Maria Ylipää: ”Olisi pitänyt elää vastuuttomampi nuoruus”

Näyttelijä Maria Ylipää halusi teininä olla kaikessa täydellinen. Hän menestyi koulussa ja harrastuksissa, mutta perfektionismilla oli hintansa. Kun Maria pääsi 19-vuotiaana teatterikouluun ja muutti Helsinkiin, itsenäistyminen ei sujunutkaan ihan mutkattomasti.

Näyttelijä Maria Ylipää ihailee Helsinkiä kuin turisti. Hän päivittelee uusia ravintoloita ja vasta nousseita Töölönrannan taloja. Hän on tullut kesäksi Suomeen ja nauttii lomasta.

Viime talven Maria asui muusikkomiehensä Matti Pentikäisen ja kahden tyttärensä kanssa Göteborgissa, jossa suomenkielinen Maria näytteli ruotsiksi Kristina från Duvemåla -näytelmässä. Samalla koko perhe oppi kaksikieliseksi.

– Viihdyimme mainiosti. Matti oli kotona, mutta teki myös freelance-töitä. Syksyllä muutamme Tukholmaan ja jatkan samassa näytelmässä saman työryhmän kanssa, ja sekin tuntuu kivalta. On etuoikeus saada tehdä töitä eri kulttuureissa.

Muutamia vuosia sitten Maria oli Kirkon Ulkomaanavun lähettiläänä Ugandassa, jossa hän vieraili paikallisessa perheessä. Perheen isoäiti oli kuollut aidsiin. Myös seitsemänvuotias poika sairasti samaa tautia.

– Lauloin isoäidin hautajaisissa. Palautan sen hetken mieleeni, jos huomaan valittavani jostain mitättömästä asiasta. Minullahan on kaikki aivan täydellisen hyvin, hän sanoo.

Lapsuus kirkoissa

”Äidiltäni opin rohkeuden ja pelottomuuden ja sain vahvan naisen mallin. Hän sanoo aina, että kuuntele sydäntäsi ja tee sitä, mitä haluat tehdä. Näen seitsemänvuotiaassa esikoisessani paljon itseäni. Hän ei vielä mieti, mitä muut hänestä ajattelevat.

Vartuin kristityssä taiteilijaperheessä. Isä on kanttori-urkuri ja äiti diplomilaulaja. Olen kasvanut kirkoissa ja saanut nauttia henkisestä lauluperinteestä ja hienosta kirkkomusiikista.

Nuorena olin mukana herätyskristillisissä piireissä, ja kuulun edelleen kirkkoon, mutta olen paljon suvaitsevaisempi kuin vanhempani. En voi sietää naisiin ja seksuaalivähemmistöihin kohdistuvaa syrjintää, jota uskonnon verukkeella toteutetaan.

Uskonto ei voi olla ainoa totuus, mutta hengellisyys kiehtoo minua. Esimerkiksi ortodoksisuudessa on jotain hyvin kaunista. Haluaisin uskoa, että on olemassa jotain muuta kuin tämä tässä.

Siirrän lapsuudenkotini vahvaa arvopohjaa jollakin tasolla myös omille lapsilleni. Emme ole kumpikaan Matin kanssa uskonnollisia, mutta pidän mahdollisuuden auki. Iltarukousten opettamisen olen jättänyt isovanhemmille.”

Poikatyttö

”Olen aina ollut positiivinen ja perusiloinen, ja innostun helposti kaikesta uudesta. Minulla on hyvä itsetunto, sillä sain kotoa kannustusta, ja minua on kehuttu paljon.

Olin nuorena hiukan ujo, pelkäsin esimerkiksi soittaa puhelimella vähänkin vieraammille ihmisille, mutta olin aina rohkeasti oma itseni. Minusta oli tärkeää erottautua muista, joten ehkä kompensoin ujouttani pyrkimällä esille.

En todellakaan sopinut mihinkään sapluunaan. Harrastin monipuolisesti tanssia – jazzia, steppiä, nykytanssia ja balettia – mutta ulkonäöltäni olin pikemminkin poikatyttö kuin ballerina-prinsessa. Käytin kirpparivaatteita, ja yläasteella minulla oli lyhyt tukka, jonka värjäsin milloin minkäkin väriseksi.

Elin kontrolloitua urheilijaelämää. Tanssin lisäksi harrastin viulun- ja pianonsoittoa, lauloin ja olin mukana teatteriesityksissä. Tein paljon kaikkea, ja minun piti olla mieluiten paras kaikessa mitä tein, muu ei riittänyt. En ehtinyt kapinoida enkä viettää villejä teinivuosia.

Oli lähellä, etten sairastunut syömishäiriöön. Kuukautiseni loppuivat välillä, sillä vaikka olin hyvässä kunnossa, kroppani oli todella rasvaton. En rajoittanut syömisiäni ulkonäön vuoksi, vaan halusin olla parempi tanssija. Söin epätasapainoisesti ja liian vähän. Saatoin syödä ensimmäisen kerran vasta koulun jälkeen neljältä iltapäivällä ennen kuin lähdin treenaamaan illaksi. Säästin saamani herkut kaapin ylähyllylle ja koskin niihin vasta valitsemanani herkkupäivänä.

Olin hyvin päämäärätietoinen, ahkera ja perfektionismiin taipuva tyttö. Minulle olisi tehnyt hyvää viettää hieman vapaampaa ja vastuuttomampaa nuoruutta.”

Myöhäinen murrosikä

”Pyrin sekä Sibelius-Akatemiaan että Teatterikorkeakouluun, ja pääsin molempiin ensi yrittämällä, 19-vuotiaana. Valitsin teatterikoulun ja muutin Tampereen seudulta Helsinkiin.Jouduin itsenäistymään kylmiltään. Siihen asti olin kasvanut turvallisesti kodin ja tiiviiden tanssi- ja musiikkiharrastusten suojissa.

On onni, että valitsin teatterin, sillä näyttelijänä en voi samalla tavalla olla perfektionisti kuin musiikin ja tanssin parissa. Näyttelijän on pakko sietää epävarmuutta sekä luottaa intuitioon ja vaistoon. Täytyy pystyä suuntaamaan energiansa vastanäyttelijään, on kuunneltava ja oltava tilanteessa läsnä, vain siten voi syntyä jotain todellista. Läsnäoloa on vaikea suorittaa.

Tunteella ja vaistolla meneminen ei kuitenkaan sujunut suorittajaluonteellani helposti. Itsenäistyminen otti lujille. En ollut kapinoinut teini-iässä, mutta minulle puhkesi murrosikä parikymppisenä.

Söin aika huolettomasti ja pyöristyin vähän, otin ensimmäiset kunnon kännit ja bailasin. Tukkani oli kasvanut, ja hämmästyksekseni pojat olivat kiinnostuneita minusta. Siihen asti olin ollut turvassa poikatyttöyteni takana.

Olin hämmentynyt ja ahdistunut kaikesta uudesta, enkä osannut nauttia saamastani huomiosta. Minusta oli pikemminkin kahle olla nuori ja nätti.

Opiskelin kuitenkin ahkerasti ja sain kiinnostavia näyttelijän töitä jo teatterikouluaikana. Pikkuhiljaa aika teki tehtävänsä ja murrosikä meni ohi.”

Lue myös:

Satu Silvo: ”Huomasin olleeni ilmainen piika”
Prinsessa Victoria – Vihdoin sinut itsensä kanssa Anna Perho: ”Kärsin edelleen alemmuudentunteesta, koska en ole käynyt kouluja”

Teksti: Sanna Wirtavuori Kuvat: Sampo Korhonen / Otavamedia

Katkelma Annan kansijutusta 31/2015