Marco Bjurströmille perhe on laaja käsite, ja siihen kuuluu yllättäviä ihmisiä: ”Miksi kaikkien pitäisi saada lapsia?”
Marco Bjurström sanoo uskovansa pysyvyyteen ja olevansa kestävyyslajien mies, niin työssään kuin ihmissuhteissaankin. – Laatu paranee, kun on perspektiiviä ja kestoa, hän sanoo.
– Pandemia on opettanut, että kaikki on suhteellista.
Marco Bjurström sanoo uskovansa pysyvyyteen ja olevansa kestävyyslajien mies, niin työssään kuin ihmissuhteissaankin. – Laatu paranee, kun on perspektiiviä ja kestoa, hän sanoo.
Elämä ei keikkunut yhden kortin varassa, eivätkä munat todellakaan olleet samassa korissa. Silti kaikki romahti kerralla.
Marco Bjurström on aina tehnyt monia asioita. Hän omistaa osan tanssi- ja musiikkiteatterikoulu StepUpista ja ravintolayrityksestä, tekee teatteria, opettaa tanssia sekä viestintätaitoja, luennoi ja juontaa…
Niinpä se, mitä puolitoista vuotta sitten keväällä tapahtui, oli kuin painajaisunta.
– Ei voinut edes järjestää tilaisuutta, vaan jouduin itkua tuhertaen kertomaan Zoomissa, että nyt lomautetaan kaikki. Ja samaan aikaan rakas pikkuveljeni Janek teki kuolemaa.
Nyt kuuluu jo hyvää. Viikonloppuna Marco oli Norjassa tuomaroimassa tanssikisoja, ja sen jälkeen hän on pitänyt normaalit treenit koulussaan.
– Pandemia on opettanut, että kaikki on suhteellista. Täytyy olla kiitollinen siitä, että saa olla, elää ja rakastaa.
”Reilusti yli viisikymppisenä olen elämänkaarella jo hieman laskevalla linjalla”
”Olen saanut olla pioneerina tekemässä paljon kiinnostavia juttuja, tanssiesityksiä, tv-ohjelmia ja teatteria. Olen ehtinyt paljon ja kaikesta on niin monta vuotta, että hetkittäin tunnen olevani tosi vanha.
Reilusti yli viisikymppisenä olen elämänkaarella jo hieman laskevalla linjalla, eikä siinä ole mitään kielteistä. Tunnen olevani vähän kuin kylän vanhin. Se on hieno olo.
Toisaalta työskentelen paljon nuorten kanssa, vauhtia riittää, enkä juuri mieti vuosia. Olen yhtä innostunut ja utelias kuin hekin. Opetustyössä ikä on myös etu, kokemus auttaa esimerkiksi stressin sietämisessä.
Kun rakas BumtsiBum-ohjelma aloitettiin parikin kertaa uudestaan eikä minua pyydetty mukaan, tunsin itseni vähän vanhaksi. Hetken aikaa se kirpaisi. Omasta mielestäni olisin ollut oikein pätevä. Toisaalta tajuan, että ohjelmiin kaivataan uutta ja olen joidenkin mielestä jo liian vanha tai en ole tarpeeksi kiinnostava. Se on fakta, joka pitää hyväksyä, ei siihen liity katkeruutta tai huonoutta.”
Marco Bjurström: ”Olen joissakin asioissa jyrännyt muut”
”Isoin läksyni elämässä on hyväksyä, että en olekaan aina oikeassa. Viestintäkoulutuksessa ja teatterissa käytetään sellaista termiä kuin statuksen säätely. Se on minulla koko ajan työn alla.
Olen itsepäinen ja nopea reagoimaan, ja olen ollut liian usein yksin äänessä. En ole osannut kuunnella ja olla hiljaa, vaan olen joissakin asioissa jyrännyt muut.
Itsetuntoni on aina ollut vankka. Lapsena minua ei palvottu eikä kuskattu harrastuksiin, mutta tuettiin ja kannustettiin.
