Leif Segerstamin sellistitytär Pia Segerstam: ”Isällä on uskomaton energia”

Taiteilijaisän persoona oli niin väkevä, että tytär muutti teininä kotoa saadakseen tilaa omalle kasvulleen. Nykyään kapellimestari Leif Segerstamilla ja sellistitytär Pia Segerstamilla on lämpimät välit.

Illan päätähti etenee hitaasti pitkin Temppeliaukion kirkon keskikäytävää. Käynti on hieman kankeaa, mutta suupielissä karehtii velmu hymy. Pitkine harmaine hiuksineen ja risupartoineen mies muistuttaa menninkäistä tai metsätonttua. Itse hän on sanonut olevansa joulupukin veli ja Brahmsin kaksoisolento.

Maestro kapuaa hapuillen korokkeelle ja istuu tuolille orkesterin eteen. Alkamassa on kapellimestari Leif Segerstamin 75-vuotisjuhlakonsertti, jonka solistina esiintyy taiteilijan tytär, sellisti Pia Segerstam.

Kun tahtipuikko kohoaa ja soitto alkaa, hapuilu katoaa. Kädet viuhuvat ja piiskaavat, houkuttelevat ja heruttavat. Niiden maaginen ote vangitsee katseen.

Erilaiset isä ja tytär

Nyt samat kädet lepäävät kodin ruokapöydällä. Läheltä katsottuna ne ovat entistäkin vaikuttavammat. Leveät rystyset, vahvat tylpät sormet.

Leif Segerstamin olemuksen jykevyys korostuu, kun vieressä istuu Pia-tytär, 51, pieni ja hento nainen.

Haastattelussa käy nopeasti selväksi, että eroavaisuudet eivät jää pelkästään ulkomuotoon. Leifille voi toki esittää kysymyksiä, mutta hän vastaa, mitä huvittaa. Maestro heittäytyy vuolaan tajunnanvirran vietäväksi ja ajautuu hetkessä kauas alkuperäisestä aiheesta. Pia pudottelee sanoja hitaasti ja harkitusti. Isä ei aina malta kuunnella lausetta loppuun.

Keskustelu etenee tähän tapaan:

Pia: ”Kun olin pieni, musiikki oli Leifille ja minulle eräänlainen yhteinen leikkikalu. Kuuntelimme erilaisia ääniä, sellaisia kuin…”

Leif: ”Ukkonen! Hyttynen! Eri eläimiä!”

Pia: ”Sitten koetimme saada aikaan samoja ääniä soittimista…”

Leif: ”Piano! Viulu! Sello!”

Pia: ”…joita meillä oli kotona.”

Leif: ”Nokkahuilu! Saksofoni!”

Leif alkaa kertoa, kuinka hän käyttää eri eläinten ääniä sävellyksissään.

– Hyttysen äänihän on aika intressantti. Se voi olla jopa hypnotisoiva. Jos on sävelkorvaa, voi analysoida, paljonko ininä poikkeaa pääsävelestä, neljäsosa-askelen ylös tai alas. Sehän on kuin sydänkäyrä!

Työskentelette jonkin verran yhdessä…

– Me emme puhu työskentelystä, Leif keskeyttää.

– Me annamme sielumme, blood, sweat and tears, penkkimuusikoille. Elämysfenomenologiassa musiikki avaa salalokerot, menee korvien väliin ja jopa solar plexukseen. Silloin toteutuu se, että musiikki ei ole se, mikä soi, vaan miksi se, mikä soi, soi niin kuin se soi silloin kun se soi.

Viimeinen lause on Leif Segerstamin johtoajatus, jota hän toistelee mielellään eri yhteyksissä. Kokonaisuudessaan puheenvuoro on esimerkki kapellimestarin ulosannista, jossa yhdistyvät sanaleikit, sivistyssanat ja vieraat kielet. Ajatuksenjuoksu on niin nopeaa, että ulkopuolisen on vaikea pysytellä kyydissä.

– En minäkään aina pysy, Pia tunnustaa.

– Leif näkee merkityksiä kaikessa tapahtuvassa. Se liittyy ehkä hänen luovuutensa. Sanaleikit ovat osoitus Leifin hilpeästä mielestä.

Ei aivan tavallista lapsiperhearkea

Isän tyttö. Sellainen Pia Segerstam sanoo olevansa. Vaikka tietysti myös äiti, viulisti Hannele Segerstam on hänelle rakas ja tärkeä. Leif ja Hannele ovat tunteneet toisensa 8-vuotiaasta asti ja alkoivat seurustella teininä.

Esikoinen Pia syntyi joulukuussa 1967. Vauva oli vain reilun kuukauden ikäinen, kun tuore isä lähti Helsingin Kaupunginorkesterin kanssa kiertueelle Yhdysvaltoihin. Hän asetti tyttärensä kuvan kiertuebussin ikkunalle, jotta tämä pääsisi osalliseksi kauniista maisemista.

Leifistä puhuttiin aikoinaan musiikillisena ihmelapsena. Olivatko hänen odotuksensa korkealla tyttären suhteen?

– Piakin oli ihmelapsi! Näin sen hänen katseestaan. Tunsin, että oma virtani kulki häneen ja voimat sekoittuivat. En ollut kovin hyvä vaihtamaan vaippoja, mutta minulla on turvallinen syli.

Pia tajusi jo varhain perheensä erikoislaatuisuuden. Kavereilla oli esimerkiksi säännölliset ruokailu-, kotiintulo- ja nukkumaanmenoajat. Pian menemisiä ei rajoitettu.

– Kerran kysyin isältä, voinko pyytää yhden ystäväni kylään. Hän ihmetteli vilpittömästi, miksi minä tuollaisia kyselen. Eihän asialla ollut mitään tekemistä hänen kanssaan!

Leif kyllä ohjeisti, kuinka olisi viisasta toimia. Mutta hän ei ikinä valvonut neuvojen noudattamista, päinvastoin. Kokeile vaan, isä yllytti, sittenpä tiedät. Jos Pia valitti, ettei pärjää jossakin asiassa, Leifiltä ei herunut empatiaa. ”Kyllä se vaan nyt on pärjättävä”, hän tokaisi.

Kotona elettiin vilkasta taiteilijaelämää. Konserttien jälkeen muusikot kokoontuivat usein juhlimaan Segerstameille. Leif improvisoi jazzia pianolla, syötiin, juotiin ja saunottiin. Pieni Pia puikkelehti aikuisten joukossa ja nautti naurusta ja puheesta.

Myöhemmin juhlat muuttuivat kosteammiksi ja railakkaammiksi. Yläkerrassa Pia painoi tyynyä korvaa vasten saadakseen nukutuksi. Meno oli kaukana normaalista lapsiperhearjesta. Teinivuosina Pia, kiltti ja kuuliainen tyttö, järkytti vanhempiaan hakeutumalla Jehovan todistajien joukkoon.

– Ehkä se oli keino pyristellä kauemmas vanhemmistani. Koska meillä ei ollut kieltoja tai sääntöjä, en voinut edes yrittää kapinoida rikkomalla niitä vastaan.

Olo kotona kävi yhä ahdistavammaksi.

– Minulla ei ollut murrosikää, Pia sanoo.

– Leif oli niin voimakas persoona, että ainoa tapa, jolla saatoin kasvaa omaksi itsekseni, oli poistua hänen läheltään. Jos olisin jäänyt…

– Olisit kuihtunut, Leif jatkaa toteavasti.

Muusikon ammatti oli Pialle ainoa vaihtoehto

Tuleeko sinustakin muusikko? Se oli kysymys, joka Pialle esitettiin kyllästymiseen asti. Sello oli valikoitunut hänen soittimekseen 8-vuotiaana pikku huijauksen avulla. Yhtenä päivänä Leif kehotti tyttöä katsomaan kaappiin: siellä olisi uusi kylpytakki. Kaapissa olikin sello.

Ei Pia ollut sellaista toivonut. Mutta hän oli tehnyt selväksi, ettei tykkää soittaa viulua, joita kotona oli useita.

Innostuitko sellosta heti?

– Niin ei voi sanoa. Mutta otin sen tehtäväkseni. Halusin saada soittimesta puhtaat soinnut.

Leifiltä sello oli käytännöllinen valinta.

– On olemassa paljon konserttoja viululle ja sellolle. Ja perheessä oli jo viulisti. Olemmekin esittäneet yhdessä paljon esimerkiksi Brahmsin kaksoiskonserttoa.

Pia ei osannut edes harkita muuta kuin muusikon ammattia. Aloittaessaan Sibelius-lukion hän muutti omaan yksiöön. Pia sanoo, että lähtö ei suoranaisesti johtunut isästä eikä äidistä tai seitsemän vuotta nuoremmasta Jan-veljestä. Oma persoona vain vaati tilaa päästäkseen kehittymään.

Vielä tärkeämpi etappi oli lukion jälkeen muutto Ranskaan, jossa Pia opiskeli Pariisin konservatoriossa.

– Siellä kukaan ei tuntenut minua ja sain olla ihan mikä itse halusin. Se tuntui ihmeelliseltä.

Ranskasta löytyi myös puoliso, pianisti ja säveltäjä Christophe Sirodeau. Pari asettui Montpellieriin, jossa Pia toimii sinfoniaorkesterin soolosellistinä. Perheessä on kolme lasta: Elsa, 16, Axel, 14, ja Ingrid, 11.

Kutsuvatko lapset Leifiä vaariksi, ukiksi vai papaksi?

– Ihan vaan Leifiksi.

”Kävin lähellä kuolemaa, ja siksi kuolema tulee luokseni yhä uudestaan”

– Minä olen muuten Marsissa syntynyt, Leif ilmoittaa äkkiä. Virallisten tietojen mukaan syntymäpaikka on Vaasa, mutta ei puututa pikkuasioihin. Samaan hengenvetoon hän kertoo säveltäneensä kaksi sinfoniaa Mars-mönkijälle.

Leif onkin sangen tuottelias. Segerstamin nimissä on ennätykselliset 330 sinfoniaa. Yksi hänen lentävistä lauseistaan kuuluu: ”Sävellykseni ovat kuin siittiöitä. Niitä on oltava valtava määrä, jotta jotkin jäisivät henkiin.”

Mutta palataan maestron syntymään. Leifin mukaan häntä käytettiin säteilysuojana demonien torjumiseen jo elämän ensihetkinä. Leifin tullessa maailmaan 2.3.44 (”Mikä kiehtova numerosarja!”) hänen isänsä Selim Segerstam makasi samassa sairaalassa vettä keuhkoissaan. Isä olisi kuollut, ellei mieskuoro olisi poikennut paikalle luovuttamaan verta. Vain yhdellä oli sama veriryhmä kuin Selimillä. Ja hänen nimensä sattui olemaan Siren.

– Ajattele, Siren niin kuin ambulanssin sireeni! Leif mylvähtää.

Viola-äiti kiidätti vastasyntyneen poikansa tämän isän luo: ”Du har en son!” Hän uskoi tiedon auttavan miestään selviytymään. Selim jäikin henkiin. Mutta sen jälkeen henkiä on parveillut Leifin ympärillä.

– Kävin lähellä kuolemaa, ja siksi kuolema tulee luokseni yhä uudestaan.

Leif on selvinnyt eturauhassyövästä, verenmyrkytyksestä, infarktista ja flimmereistä. Sekä lukuisista onnettomuuksista. Leif raottaa paidanhelmaa ja esittelee lilankirjavaa mustelmaa kyljessään. Se syntyi muutama viikko aiemmin Sofiassa Bulgariassa, kun konsertin jälkeen kenkä juuttui maton alle ja mies rojahti lattialle.

Mutta siitäkin noustiin. Anagrammi Leifistä on life, elämä, hän muistuttaa.

”Leif on aina elänyt kuin viimeistä päivää”

Keittiössä on tarjolla rääppiäisiä edellisillan syntymäpäivävastaanotolta. On kivikautista leipää, joka koostuu mantelijauheesta, erilaisista siemenistä ja öljystä, sekä tuhteja graavisiikafileitä. Kyytipojaksi nautitaan poreilevaa, sokeritonta omenamehua.

Leif Segerstam on tunnettu kulinaristi, jonka hurjista syömingeistä ja juomingeista kiertää legendoja. Pia tunnustaa kantaneensa huolta isänsä terveydestä. Mutta neuvoja Leifille on turha tyrkyttää. Kun vaaka muutama vuosi sitten näytti 170 kiloa, hän havahtui muuttamaan elintapojaan.

– Ymmärsin, että painoa kertyy eniten alkoholista, ja lopetin sen. That’s it. Aluksi painoa putosi kilo päivässä. Olen laihtunut jo 40 kiloa, ja vaatteet menivät uusiksi.

Nyt pitäisi vain malttaa pysyä erossa ”ankkalätyistä”. Leifin mieliherkkua on Pekingin ankka, joka nautitaan rasvaisiin lettuihin käärittynä.

Kuolemanpelkoko viimein innosti laihduttamaan?

– Ei ei ei, Leif kiistää.

– Leifillä on uskomaton energia ja elämänhalu. Hän on aina elänyt kuin viimeistä päivää, Pia vahvistaa.

”Leifillä on lupa olla erikoinen”

Luonteiden erilaisuudesta huolimatta isä ja tytär tulevat hyvin toimeen. Kun Leif rönsyää ja antautuu yhä syvemmälle sanaleikkeihinsä ja sukutarinoihinsa, Pia kuuntelee tyynenä. Ei toppuuttele tai edes ilmehdi lopettamaan.

– Leif saa olla oma itsensä. Hänellä on lupa olla erikoinen.

Välit eivät kärsineet edes silloin, kun Leif erosi Pian äidistä ja perusti uuden perheen yli viisikymppisenä. Tai tarkalleen ottaen hän teki ensin liudan lapsia ja erosi vasta sitten.

Minna Lindgrenin kirjoittamassa elämäkerrassa Leif Segerstam Nyt! kerrotaan päähenkilön lukuisista sivusuhteista. Vaimo hyväksyi tilanteen. 1990-luvun puolivälissä Leif kohtasi itseään parikymmentä vuotta nuoremman harpistin Minnaleena Jankon. Parille syntyi kolmessa vuodessa kolme lasta: Violaelina, Selimoskar ja Iirisilona. Vasta nuorimmaisen syntymän jälkeen Hannele ja Leif hakivat eroa.

– Hannele ei halunnut lisää lapsia. Kun kysyin, saanko minä tehdä niitä, hän antoi luvan. Hannelehan on kuin Suomen Anaïs Nin, tällaiset asiat eivät häntä häirinneet, Leif ylistää.

Pia muistaa asian hieman toisin.

– Kysyin asiasta juuri Hannelelta, ja hän totesi, että tuo on Leifin näkemys. Ei hänelle ihan helppoa ollut, että miehelle tuli toinen perhe. Jonkin aikaa vanhempani pitivät välimatkaa, mutta sen jälkeen he ovat olleet taas ystäviä.

– Itse näin, että lasten myötä Leifille aukesi uusi ulottuvuus. Hän otti enemmän tavanomaisen isän roolia ja osallistui kasvatukseen. Koti vaikutti kaikin puolin onnelliselta.

Toinen liitto päättyi eroon 2009. Nykyinen puoliso, jonka kanssa Leif asteli vihille 2012, karttelee julkisuutta.

”Siinä, että on Leif Segerstamin lapsi, on ollut haasteensa”

Millaista on ollut elää neron lapsena? Kysymys saa Pian mietteliääksi.

– Siinä, että on Leif Segerstamin lapsi, on kyllä ollut haasteensa, hän myöntää.

– Olen aina halunnut olla vain yksi muusikko muiden joukossa, mutta sukulaisuuden takia minulle asetettiin suuria odotuksia. Nykyään ajattelen, että sukunimi on kuitenkin enemmän siunaus kuin taakka.

Vaikka Leif ei ole ollut aivan normi-isä, Pia löytää hänestä paljon hyvää. Leif ilahtuu aina puheluista ja kuuntelee mielellään kuulumisia. Hän rohkaisee lapsenlapsiaan kehittämään musiikillista lahjakkuuttaan antamalla heille hyvät soittimet. Kun Pian perhe vierailee Suomessa, Leif on vieraanvarainen isäntä. Hän on aina valmis auttamaan kaikessa, missä voi.

Yksi puhelu on erityisesti jäänyt Pian mieleen. Taannoin Pian molemmat kädet jouduttiin operoimaan hänen kaaduttuaan polkupyörällä. Kun kipsit oli saatu pois, hän esitteli vielä hieman kankeasti liikkuvia yläraajojaan isälle Skypen välityksellä. ”Hienot kädet”, Leif huudahti.

– Siinä oli mukana mielettömästi positiivista energiaa. Hän valoi minuun uskoa, että voin tehdä käsilläni vielä vaikka mitä.