Mari Perankoski täytti 50 vuotta maaliskuussa 2020.
Mari Perankoski täytti 50 vuotta maaliskuussa 2020.
Julkkikset

Mari Perankoski: ”Mikään ei ole niin huumorintajuinen olento kuin keski-ikäinen nainen”

Mari Perankoski koki jo nuorena isoja menetyksiä ja geenivirheen aiheuttamia vakavia terveysongelmia. 50-vuotispäivänsä kynnyksellä hän on hyvästellyt äitinsä. Huumori on auttanut selviytymään, mutta itkemistä Marin on pitänyt opetella.
Teksti: Sari Hannikainen Kuvat: Mirva Kakko

Takorautaisen kaariportin vieressä lukee isoin kirjaimin Villa Mayhem. Suomeksi nimi olisi Villa Hävitys tai Sekasorto, mutta eipä näy kummastakaan merkkiä valkoisen tiilitalon edustalla. Siellä tuikkivat vielä jouluvalot, niin kuin lappeenrantalaisen omakotitaloalueen muissakin pihoissa. Mutta ihan joka talon olohuoneen ikkunasta ei kurkista rivillinen pääkalloja kuten täällä.

Talossa asuvat näyttelijä, käsikirjoittaja Mari Perankoski ja rockmuusikko Jouni Hynynen sekä osan ajasta myös tämän Vilja-tytär. Koristepääkallot ovat muistoja ulkomaanmatkoilta niin kuin makuuhuoneen kauniit ikonit ja keittiön iso risti.

Olohuoneen jyhkeällä puupöydällä on läppäri ja paperiviuhkallinen muistiinpanoja. Mari on istunut aamupäivän kirjoittamassa tekstejä stand up -kier­tueelleen ja hänen sekä Jounin yhteiseen podcastiin, jonka nimi on – mikäpä muu kuin – Villa Mayhem. Molempien ensi-illat ovat 6. maaliskuuta. Neljä päivää sen jälkeen on Marin 50-vuotispäivä. Heti sen jälkeen hänellä on stand up -keikka Varkaudessa, mikä ei ole sattumaa, sillä sieltä hän on lähtöisin.

– En todellakaan tule mistään kulttuurikodista. Yksinhuoltajaäitini työskenteli metsäteollisuudessa viennin myyjänä ja oli Varkauden tikkakerhon puheenjohtaja. Kotiin tilattiin paikallislehtiä ja Alibia, kirjahyllyssä oli Alistair MacLeanin koko tuotanto. Meillä ei paljon piano soinut.

Mutta nauramisen ja naurattamisen taidon hän on perinyt savolaiselta äidiltään. Se on auttanut pitämään elämänlangasta kiinni vaikeinakin aikoina, niin kuin kuluneina kuukausina.

Syvissä vesissä

On kuvaavaa, että läppärille syntyy sketsejä ja komediaa hurjan, painajaismaisenkin vuoden jälkimaininkeina. Heinäkuussa äiti Ulla kuoli äkillisesti pitkään sairastettuaan. Samaan aikaan freelancerina työskentelevältä Marilta loppuivat puoleksi vuodeksi työt.

– Juhannuksena päättyivät tv-sarjan kuvaukset, sen jälkeen keskityin äidin asioiden hoitamiseen ja sitten saattelinkin häntä työttömänä hautaan.

Viikko sen jälkeen Mari palkittiin Savolainen sananvalmius -palkinnolla.

– Olisipa äiti ehtinyt nähdä vielä sen, sillä palkinto olisi kuulunut hänellekin. Hän nauratti ronskilla huumorillaan kaikkia, mikä joskus teini-ikäisenä tuntui ahdistavaltakin. Nyt vuorostaan oma poikani sanoo minulle, että äiti, älä viitti.

– Olimme äidin kanssa läheisiä, koska elimme kahdestaan, mutta oli meillä ristiriitojakin. Äiti oli boheemi, eikä häntä haitannut epäjärjestys. Minua se ahdisti ja imuroin meillä pienestä pitäen. Ainoana lapsena totuin kantamaan paljon vastuuta. Äiti taas oli oman perheensä nuorimmainen, sellainen huoleton lellityttö. Hänelle tärkeintä oli ystävällisyys ja auttavaisuus muita kohtaan.

Suru-uutisen jälkeen Mari alkoi siivota. Sitten tuli itku, puolen tunnin päästä naurukin. Sen laukaisi tahattomasti numerotiedustelun työntekijä: ”Ai sie halluut sinne Peräkylän hau­taustoimistoon? No miepä yhistän siut sinne, oikein ihanat päivänjatkot.”

Hän hoiti yksin hautajaisjärjestelyt, paperityöt ja pesänselvittelyt. Sitten tulivat muistot ja viiltävä suru, joka on heittänyt välillä polvilleen huutamaan suoraa huutoa.

– Vaikka Jouni ja ystävät ovat tukeneet minua, tiesin, että minun on uskallettava mennä syviin vesiin ja kohdattava suru yksin. Se on ainoa tapa parantua.

Nuorempana Mari oli niin jumissa omien tunteidensa kanssa, että pelkäsi hajoavansa, jos antaisi niille vallan.

Kun kuolema tuli lähelle

”Pystyn kouluttamaan näyttelijän vaikka ilmapallosta, mutta Marista en ole varma.” Näin sanoi helsinkiläisen Q-teatterin perustaja ja johtaja Antti Raivio aikoinaan. Parikymppinen nainen ei osannut harjoituksissa itkeä.

Häneltä ei tullut kyyneltäkään siinä missä muut näyttelijät, kuten hyvä ystävä Ellu [Elina Knihtilä], osasivat tarvittaessa vollottaa vaikka räkä poskella. Mutta jos Mari olikin näyttelijänä keltanokka, elämänkokemusta hänelle oli ehtinyt kertyä liikaakin.

15-vuotiaana hän selviytyi niukin naukin tulipalosta, jossa ystävä kuoli. Saman ikäisenä hän sai ensimmäisen kerran syvän laskimotukoksen, ylioppilaskirjoitusten aikaan tuli toinen ja myöhemmin vielä kolmas. Sairaalassa tutkimuksissa selvisi, että hän kantaa harvinaista geenivirhettä. Se altistaa vaarallisille veritulpille, jotka voivat olla kohtalokkaita aivoihin, sydämeen tai keuhkoihin asti edetessään.

Siksi Mari on syönyt veren­ohennuslääkettä 19-vuotiaasta asti. Sen takia hänelle tulee helposti mustelmia ja onnettomuuksissa, kuten kaatumisissa, sisäisen verenvuodon riski on normaalia suurempi.

– Taistelin diagnoosia vastaan, ja lääkityksen hyväksyminen oli ainoa myönnytykseni sille. Minun olisi pitänyt luopua rajusta liikunnasta, mutta sen sijaan aloin harrastaa sählyä. Halusin vain jatkaa elämää eteenpäin.

Kuolema tuli muutenkin lähelle. Ylioppilaskirjoitusten aikaan isä menehtyi mahasyöpään 44-vuotiaana puolen vuoden sairastamisen jälkeen. Vanhemmat olivat eronneet Marin ollessa kuusivuotias, ja suhde isään oli vuosien varrella etääntynyt tämän alkoholinkäytön takia.

– Omassa elämässäni tapahtui silloin niin paljon, että en ehtinyt tajuta, miten nopeasti sairaus eteni. Kävin isää muutaman kerran katsomassa, vein hänelle kirjoja, ja hän kyseli minulta kirjoituksista.

– Kerran lähtiessäni hän pyysi, että tule tähän isän viereen lepäämään. Jouduin hämilleni, ähisin jotakin kiireistäni ja lähdin. Ne jäivät isän viimeiseksi sanoiksi minulle.

Mieleen jäi pyörimään syyllisyys: Miksi minun piti olla niin ylpeä? Miksi en mennyt isän viereen? Marista tuntui, että hän oli jumissa tunteidensa kanssa. Suru lukittui sisälle.

Häpeän kynnyksen yli

– Jos en olisi näyttelijä, minusta olisi voinut tulla alkoholisoitunut kehitysyhteistyöihminen, joka tissuttelee yksin tunnemöykkyjensä kanssa jossakin Nairobissa.

Teini-ikäinen Mari oli punkkari, joka työnsi puukärrillä iltatorille Kuluta harkiten -oppaita ja juutista tehtyjä kestokasseja. Ällän ylioppilas unelmoi opiskelupaikasta valtiotieteellisessä tiedekunnassa ja työstä yhteisvastuun tai lehtityön parissa.

Mutta sitten tuli välivuosi Helsingissä teatteriharrastuksineen ja voimakas yhteisöllisyyden kokemus. Teatterimaailmassa elettiin 90-luvun alussa jälkiturkkalaista aikaa. Etutöölöläisen Q-teatterin harjoituksissa juostiin, punnerrettiin ja puhuttiin taiteesta sekä tunteista. Yhdessä oltiin lähes yötä päivää, ja kaikilla oli samanlainen tiedostavan näyttelijänuoren univormukin: verkkahousut, huppari ja nahkatakki.

– Kun kaikki muut teatterissa olivat niin auki, minäkin opin olemaan. Harjoitteluprosessien aikana analysoimme yhdessä näytelmien tekstejä ja peilasimme niitä omiin kokemuksiimme. Se oli kuin ryhmäterapiaa. Kaikki näkivät toisensa paljaimmillaan, mistä syntyi luottamus. Uskalsin mennä häpeän kynnyksen yli, olla toisten edessä heikkona ja huonona.

Antti Raivio oli vaativa ohjaaja. Väliajalla musiikki oli joskus laitettava täysille, ettei hänen huutonsa kuuluisi lämpiössä kahvittelevalle yleisölle. Mutta hän myös kannusti, antoi kiitosta ja sai lukot auki. Mari oppi itkemään.

– Antti teetti meillä harjoituksen, jossa yksi oli nurkassa ja muut antoivat hänelle vuorollaan lahjan eli sanoivat jotakin kaunista. Kun oli minun vuoroni olla nurkassa, hyvät sanat alkoivat liikuttaa ja kyyneleet tulivat.

Hän pääsi teatterikouluun kolmannella yrityksellä 23-vuotiaana.

Reippaasti hajalla

Lista on komea: Ranuan kummit, Ihmisten puolue, Putous, YleLeaks, Syke ja Roba. Muun muassa näistä hittisarjoista Mari on tullut näyttelijänä tutuksi. Valmistumisestaan asti hän on myös kirjoittanut esimerkiksi tv-ohjelmien käsikirjoituksia.

– Olin nuorempana sellainen langanlaiha hujoppi, jolle ei ollut prinsessarooleja jonossa tarjolla. Siihen aikaan ei ollut naisten sketsisarjojakaan, joten jos halusi tehdä huumoria, sitä oli kirjoitettava itse.

Kun hän erosi 36-vuotiaana poikansa isästä näyttelijä-ohjaaja Jani Volasesta, kirjoittaminen oli hänelle pelastusrengas.

– Jäin yksin tyhjän päälle, sillä irtauduin samalla Q-teatterista, jossa olimme molemmat. Minun oli saatava asuntolainaa maksettua ja päästävä takaisin jaloilleni.

Mari alkoi tehdä yhä enemmän töitä käsikirjoittajana. Hän kirjoitti Juha Jokelan kanssa Kallio-tv-sarjan ja salanimellä talk show -ohjelmia.

Samaan aikaan oli käsiteltävä eroa.

– Olin ihan reippaasti hajalla, enkä edes yrittänyt esittää, että asiat olisivat jotenkin hyvin. Koin epäonnistuneeni täydellisesti, sillä minulla ei ollut enää ydinperhettä eikä työyhteisöä. Kaikki oli rakennettava uudestaan.

Onnea ja kiitollisuutta

Villan ovi käy. Jouni tulee kuntosalilta kotiin kuohuviinipullo ja valkoinen orkidea mukanaan. Ne ovat Marille, onhan tänään ystävänpäivä. Pari on ollut yhdessä kahdeksan vuotta, naimisiin he menivät kolme ja puoli vuotta sitten.

– Kaiken kokemani jälkeen osaan hahmottaa, mitä onni on, ja olla siitä kiitollinen. Toivon että tämä, mitä meillä on Jounin kanssa, vain jatkuisi. Tuntuu ihmeelliseltä, että meillä on edelleen näin mahtavaa yhdessä.

50-vuotiaana Marilla on uusperheen lisäksi rinnallaan ystäviä, jotka ovat olleet hänen elämässään nuoresta asti. Äidin kuoleman jälkeen Ellu tuli junalla Helsingistä Lappeenrantaan lohduttamaan.

– Ja itkemään enemmän kuin minä.

Välit ovat säilyneet hyvinä myös ex-puolisoon ja tämän nykyiseen vaimoon, näyttelijä Pirjo Lonkaan, joka on ollut Marin ystävä opiskeluajoista asti. Mari oli näiden yhteisen lapsen ris­tiäisissä. Sellainen äitikin oli, hän ei sulkenut tärkeitä ihmisiä ulkopuolelle. Vanhempien eron jälkeen isän sisko muutti heidän kanssaan joksikin aikaa asumaan.

– Kun kaikki mahdollinen on jo tapahtunut, sitä voi jäädä hankeen makaamaan tai nousta ja nauraa, että näyttipä tämäkin hassulta, Mari Perankoski sanoo.

– Kun kaikki mahdollinen on jo tapahtunut, sitä voi jäädä hankeen makaamaan tai nousta ja nauraa, että näyttipä tämäkin hassulta, Mari Perankoski sanoo.

”Kantapäihin sattuu jo aamulla”

Työttömyysjakso on nyt päättynyt. Jälkeenpäin ajatellen hiljainen syksy oli hyväksi, sillä sen ansiosta Mari sai itsensä kirjoittamaan ensimmäistä kertaa ­podcastia ja stand upia. Alkamassa on myös uusia projekteja kuvauksineen.

Stand up -esityksissään Mari käsittelee huumorin keinoin keski-ikäisen naisen tuntoja, niin kuin 50:n täyttämistä.

– Fyysisesti se tuntuu siltä kuin tehdasta alettaisiin ajaa alas. Kantapäihin sattuu jo aamulla. Kaupassa on ihan mahdotonta ilman moniteholaseja, kun ei erota, onko kädessä pyykinpesu- vai huuhteluaine.

”Kaiken kokemani jälkeen osaan hahmottaa, mitä onni on, ja olla siitä kiitollinen. Toivon että tämä, mitä meillä on Jounin kanssa, vain jatkuisi.”

– Mikään ei ole niin huumorintajuinen olento kuin keski-ikäinen nainen. Viisikymppisenä ihminen on ehtinyt kokea eroja, läheisten menetyksiä, lasten kasvukipuja, sairastumisia. Kun kaikki mahdollinen on jo tapahtunut, sitä voi jäädä hankeen makaamaan tai nousta ja nauraa, että näyttipä tämäkin hassulta.

Marin sormet naputtavat puupöydän pintaa. Nuori Mari olisi leiponut ja kattanut sen koristeeksi vähintäänkin pari sorttia pikkusyötävää.

– Kolmikymppisenä sitä oli paljon kireämpi ja piti kiinni fasadeista. Oli oltava täydellinen ydinperhe, hieno asunto ja hyvät työt. Kun se kaikki romahtaa, itsensä pitää määritellä uudestaan.

– On eheyttävää myöntää itselleen ja muille, että kaikenlaista on sattunut.

Äidilläkin oli itseironiaa ja kykyä laittaa itsensä peliin. Jounin Kotiteollisuus-yhtyeen keikalla hän nosti paidanhelmaa ja vilautti vävypojalleen.

– Itseään hienomman esittäminen ei auta yhtään mitään, siitä tulee vain tukahduttava olo.

– On eheyttävää myöntää itselleen ja muille, että kaikenlaista on sattunut, sanoo viisikymppinen Mari Perankoski.

– On eheyttävää myöntää itselleen ja muille, että kaikenlaista on sattunut, sanoo viisikymppinen Mari Perankoski.

Juttu on julkaistu Annassa 9/2020.

Lue myös: 
Mari Perankoski ja Jouni Hynynen tekivät yhteisen podcastin: ”Taiteellisia ristiriitoja meillä ei ole – muita kyllä”

X