Kun menin 12-vuotiaana Aira Samulinin tanssikouluun ja pärjäsin siellä, sain rutkasti itseluottamusta. Päätin, että teen mitä haluan, vaikka se ei kaikkia miellyttäisikään. Sain tanssista omaa rahaa jo 16-vuotiaana, ja 21-vuotiaana olin oman yritykseni toimitusjohtaja. Itsenäistyin varhain ja tunsin oloni ikävuosiani vanhemmaksi. Se oli aikuisuuden illuusio, joka vahvisti mustavalkoista oikeassa olemisen tunnetta. Lapsuuden näsäviisaus muuttui aikuisuuden besserwisseriydeksi.”
”En ryhtynyt laihduttamaan, lähinnä pidin häntä naurettavana”
”Nuorena suhtauduin kehooni melko mutkattomasti, en ihailevasti, mutta en vihamielisestikään.
Tanssijana olen kriittinen, ja tiesin jo varhain, että vaikka olin hyvä, en ollut ryhmän paras. Tavallaan totuin jatkuvaan tyytymättömyyteen. Samaan aikaan sain liikunnasta suunnattomasti iloa ja onnistumisen kokemuksia.
Teatterikorkeakoulussa liikunnanopettaja teetti meillä Cooperin lisäksi muitakin testejä ja mittasi rasvaprosentin. Hän totesi, että olen prosenttien mukaan lihava. Itsetuntoni kesti. En ryhtynyt laihduttamaan, lähinnä pidin häntä naurettavana. Meillä oli pian sen jälkeen liikkuvuustestit, joissa pärjäsin hänen harmikseen loistavasti enkä todellakaan traumatisoitunut kommenteista.
Toinen polveni hajosi vähän yli parikymppisenä, ja tanssijan ura piti unohtaa. Jälkeenpäin ajatellen se oli tavallaan hyvä, sillä suuntauduin opettajaksi ja koreografiksi. Polvi ei ole vieläkään kunnossa, mutta muuten olen saanut olla terve. Onneksi polvessa ei ole kipuja, ja lääkärin mukaan kehoni linjaukset ovat kunnossa, rämäpolvesta huolimatta.
Nykyään olen aika kohtuullinen kehoni rasittamisessa. Minulla on kolmena päivänä viikossa säännöllistä opetusta, yhteensä kymmenen eri ryhmää, joissa teen liikkeet koko ajan mukana. Ne ovat samalla oma kuntotreenini. Lisäksi ovat kisa- ja produktiotreenit.
Syön melko monipuolisesti ja terveellisesti, en käytä eineksiä eikä meillä ole mikroaaltouunia. Teen puolisoni Peterin kanssa ruokamme puhtaista raaka-aineista tai syömme ravintoloissa.”
”Olen tyytyväinen peilikuvaani silloin kun olen hyvällä mielellä ja tasapainossa”
”Nykyisin en mieti, onko jossakin kohdassa kroppaa massaa liikaa tai liian vähän. Eikä ole nokonuukaa, mitä vaatteita minulla on päällä.
Nuorena pukeutuminen oli kuin roolileikkiä. Kokeilin kaikki hullutukset, hiustyylit ja värikkäät vaatteet, kukkaa, raitaa ja ties mitä hörhöä oli enemmän kuin kylliksi. Kuluttaminen oli jossain vaiheessa suorastaan hävytöntä, ostin tosi paljon vaatteita. Parhaimpina tai pahimpina aikoina 1990-luvun alussa minulla oli yli 30 hattua. Paljon olen pistänyt kiertoon, mutta en uskalla laskea, kuinka monta eri pukua ja kenkäparia kaapissani yhä on. Nykyään ostan tosi vähän ja satsaan laatuun. Käytän enimmäkseen mustia vaatteita, niitäkin on kertynyt ihan kylliksi. Nyt laitoin kuvauksen kunniaksi värikkäät kengät.
Yleensä en erityisesti laittaudu. Lyhyessä ja harvenevassa tukassa ei ole paljon tuunaamista, ja tänäkin aamuna kävin vain suihkussa ja ajoin partani. Olen tyytyväinen peilikuvaani silloin kun olen hyvällä mielellä ja tasapainossa, eli aika usein. Olemme sovussa, kroppa ja minä.”
”Päätin, että en ainakaan aio olla samanlainen kuin hän”
”Äiti ja isä erosivat, kun olin kuusivuotias, ja esikoisena kannoin jonkin verran huolta pärjäämisestämme.
Äidilläni oli vaikeuksia elämänhallinnan ja alkoholin kanssa, joten tunsin olevani vastuussa myös pikkuveljestäni Janekista. Moni asia elämässämme oli kuitenkin isossa kuviossa kunnossa. Meillä ei ollut mistään puute emmekä olleet heitteillä. Meillä oli läheinen isoäiti, ja myös isään on ollut hyvä suhde. Hän on aina tukenut minua.
Äiti oli pettynyt elämäänsä, mutta hänen kyynisyytensä ei lannistanut tai masentanut minua, pikemminkin kävi päinvastoin. Päätin, että en ainakaan aio olla samanlainen kuin hän. En syytä äitiäni mistään, hän teki varmasti parhaansa. Silti oli surullista ja turhauttavaa, ettei häntä voinut auttaa.”
”Olen myös allerginen ihmisten näennäiselle tunteettomuudelle”
”Kun äiti kuoli neljätoista vuotta sitten, en osannut edes perinteisellä tavalla surra hänen kuolemaansa. Jollakin tasolla hänen lähtönsä oli jopa helpotus.
Nykyään minulla on toisinaan surullinen olo äitini kohtalosta ja mietin hänen hyviä puoliaan. Nuo ajatukset saivat silmäni kyyneliin esimerkiksi Elämäni biisi -ohjelmassa.
En usko, että olen yhtään sen empaattisempi kuin kukaan muukaan, mutta totta on, että itken herkästi. Olen myös allerginen ihmisten näennäiselle tunteettomuudelle, sille että asiat eivät muka kosketa. Kun luulen tunnistavani tällaisen kovanaaman, minulle tulee tarve murtaa viileyden kulissi.
Elän vahvasti tunteella ja itken usein liikutuksesta, jopa enemmän ilosta kuin surusta. Eläydyn helposti toisen ihmisen onneen tai onnistumiseen ja tunnen usein vahvaa myötäylpeyttä. Iloitsen siitä, mihin kaikkeen ihminen pystyy ja miten onnellinen voi olla tai miten kauniisti joku osaa sanansa asettaa.”
”Pystyn puhumaan veljestäni jo itkemättä”
”Eniten surun kyyneleitä minulle on aiheuttanut veljeni Janekin äkillinen sairaus ja kuolema. Hän sai pari vuotta sitten marraskuussa tietää sairastavansa pitkälle edennyttä mahasyöpää ja menehtyi puoli vuotta myöhemmin, viime vuoden toukokuussa, vain 49-vuotiaana.
Janek tiesi kuolevansa, ja silti hän sanoi, että oli saanut elää hyvän elämän. Hän oli kiitollinen myös siitä, että sai rauhassa hyvästellä rakkaansa.
Tavallaan kuolema on vaikeinta jälkeenjääneille, surun tunne on jopa aika itsekäs. Oli vaikea hyväksyä, että menetän rakkaan ja ainoan veljeni. Surussa minua on auttanut se, että olen realisti ja järkeilen tapahtunutta analyyttisesti. En ajattele, että miksi juuri minun pikkuveljeni, vaan tajuan, että aivan yhtä hyvin juuri hän kuin kuka muu tahansa. Kaikkea tapahtuu.
Kun aikaa kuluu, menetykseen ensin tottuu, sitten sen vähitellen osittain hyväksyy ja ehkä jollakin tasolla pystyy jopa ymmärtämään. Reilussa vuodessa suruni on jo hieman muuttunut. Se ei ole enää koko ajan mielessä, ja pystyn puhumaan veljestäni jo itkemättä. Silti tiedän, että tulen aina ikävöimään Janekia.
En ole lainkaan uskonnollinen ihminen. Mitään tuonpuoleista ei mielestäni ole, mutta siihen uskon, että ihminen jättää jälkiä ja elää läheistensä muistissa ja mielessä. Minulle Janek on aina läsnä.
Se on käynyt selväksi ja vahvistunut, että kuolema on täysin luonnollinen asia. Tuntuu entistä tärkeämmältä nauttia elämästä ja olla onnellinen kaikesta mikä on hyvin.
Ehkä Janekin kuolema vaikutti myös siihen, että oma kuolema ei tunnu pelottavalta. Pikkuveljeni menehtyi varhain, ja kun minun aikani tulee, se on varmasti juuri oikea aika. Olen saanut kokea jo todella paljon. Hetkittäin ajattelen kuolemaa jopa täysin käytännöllisesti. Ei tehdä siitä nyt numeroa.”
”Uskon kestävään kehitykseen, jatkuvuuteen ja pysyvyyteen”
”StepUp-yrityksemme on toiminut pian 35 vuotta, olen asunut samassa asunnossa 19 vuotta ja olen ollut puolisoni Peterin kanssa yhdessä noin 30 vuotta.
Uskon kestävään kehitykseen, jatkuvuuteen ja pysyvyyteen. Laatu paranee, kun on perspektiiviä ja kestoa. Kun tehdään asioita kauan yhdessä, rentous ja luottamus lisääntyvät ja asiat sujuvat helpommin.
Pohjimmiltani olen aika tasainen, kestävyyslajien mies myös ihmissuhteissani.
Voin myös tehdä samoja asioita uudestaan ja entistä paremmin ja isommin tai uudella tavalla. Vähän kuin teatterin klassikot, jotka avautuvat eri tavoin uusille sukupolville. Nyt valmistelen puolisoni kanssa Grease-suurmusikaalia. Sekin on 50-vuotias teos, joka toimii yhä.
Perhe on minulle laaja käsite. Siihen kuuluvat lähimpinä Peter ja isäni perheineen. Mutta perhettäni ovat myös ystäväni sekä tanssikoulun ihmiset, joiden kanssa vietän aikaani. Opettajana olen paljon tekemisissä nuorten kanssa, mutta en ole halunnut omia lapsia. Minulla ei ole ollut vauvakuumetta eikä minkään sortin kello ole tikittänyt.
Miksi kaikkien pitäisi saada lapsia? En ymmärrä, miksi juuri minun geenini olisivat niin merkityksellisiä. Mieluummin haluan jättää itsestäni muunlaisia jälkiä.”
”Joskus rehellisyyttä on se, että on hiljaa, jättää jotain sanomatta”
”Olen joutunut seuraamaan hautajaisissa ja eri tilaisuuksissa pappien – usein pädeiltä luettuja – puheita, enkä ole kovin vaikuttunut tai vakuuttunut. Jopa esiintymistaito on tosi vajaata. En voi sanoa tunteneeni mitään erityisen pyhää kuunnellessani noita vanhoja jargoneita.
Paljon pyhempiä ja koskettavampia hetkiä olen kokenut esimerkiksi teatterissa tai hyvässä keskustelussa arvostamani ihmisen kanssa.
Uskonnoissa on toki myös paljon hyvää. Lähes kaikki opit kietoutuvat rakastamiseen, ja perusajatuksiin on helppo yhtyä. Pitää kunnioittaa toista ihmistä, eikä saa tietoisesti vahingoittaa ketään. Sitä en voi ymmärtää, että uskonnon varjolla olisi oikeus yrittää muuttaa toista ihmistä tai määritellä hänet hyväksi tai huonoksi.
Mielestäni tärkeintä elämässä on ’oikeesti oleminen’. Kun oppii olemaan oikeesti, ei tarvitse pelätä ketään eikä mitään. Tarkoitan tällä aitoa läsnäoloa, itsensä hyväksymistä, toisen kuuntelua sekä rehellisyyttä.
Arvostan ihmisissä kohteliasta rytmitajua ja tilanteenlukutaitoa. Joskus rehellisyyttä on se, että on hiljaa, jättää jotain sanomatta. Toisinaan hyväntahtoinen, oikeaan aikaan lausuttu totuus voi vapauttaa tunnelman.
Tajuan joitakin asioita paremmin nyt kuin nuorempana, mutta en usko, että olisi olemassa sellaista viisautta, joka ykskaks laskeutuu iän karttuessa päähän. Kaikki eivät viisastu ikinä, ja hyvää asennetta voi harjoitella nuorenakin. Isoin oppini on ollut, että liian jyrkästi ei kannata sanoa yhtään mitään. Elämä ei ole mustavalkoinen. Monet asiat ovat sekä että, eivät joko tai.”
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous