Lena Meriläinen: ”Selvisin bulimiasta, mutta ruoka hallitsee yhä helposti ajatuksiani”

Peilistä näkyy ruma nainen. Balettitrikoiden peittämät jalat ovat 
liian lyhyet, ja vartalo on tasapaksu pökkelö.

Nuori Lena Meriläinen tuijottaa tanssisalissa itseään ja tuntee olevansa riittämätön. Aina pitäisi olla parempi, hoikempi ja kauniimpi. Baletista opittu kurinalaisuus ja tinkimättömyys ovat kääntyneet häntä vastaan ja johtaneet itseinhoon. Sen seurauksena Lena sairastuu myöhemmin bulimiaan.

60-vuotiaana hän on peilikuvansa kanssa paremmassa tasapainossa kuin koskaan. Vaikka Lena ihailee luonnollisesti ikääntyviä naisia, hänelle kauneustoimenpiteet ovat tuoneet itsevarmuutta ja hyvää oloa.

Naisena: Taisteluparina ruoka

”Avioliittoni päätyi eroon, kun olin 27-vuotias. Olin jo aiemmin kärsinyt vaikeasta suhtautumisesta ruokaan, ja aviokriisini laukaisi minussa bulimian. Muistan yhä sen hetken, jolloin oivalsin, että oksentamalla ruokailun jälkeen voin herkutella laskematta kaloreita.

Aluksi oksensin vain joitakin kertoja viikossa, mutta pian siitä tuli päivittäinen tapa. Kun pidin päätäni pytyssä, tunne oli niin alentava, ettei siitä voinut puhua kellekään. Opin hyvin peittelemään sairauteni. Kukaan tuskin havaitsi bulimiaani, ellei tunnistanut verestäviä silmiäni.

80-luvulla syömishäiriöistä ei puhuttu vielä kovin paljoa, enkä osannut hakea itselleni apua. Pääsin eroon oksentamisesta kahdessa vuodessa.

Minulla on silti edelleen viha-rakkaussuhde ruokaan. En enää ahmi, mutta ruoka alkaa helposti hallita ajatuksiani. Ruoka on ikuinen taisteluparini.”

60-vuotiaana: ”Koukussa hoitoihin”

”Kymmenen vuotta sitten tunsin olevani vanha ja ruma nainen, jonka perään miehet eivät enää vihellä. Olen kokenut useita ikäkriisejä, mutta viidenkymmenen vuoden täyttäminen oli minulle erityisen kova paikka.

Näyttelijän työssä vanheneminen tulee kivuliaan näkyväksi. Kuusikymmentävuotias ei voi näytellä kolmekymppisen rooleja. Kun katselin itseäni tv-ruudusta, näin vain silmäpussini.
Leikkautin roikkuvat silmäluomeni kahdeksan vuotta sitten. Mietin leikkausta pitkään, sillä tuntui hullulta, että terveeseen ihmiseen kajotaan veitsellä. Usean lääkärikonsultaation jälkeen vakuutuin kuitenkin haluavani operaatioon. Se oli viisas päätös. Leikkaus paransi valtavasti itsetuntoani. Joudun olemaan työssäni katseiden kohteena, ja se on paljon helpompaa, jos voin tuntea itseni kauniiksi.

Kirurgini ehdotuksesta kokeilin myös yhden kerran botoxia silottamaan kasvojen ryppyjä otsalla ja silmäkulmissa. Jätin kokeilun siihen kertaan, sillä en ollut tyytyväinen lopputulokseen. Se oli liian sileä. En tavoittele ikuista nuoruutta, vaan hyvää oloa.

Epäonnistuneen kokeilun jälkeen ihotautilääkärini Marge Uibu suositteli minulle ihoa elvyttäviä neulaushoitoja, jossa vitamiineja ja lääkeaineita viedään ihoon sarjapistoksilla. Olin skeptinen, mutta yllätyin positiivisesti. Ihoni on neulaushoidon ansiosta huomattavasti entistä kimmoisampi ja sileämpi.

Myönnän olevani koukussa kauneushoitoihin. Otan neulaushoitoja kuureina säännöllisin väliajoin. Ne antavat minulle hyvänolon tunteen ja itsevarmuutta. Kauneushoidot ovat minun tapani hemmotella itseäni.

Kunnioitan suuresti niitä naisia, jotka uskaltavat näyttää ikäisiltään ryppyineen ja juonteineen. Tiedän todella kauniita vanhoja ihmisiä, joiden kasvoilta paistaa eletty elämä. Luonnollisuus on mielestäni kaikkein paras tapa vanheta. Itse haluan kuitenkin käydä kauneushoidoissa, koska ne kohottavat itsetuntoani.”

Teksti: Eveliina Lauhio
Kuvat: Mirva Kakko/Otavamedia

Anna 41/2014