti. Energian voi purkaa muutoinkin kuin huutamalla.
Varhaisten häpeän ja syyllisyyden kokemusten pohtiminen aiheutti pyörteen, joka toi pintaan myös uusia ajatuksia ja tunteita. Se sai Timon tarkastelemaan muun muassa maskuliinisia ja feminiinisiä puoliaan.
– Olen aika miehinen mies, pärjään vaikka metsuriporukassa. Lauluni tuovat minusta esiin toisen, herkemmän puolen. Olenkin ihmetellyt, miten näin hempeitä rakkauslauluja kumpuaa tällaisen koviksen sisältä.
”Kaikilla meillä on sisällämme huomionkipeä lapsi, joka haluaa tulla hellityksi ja ymmärretyksi”
Laulujen ulkopuolella Timo puhuu rakkaudesta varoen. Isä ei aikoinaan pystynyt rakastamaan poikaansa niin, että tämä olisi tuntenut itsensä rakastetuksi. Siitä jäänyt haava on parantunut hitaasti. Silti Timo piti yhteyttä isäänsä tämän kuolemaan saakka. Sovintoa ei tehty – eihän heidän välillään koskaan ollut varsinaista riitaa.
– Dialogia voi käydä vain, jos molemmat ymmärtävät, mistä puhutaan. Minun isäni ei ymmärtänyt. Isä ei pyytänyt anteeksi minulta tai muulta perheeltä, koska hän ei luultavasti koskaan tajunnut tehneensä väärin meitä kohtaan. Siitä aiheesta oli turha yrittää keskustella, joten luovutin.
Enää Timo Kiiskinen ei syytä isäänsä.
– Olen oman tarinani tuote ja tulos.
Toisesta ihmisestä ei ylipäätään kannata yrittää hakea sitä, mikä löytyy vain itsestä. Sen Timo on oivaltanut eläessään nyt kolmen avioliiton jälkeen vuoroviikoin kahdestaan nuorimmaisensa kanssa.
– Kaikilla meillä on sisällämme huomionkipeä lapsi, joka haluaa tulla nähdyksi ja kuulluksi, hellityksi ja ymmärretyksi. Rakastetuksi. En tunne ketään, joka ei sitä kaipaisi. Paras lääke siihen on antaa itse huomiota ja hellyyttä itselleen. Se ei ole itsekkyyttä, päinvastoin. Silloin ei enää ole niin vaativa muiden suhteen.
Lue lisää:
Jokaisen aikuisen kannattaisikin Timon mukaan asua muutama vuosi yksikseen. Päivittäin olisi kysyttävä itseltään: kuka minä olen? Tätä ydinkysymystä vältellessään moni kiirehtii parisuhteeseen, hukuttautuu alkoholiin tai huumeisiin, urheilee, matkustelee, osteskelee… Sen sijaan, että tutustuisi itseensä.
– Itsenäistyin aidosti vasta siinä vaiheessa, kun aamukahvi alkoi maistua yhtä hyvältä yksin kuin toisen aikuisen seurassa.
Siitä ei ole kovin kauan.
Timo Kiiskinen: ”Nykyisin onni syntyy siitä, ettei tavoittele mitään”
Nuorena Timo Kiiskinen oli onnellisimmillaan tavoitellessaan onnellisuutta. Se piti liikkeessä. Piti nähdä ja kokea, päteä ja toteutua. Ahmia elämän herkkupöydän antimia kaksin käsin. Nyt riittää vähempikin. Onni tiivistyy vaikkapa siihen hetkeen, jolloin olut sihahtaa auki saunan jälkeen. Kun tölkin nostaa huulille, hetki on jo ohi. Mutta tulee uusia.
– Nykyisin onni syntyy siitä, ettei tavoittele mitään. Elämä on arvo itsessään.
Häpeästä Timo ei ole päässyt kokonaan eroon, se on pesiytynyt syvälle rakenteisiin. Oman varjon kohtaamisesta on silti seurannut paljon hyvää.
– Tiedostettuaan häpeän olemassaolon sen voi pikkuhiljaa alkaa hyväksyä. Ja kun häpeän hyväksyy, sen voima vähenee.
Enää Timo Kiiskinen ei etsi vastauksia uskonnoista tai filosofioista. Sisäisiin kysymyksiin ei voi löytää ratkaisuja itsen ulkopuolelta. Hän ei ylipäätään pyri selittämään maailmaa järjellä. Se kun ei lopulta kumminkaan riitä.
Mihin Timo uskoo?
– Totuuteen. Se on hyvä uskonto.
Kaidalla tiellä pysyy, kun muistaa kuunnella omantunnon ääntä.
– Huono omatunto on hyvä omatunto. Paatunut ihminen voi valehdella ja toimia väärin ilman tunnontuskia. Jos omatunto kolkuttaa, se toimii.
Ajatuksille ja tunteille on kuitenkin jätettävä temmellyskenttää. Mitään totuuksia ei pidä naulata. Kaikki mielipiteet kannattaa kyseenalaistaa, myös omansa. Etenkin ne.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous