Maaretta Tukiainen pitää epäjärjestyksestä: ”Hirveän siistit ihmiset pelottavat minua”
Kirjailija, sisustusarkkitehti Maaretta Tukiainen on rakentanut määrätietoisesti unelmakotiaan, jonka raamit löytyivät jo lapsena. Talossa on tilaa luovuudelle, eikä siivoamisesta nipoteta.
– Muistot ovat eräänlaista tihentynyttä merkityksen tunnetta.
Kirjailija, sisustusarkkitehti Maaretta Tukiainen on rakentanut määrätietoisesti unelmakotiaan, jonka raamit löytyivät jo lapsena. Talossa on tilaa luovuudelle, eikä siivoamisesta nipoteta.
Kodin ydin on sen tunnelma, eikö niin? Näinä aikoina, jolloin moni ei pääse poistumaan edes töihin, asunnon viihtyisyys on entistä tärkeämpää. Silti suhde kotiin on usein äärijärkevä. Uutta asuntoa hankkiessa mietimme huoneiden ja neliöiden määrää, energiankulutusta ja tilantehokkuutta. Mutta koti ei ole pelkästään järkivalinta. Se on muutakin kuin sijainti tai seinät ja katto.
Mistä kotoisuuden tunne syntyy? Sitä pohtii sisustusarkkitehti ja muutosvalmentaja Maaretta Tukiainen.
– Jokaisen kannattaa miettiä, mitä juuri minä tarvitsen voidakseni hyvin. Ja muokata kotia sen mukaan.
Maaretta kertoo, millaisia oivalluksia hän on tehnyt omaa kotiaan rakentaessaan.
Kotoisuuden tunne syntyy salamannopeasti. Se on yhdistelmä aistimuksia ja tunteita, muistoja ja mielikuvia.
Sohvapöydällä on maljakossa kimppu liljoja. Niiden tuoksu sekoittuu keittiöstä leviävään tuoreen kahvin aromiin. Silmä lepää olohuoneen harmonisissa väreissä, jalan alla tuntuu karhea sisal-matto ja käsi ojentuu silittämään sohvaa peittävää pellavakangasta ja lampaantaljoja.
Maaretan johtoajatus sisustamisessa on moniaistillisuus.
– Koti syntyy, kun tilaan tulee elämää. Tunnelmaa rakennetaan paitsi väreillä, materiaaleilla ja valaistuksella, myös äänillä, mauilla ja tuoksuilla. Kotia pitäisi ajatella sisältönä ja asiana, joka mahdollistaa hyvän elämän.
Kaikki lähtee arvoista. Se, mihin käytät aikaa ja rahaa, paljastaa, mitä pidät tärkeänä. Olohuone, kodin julkisin tila, kertoo Maaretan mukaan usein paljon. Hallitseeko huonetta tuliterä viihdekeskus ja iso löhöilydivaani? Vai onko lattialle levitetty itämainen matto ja istuintyynyjä?
Maaretan olkkari – tai salonki, kuten hän sitä kutsuu – on sisustettu koirien ehdoilla. Sekarotuiset Kerttu, 13, ja Varpu, 9, saavat loikoilla missä mielivät. Huonekaluja on vähän ja monet niistä ovat vanhasta kunnostettuja. Kotia kalustaessaan ihmiset säntäilevät Maaretan mukaan usein trendien perässä ja metsästävät statussymboleita, esineitä, joilla voi esitellä hyvää makua ja varallisuutta. Ennen pitkää kilpavarustelu saattaa alkaa ahdistaa. No, Maaretankin ruokapöytää ympäröivät tyyriit Eamesin tuolit, jotka oli aikoinaan ”pakko saada”.
Vain asukas itse tietää, mitkä asiat ja esineet herättävät juuri hänessä mielihyvää. Siksi Maaretta kehottaa keskittymään aistit avoimina paitsi omaan kotiympäristöön myös muiden asuntoihin ja julkisiin tiloihin ja kirjaamaan ylös havainnot.
– Yksinkertaisin tapa pohtia arvoja on listata asioita, jotka tekevät sinut onnelliseksi. Arvot tosin usein muuttuvat elämäntilanteiden myötä ja sisustus niiden mukana.
Lapsuudenkodilla on aina paikka sydämessämme.
Varhaiset vuotensa Maaretta vietti uudessa, isossa omakotitalossa, joka oli sisustettu modernisti Marimekolla ja Muuramella. Uuraisten kirkkoherrana työskennelleen isän ja musiikinopettajaäidin perheeseen siunaantui peräti kuusi lasta. Kaikki soittivat jotakin: pianoa, viulua, selloa, nokkahuilua. Ääniherkälle esikoiselle se oli joskus myrkkyä.
”Talossa leijui luomisen tuoksu. Se kohta sisälläni, joka tahtoi kirjailijaksi, tunnisti tuon erityisen tuoksun.”
– Jouduin etsimällä etsimään hiljaisuutta. Usein lähdin luontoon. Lapsesta asti minulle on ollut tärkeätä löytää paikkoja, joissa on rauhallista ja hiljaista.
Maaretta muistaa olleensa arka tyttö, joka pelkäsi vähän kaikkea: Ukkosta. Oman huoneen seinän takana meluavaa öljylämmitintä. Ja sitä, että kuu putoaa niskaan.
– Kerran illalla isän kyydissä autossa istuessani näin takaikkunasta metsänlaidan ylle nousevan valtavan kuun. Olin varma, että se romahtaa päällemme. Isä vakuutti, että se on vain optinen harha. Mutta minä elin mielikuvitusmaailmassa, jossa kaikki oli mahdollista.
Lukiolaisena Maaretta asui sukulaisen luona Jyväskylässä, ja opiskeluaika kului erilaisissa kimppakämpissä Helsingissä, Tampereella ja Turussa. Yksikseen hän muutti asumaan vasta 28-vuotiaana, pikkuyksiöön Helsingin keskustassa. Sinne hän kantoi alusta asti mukana kulkeneet, ensimmäisillä kesätienesteillä hankitut stereot sekä kasvavan pinon levyjä ja kirjoja.
– Hankin itselleni muun muassa lapsuuden rakkaimmat satukirjat Ronja, ryövärintytär ja Veljeni Leijonamieli, jotka olin luovuttanut nuoremmille sisaruksille. Kai ne loivat turvallisuutta alkavaan aikuisuuteen.
Maaretta uskoo, että kaikki elämämme kodit kulkevat mukanamme.
– Kun muistamme ne, muistamme, mistä olemme tulleet, mikä oli meille tärkeää ja mistä luovuimme. Elämää taaksepäin katsoessa näkee paikasta toiseen johtavan polun, jota pitkin voi kulkea kohti omaa itseään.
Kun tunnistaa ihannekotinsa rakennusainekset, saa käsiinsä arvokkaan reseptin.
Vaikka lapsuuden kotitalo oli kaikin puolin hyvä, Maaretan oma ihannekoti oli toisenlainen. Tuo vanha puutalo sijaitsi järven rannalla ja sitä ympäröi kukoistava puutarha. Sisällä talossa hyllyt pursuivat kirjoja, huoneissa kaikui klassinen musiikki ja keittiöstä tulvi kanelipullan tuoksu.
– Tunnelma oli yhtä aikaa pysähtynyt ja inspiroiva, aivan kuin olisi astunut sisälle satuun.
Talossa asui vanhempien ystävä, kirjailija Hannele Huovi perheineen. Nyt aikuisena Maaretta ymmärtää, mikä paikassa vetosi: se oli kirjailijan työpaikka.
– Talossa leijui luomisen tuoksu. Se kohta sisälläni, joka tahtoi kirjailijaksi, tunnisti tuon erityisen tuoksun.
Toinen ihannekoti, harmaansininen vanha huvila, löytyi opiskeluaikana kävelylenkeillä Helsingin Meilahdessa. Sen lasikuisti näytti kutsuvalta ja taloa tuntui ympäröivän menneeseen pysähtynyt tunnelma. Erityisesti Maarettaa kiehtoi torni. Aina talon ohi kulkiessaan hän kuvitteli itsensä sinne kirjoittamaan.
Harvalle tarjoutuu mahdollisuus ostaa unelmiensa talo. Ei Maarettakaan saanut torniaan. Mutta hän on huomannut, että kirjoittaa voi myös ruokapöydän ääressä. Jos tunnistaa ihannekotiin tarvittavat ainekset, reseptiä voi soveltaa. Pienillä asioilla saa tuotua arkeen ripauksen sitä, mitä sisimmässään kaipaa.
– Pandemian vuoksi yhä useampi tarvitsee kotonaan tilaa etätyöskentelyyn ja harrastamiseen. Joku on tehnyt saunasta työhuoneen, toinen vaatehuoneesta kuntosalin. Katetusta parvekkeesta voi luoda talvipuutarhan ja varastosta verstaan. Asunnon perinteinen tilajako on vain viitteellinen. Kannattaa miettiä, mistä kodin toiminnoista voisi luopua antamaan tilaa harrastuksille.
Kodit löytävät meidät, ei toisinpäin.
Oman talon hankintaan liittyy usein tarina. Myös Maaretan ääneen ilmestyy erityinen sointi, kun hän alkaa kertoa kotinsa historiaa. Maaretan kohdattua kolmekymppisenä kumppaninsa Markus Freyn pariskunta alkoi etsiä yhteistä asuntoa. Hakusessa oli kaksio jugend-talossa Helsingin keskustassa.
Sitten silmiin osui sanomalehdestä pikkuilmoitus, jossa kaupattiin isoa vanhaa puutaloa suunnilleen samaan hintaan kuin keskustan pikkuasuntoja. Tosin talo sijaitsi ”jossakin huitsin nevadassa” eli Helsingin Tapanilassa. Pariskunta ajeli silti paikan päälle.
Perillä odotti idylli. Kapeaa katua reunustivat toinen toistaan somemmat rakennukset. Molemmille tuli heti voimakas lämmin tunne. Intoa ei latistanut edes se, että itse talo oli aivan väärän värinen: sinapinkeltaisia seiniä raamittivat ruskeat ikkunanpuitteet. Eikä se, että 147 asuinneliötä tuntuivat liialliselta. Oli kuitenkin lasikuisti ja rehevä puutarha, ihan kuin Maaretan unelmataloissa.
Sovittiin näyttö. Polvet olivat pettää jo ruokailutilaan päästyä. Ikkunassa roikkui edellisen asukkaan ripustamia lasinpalasia, joiden läpi ilta-aurinko heijasti kattoon pieniä sateenkaaria. ”Olen tullut kotiin”, Maaretta ajatteli. Tunne oli niin vahva, että hän purskahti itkuun.
Neliöiden täyttäminen ei lopulta ollut ongelma. Kun naapuri tiedusteli, mihin pariskunta aikoo rakentaa lastenhuoneet, he kohauttivat olkiaan: Mitkä lapset? Hehän ovat ne lapset! Tämä on heidän leikkipaikkansa.
Toki talo on vaatinut myös paljon työtä. Kaikki sisäpinnat on purettu ja rakennettu uudestaan, keittiö, kylpyhuone ja vessa on kunnostettu, yläkerrasta on tehty avoin tila väliseiniä poistamalla. Myös katto ja julkisivulaudoitus on uusittu. Samalla talon väri vaihtui samanlaiseen siniharmaaseen kuin Meilahden unelmahuvilassa. Viime kesänä uusittiin vielä pihalaatoitus: Maaretta roudasi kiviä ja Markus hakkasi ne yksitellen paikoilleen. Siinä meni kuusi viikkoa.
Lue lisää:
Mutta kaikki on ollut vaivan arvoista. Kun pariskunta aikoinaan kaupat tehtyään pääsi ensi kertaa omilla avaimilla sisälle taloon, sadekuuro oli juuri tauonnut ja taivaalla hehkui sateenkaari. Se tuntui hyvältä enteeltä.
– Ja onhan tämä ollut meille kuin sateenkaaren päässä oleva aarre. Ihannekoti, josta olin uneksinut, tuli eläväksi tässä talossa.
Jokainen koti on yhdistelmä näkyvää ja näkymätöntä.
Aina kotia ei rakenneta harkiten, se vain muotoutuu omanlaisekseen aikojen saatossa. Usein nurkkiin kerääntyy tarpeetonta roinaa ja keskeneräisiä projekteja, jotka vievät tilaa aidosti merkityksellisiltä asioilta.
– Nämä aistiärsykkeet saattavat häiritä keskittymistä ja vähentää hyvää oloa.
Maarettaa epäjärjestys ei kiusaa. Päinvastoin.
– Hirveän siistit ihmiset pelottavat minua. Heidän seurassaan minua alkaa jännittää. Se liittyy kai jonkinlaisen kontrolliin tai pakkoon.
Luova prosessi vaatii jonkinasteista sotkua. Kirjaa kirjoittaessa lähdemateriaali levittäytyy pitkin ruokapöytää ja lähiympäristöä. Se, että koti näyttää nyt varsin siistiltä ja puhtaalta, on Maaretan mukaan silmänlumetta:
– Kaapit ovat kuin pommin jäljiltä.
Siivoamista Maaretta inhoaa. Itse asiassa hän tekee mieluummin mitä muuta tahansa. Siksipä kotona käy säännöllisesti siivooja. Ja kun tavaraa on pitänyt välillä karsia, siihenkin on palkattu apuvoimaa.
Maaretta jakaa kodin tavarat kolmeen kategoriaan: 1) Turhake on kaunis asia, jolla ei oikeasti tee mitään, mutta joka on vain pakko saada. 2) Tarvike on tavara, jolla on jokin käytännön merkitys, mutta usein niitä on liikaa. 3) Merkite on itselle tärkeä esine, vaikkapa isoisältä peritty kaappi tai lapsen piirustus.
Turhake ja tarvike päätyvät ennen pitää kirpparille tai kaatopaikalle. Mutta merkitteen arvo säilyy.
– Kun seuraavan kerran tunnet vastustamatonta halua hankkia kotiisi jotakin, kannattaa miettiä, mihin kategoriaan se kuuluu, hän vinkkaa.
Maaretan merkitteisiin lukeutuu esimerkiksi 50-vuotislahjaksi saatu kirjava viltti, jonka joukko taiteilijaystäviä neuloi omin käsin. Hän sanoo haluavansa tulla haudatuksi siihen käärittynä. Muutoin tavaran haaliminen ei enää innosta Maarettaa. Sen sijaan ideoille hän on yhä ahne.
– Ideoita ei voi metsästää. Ne tulevat usein silloin, kun olen rentoutunut tai kun menen uuteen paikkaan. Minun tehtäväni on kirjata ne ylös.
Arvokkaimpana omaisuutenaan Maaretta pitääkin mustakantisia muistivihkojaan, joita on täyttänyt lapsesta asti. Ne ovat eräänlainen minuuden jatke, ”komposti ja kaatopaikka”. Vihkoissa muhii aihioita kaikkiin niihin kirjoihin, jotka hän haluaa vielä kirjoittaa.
Vaikka kotia on välillä tarpeen konmarittaa, se kannattaa Maaretan mukaan tehdä maltillisesti.
– Muistot ovat eräänlaista tihentynyttä merkityksen tunnetta. Ne voivat konkretisoitua erilaisten esineiden kautta. Jos heitämme pois kaiken vanhan, saatamme unohtaa, keitä pohjimmiltamme olemme ja mistä tulemme.
Jokainen asuja jättää asuntoon jälkensä. Historia antaa paikalle siivet.
Tänä kesänä tulee kuluneeksi 19 vuotta siitä, kun Maaretta ja Markus muuttivat Amaliaan. Nimen ovat antaneet aikaisemmat asukkaat, ja se sai jäädä. Remontin edetessä Maaretta ja Markus alkoivat ottaa paikkaa omakseen nimeämällä muitakin tiloja. Lasiseinäisestä pihamökistä tuli Lamppu. Ja ikkuna, jonka ääressä koirat istuvat tarkkailemassa tonttia, on nyt Telkkari.
– Ihmiset antavat toisilleen ja lemmikeilleen hellittelynimiä. Välittämistä voi samalla tavalla osoittaa myös kodin eri tiloille.
Maaretta uskoo kirjailija Alain de Bottonin tapaan, että meissä itsessämme on samoja ominaisuuksia kuin rakennuksissa, joita kohtaan tunnemme vetoa. Amaliassa ja sen emännässä on paljon yhteneväisyyksiä.
– Molemmissa on kerroksellisuutta ja paljon erilaisia tiloja. Työni luennoitsijana ja muutosvalmentajana on hyvin sosiaalista. Kirjailijaminäni on puolestaan erakko. Molemmat puolet ovat osa minua ja on tärkeää, että kotonani on paikkoja toteuttaa niitä. Vanhasta puutarhasta ei koskaan tiedä, mitä sieltä pullahtaa esiin. Samaa yllätyksellisyyttä on minussakin. Toivon myös, että sisältäni löytyy samanlaisia rauhallisia soppia kuin tästä talosta.
Maaretta uskoo, että kodin perimmäinen tehtävä on näyttää meille, millaisia voisimme ihannetapauksessa olla.
– Onnellinen koti tekee meistä parempia ihmisiä.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous