tv-juontaja Marja Hintikka
Marja Hintikka kannattelee muita niin töissä kuin kotona.
Julkkikset

Marja Hintikka aistii muiden tunteita ja teki siitä vahvuutensa: ”Kannan muiden murheita”

Tv-juontaja Marja Hintikka aistii nopeasti ihmisten tunteita ja imaisee ne sisäänsä. Oli kyse sitten työ- tai kotielämästä, hänellä on tapana kannatella muita. Onneksi hän on keksinyt tavan keventää taakkaa.
Teksti: Tyyne Pennanen Kuvat: Sampo Korhonen

Vau, miten kiinnostavia töitä saat tehdä. Kaikki sujuu sinulta niin helposti!

Näin Marja Hintikka, 42, kuulee usein itselleen sanottavan.

– Mutta en minä ole saanut mitään helposti! hän puhahtaa. – Olen raatanut ihan hirveästi elämäni eteen.

Välillä hän paiskii ympäripyöreitä päiviä, kuten nyt elokuusta lokakuun loppuun.

Elokuussa Marja kuvasi tiiminsä kanssa Sukuni salat -tv-ohjelmaa, jossa kerrotaan tunnettujen suomalaisten sukusalaisuuksia. Hänellä oli kuukauden aikana neljä kuvausmatkaa. Heti perään alkoivat Laulu rakkaudelle -ohjelman kuvaukset. Samaan aikaan hänen miehensä Ilkka ”Ile” Uusivuori juonsi Masked Singer Suomi -tv-ohjelmaa.

Arki on kiireistä myös lapsiperhearjen takia. Marjalla on Ilen kanssa kolme lasta, jotka ovat 7-, 5- ja 3-vuotiaat. Elokuussa esikoinen aloitti koulun ja keskimmäinen lapsista viskarin, eli 5-vuotiaille suunnatun varhaiskasvatuksen. Välillä mielessä kävi, että romahtaako korttitalo niskaan.

Nyt on helpompaa vuodenvaihteeseen asti. Marja hoitaa Instagram-tilinsä kaupallisia yhteistyöpäivityksiä ja suunnittelee tulevia töitä.

Hänen Instagram-tilillään on myös henkilökohtaisia päivityksiä. Yksi viimeaikaisin on kuva meressä ajelehtiva puunoksa. Kuvan alla Marja pohdiskelee elämää.

Nelikymppisyys tuntuu jonkinlaiselta välitilinpäätökseltä, hän sanoo nyt.

– Tähän asti on voinut porskuttaa laput silmillä, mutta kun nelikymppisenä saavuttaa jonkinlaisen suvannon, niin möröt alkavat tulla esiin. Ne ovat asioita, joita ei ole ollut aikaa käsitellä.

Marjan mielestä vaikeiden asioiden pohtiminen on hyvä asia: se lisää itsetuntemusta.

– Nelikymppisenä alkaa tietää, että mistä tykkää ja mistä ei. Laumasieluisuus vähenee ja alkaa luottaa enemmän omaan juttuun.

Millaisia Marjan omat jutut ja möröt ovat? Sen Marja kertoo tässä Hyvinvoinnin avaimet -sarjan jutussa.

”Saan tanssimisesta niin paljon iloa”

”Moni seuraa hyvinvoinnin trendejä. Nyt juostaan maratoneja tai treenataan muuten vain täysillä ja haetaan huippukuntoa. Kehot näyttävät niin trimmatuilta.

Minun juttuni on tanssi, varsinkin lattaritanssit. Saan tanssimisesta niin kertakaikkisen paljon iloa! Tanssin liikkeiden avulla voin purkaa tunteitani ja palata taas lapseksi. Lisäksi tanssiminen on sosiaalista, saa kuunnella musiikkia ja samalla nostaa kuntoa.

Olen harrastanut tanssimista siitä lähtien, kun kaksi vuotta sitten osallistuin Tanssii tähtien kanssa -tv-ohjelmaan. Sen jälkeen olen käynyt Haapalainen Suutari-Jääskö -tanssistudiolla Matti Puron tunneilla, hän oli tanssiparini ohjelmassa. Olen käynyt myös Marko Keräsen ja Kia Lehmuskosken tunneilla.

Minulla on tällä hetkellä enemmän aikaa kuin tiukkojen työputkien aikana, joten käyn tanssimassa pari kertaa viikossa, useamman tunnin kerrallaan. Välillä olen potea luterilaista syyllisyyttä: eihän kukaan vain ajattele, että laiskottelen? Silloin vilkaisen kalenteristani, miten paljon tein syksyllä töitä, ja tolkutan itselleni, että nyt on aika levätä.”

Marja Hintikka nauttii tanssista.

”Olen ikuinen mailanpuristaja”

”Käyn jatkuvaa taistelua stressiä vastaan. Rakastan työtäni, mutta olen ikuinen mailanpuristaja. Työskentelen hikarimeingillä ja valmistaudun esimerkiksi suoriin lähetyksiin pieteetillä, vaikka olen tehnyt varmaan tuhat suoraa lähetystä.

Kuormitin itseäni älyttömästi silloin, kun lapset olivat ihan pieniä. Kaikki lapseni olivat yöherääjiä. Olen valvonut koko yön lapsen kanssa ja lähtenyt aamulla tv-ohjelman markkinointipäivään ja sen jälkeen illalla tv:n suoraan lähetykseen.

Lue myös: Marja Hintikka opettelee eroon suorittamisesta: ”Välillä pitää saada olla hunningolla”

Silti elämäni stressaavin vaihe oli silloin, kun aloitin media-alalla. En tuntenut ketään ja ajattelin, että en saa epäonnistua missään. Oma paikka piti todellakin lunastaa, ei sitä kukaan tullut tarjoamaan.

Samaan aikaan, kun puskin eteenpäin työelämässä, rakensin omaa identiteettiä, parisuhdetta ja ostin ensimmäisen asuntoni. Siihen aikaan Sarah Connor oli voimahahmoni: hän on Terminator-elokuvassa se nainen, joka vetää leukoja ja taistelee koneita vastaan.

Ai mitkä ovat minun mörköjäni? Ehkä ne liittyvät siihen, että olen osittain kovettanut itseni. Nuorena en uskaltanut näyttää heikkouttani. Oli vain uskottava itseensä ja pärjättävä.

Yhä edelleen minulla on tunne, että olen yksin viidakossa veitsen kanssa. Pelkään jostain syystä epäonnistumista. En vain osaa hellittää. Ehkä se johtuu siitä, että en uskonut nuorena, että voisin menestyä tällä tavalla.

Raatamisen mentaliteetti on kulttuurissamme. Meillä on kaskenraivaajien sielu: Eero Järnefeltin taulu Raatajat rahanalaiset kuvaa niin hyvin omaani ja ylipäätään suomalaista mielenmaisemaa. Kaveritkin kutsuvat minua kaskenpolttaja Hintikaksi, ja osaan myös nauraa tälle puolelle itsessäni. Mutta haluaisin jo päästä eroon raatamisen eetoksesta ja pärjäämisen pakosta. Siksi laitan Instagramiin kuvan tanssistudiolta, vaikka jossain mielen sopukassa nakuttaisi, että pitäisi olla paiskimassa töitä ja todistamassa, että on kunnon ihminen.”

”Minulla on köyhän ihmisen identiteetti”

”Olen perinyt työmoraalini kotoa. Isäni on jo eläkkeellä, mutta hän oli aikoinaan kova ahkeroimaan. Hän esimerkiksi rakensi palkkatyönsä ohella aravalainalla meille talon Vantaalle. Yhtä lailla isä on osannut nauttia elämästä, hän on ollut aina naurussa suin. Hän on tehnyt elämästä itsensä näköisen. Nämäkin piirteet olen oppinut häneltä.

Lapsuudenkodissani oltiin säästäväisiä. Vaatteeni parsittiin moneen kertaan, ja jonkin aikaa kävin ratsastamassa, mutta se tuntui minusta niin kalliilta, että lopetin sen.

Olen omalla työlläni saavuttanut taloudellisen vakauden. Nykyinen elämäni tuntuu yltäkylläiseltä, ja olen siitä kiitollinen. Mutta poden vähän huijarisyndroomaa, koska yltäkylläisyys on minulle vierasta.

Minulla on köyhän ihmisen identiteetti, ja olen tarkka raha-asioissa. En osta merkkilaukkuja, vaikka minulla olisi niihin varaa. Mielestäni merkkilaukku ei ole sijoitus. Osakkeen ostaminen on. Harrastan sijoittamista, ja ostin ensimmäiset osakkeet jo lapsena. Ne olivat KOPin osakkeita, jotka ostin oravalogon takia. Ei mennyt ihan putkeen!

Mietin aika paljon sitä, että millainen rahankäyttö luo hyvää elämää. Vaikka olen säästäväinen, pihiys on vastenmielistä. Vaurastumiseni ansioista voin tarjota lapsilleni hyvinvointia. He voivat kokeilla eri harrastuksia, ja voimme matkustaa yhdessä. Olen myös halunnut opettaa heitä ymmärtämään, että raha ei kasva puussa, vaan sen eteen on tehtävä töitä. Olemme käyneet kirpputorilla, ja he ovat saaneet kympin setelit, joilla ostaa käytettyjä leluja. Mutta heidän on pitänyt vähän tinkasta hinnasta!

Naiset ulkoistavat usein rahankäytön miehilleen. Pidän kiinni siitä, että naisella pitää olla oma huone ja omaa rahaa. Olen ansainnut omat rahani, ja voin tehdä niillä sen, minkä katson hyväksi.”

Lue myös: Marja Hintikka muutti perheineen uuteen kotiin: ”Pidin vain kaikkein merkityksellisimmät asiat”

”Varhaiskasvatus on hyvinvointini tukipilari”

”Minä ja Ile pyöritämme arkea pitkälti kaksistaan, koska vanhempamme ovat niin iäkkäitä. Onneksi suhteemme on tasa-arvoinen.

Meitä auttaa lastenhoitaja Nelli, joka tuli avuksemme viisi vuotta sitten. Löysimme hänet tuttaviemme kautta. Nykyisin Nelli on kummi yhdelle lapsistamme, ja minulle hän on kuin sisko.

Lisäksi kaikki kolme lasta ovat ja ovat olleet tarhassa. Itken onnesta, kun katson, miten hyvin varhaiskasvatuksen opettajat kasvattavat lapsia.

Heidän pitäisi saada parempaa palkkaa, koska heidän työnsä on niin tärkeää. On tutkittu, että eriarvoistumiseen pystytään puuttumaan parhaiten varhaiskasvatus­vaiheessa. Silloin voidaan puuttua niiden perheiden tilanteisiin, joilla on haasteita. Sen takia varhaiskasvatuksen on pysyttävä laadukkaana: opettajilla on oltava riittävästi resursseja, jotta heillä on aikaa kohdata lasten tunteita.

En olisi voinut luoda uraani ilman heitä. Voisin siis sanoa, että suomalainen varhaiskasvatus on yksi hyvinvointini avain, tai no, oikeastaan sen tukipilari.

Mielestäni on hyvä kasvattaa lapsia laumoissa, jolloin he saavat vaikutteita ydinperheittensä ulkopuolelta.

Äitini oli minun ja veljeni kanssa kotona. Mutta minua kasvattivat myös muut kuin vanhempani. Kerran satutanssin vetäjä rohkaisi minua toteuttamaan unelmiani. Älä jää hellan ääreen, vaan lähde maailmalle, tee mitä haluat, hän sanoi minulle, koulutytölle. Se jäi kaikumaan mieleeni.

Joskus minulta kysytään, että kadunko sitä, että olen tehnyt uraa, kun lapseni ovat olleet pieniä. En kadu! Miksi pitäisi olla joko koti- tai uraäiti? Olen molempia.”

”Olen opetellut puolustamaan itseäni”

”Minulla on työelämässä maine, että Hintikka ei valita. Se on välillä vähän huono maine, koska se liittyy kiltin tytön syndroomaan. Epäkohdat jäävät vaivaamaan, jos niihin ei uskalla puuttua. Vaikeassa tilanteessa voi ajatella, että en nyt viitsi nostaa tästä häsäkkää, mutta jälkikäteen ottaa sikana päähän.

Olen opetellut puolustamaan itseäni. Kun vaikea asia käsitellään heti, niin pidemmän päälle kaikilla on helpompaa. Mutta kissan nostaminen pöydälle on aina vaikeaa.

Olen myös oppinut pitämään puoliani palkkaneuvotteluissa. Kun minusta tuli äiti, aloin ajatella, että en tienaa vain itselleni, vaan myös lapsilleni. En lähde pois lasteni luota ­liian halvalla.

Mielestäni naisia painostetaan palkkaneuvotteluissa eri tavalla kuin miehiä. Saatetaan kysyä, että oletko sitoutunut. Ei ole kyse siitä, tekeekö työtä täysillä, vaan siitä, miten korkeatasoista oma osaaminen on. Palkkaneuvottelussa on osattava perustella, miksi oma osaaminen on korkeatasoisempaa kuin muilla hakijoilla. Joskus kannattaa vähän harjoitella itsensä kehumista.”

”Pyrin varjelemaan yöuntani”

”Kehoni ylivirittyy helposti, ja välillä nukahtaminen on vaikeaa. Siksi pyrin varjelemaan yöuntani. Vaikka rakastan kahvia, en juo sitä yleensä enää puolenpäivän jälkeen.

Älylaitteet suljen jo kahdeksan aikaan illalla. Aamulla menen sanomaan ihan ensimmäiseksi huomenta perheelleni, ja vasta sen jälkeen avaan puhelimen. Iltakahdeksasta aamukahdeksaan ei maailmassa mikään ehdi hetkahtaa niin, että minun pitäisi tietää siitä.

Unta ei voi kontrolloida. Siksi yritän elää niin, että nukkumisesta ei tule suoritusta. Pahinta on, kun alkaa pelätä unettomuutta niin paljon, ettei pysty nukkumaan. Niin kävi minulle silloin, kun lapset olivat pieniä.

Seuraan uneni laatua älykellosta, mutta rennosti. Päivän aikana askeleita saattaa kertyä 12 000–15 000, koska kuljetan lapsia sinne sun tänne. Taidan olla edestakaisin kipittelevää tyyppiä!”

Marja Hintikka huuhtoo huolensa mereen.

”Perusarjessa on oltava riittävästi hengähdyshetkiä”

”Nykyisin pyrin siihen, että perusarjessa on riittävästi hengähdyshetkiä. Tanssitreenien lisäksi käyn juoksemassa kerran viikossa ja silloin tällöin kiipeilemässä kiipeilykeskuksessa perheeni kanssa.

Joskus riittää vain se, että menen merenrantaan kävelemään ja hengähtämään.

Olen luonteeltani kannattelija, kuten varmaan aika moni nainen. Kannattelemme muita perheissämme, suvuissamme, työ­paikoillamme. Aistin nopeasti ihmisten tunteita. Imaisen ne sisääni ja otan muiden murheita kantaakseni.

Jos menen uuteen työyhteisöön, vaistoan ihmisten välisiä jännitteitä ja heidän tunteitaan ja yritän toimia niin, että kaikilla olisi kivaa. Välillä se on kuormittavaa, mutta toisaalta olen tehnyt siitä työvälineeni ja olen siinä hyvä.

Työni on estradiviihdettä, ja tehtäväni on viedä showta eteenpäin. Olen vastuussa siitä, että fiilis pysyy hyvänä. Näen ja aistin no­peasti yleisöstä, että ahaa, tuolla ei ihan tykätä, pitääpä vähän nostattaa tunnelmaa.

Kannattelen tietysti myös lapsiani. Minusta on ihanaa, että saan tukea heitä ja olla läsnä, kun he kokevat suuria tunteita. Jos lapsi pettyy, kerron, että äitikin on pettynyt elämässä monta kertaa, ja sen takia osaan iloita siitä, kun joskus onnistun. Tai jos lapsi tuntee kateutta, sanon että onpa hienoa, kun tunnistit tuollaisen tunteen. Niin he oppivat, että kateuskin on vain inhimillinen tunne.

Mutta samalla olen kuin sihti, johon kaikki tahma jää. Joskus paino hartioillani käy sietämättömäksi ja silloin menen uimaan kylmään mereen. Se on kuin kehollinen meditaatio.

Ei minun tarvitsisi kantaa harteillani taakkaa. Minulla on ihana puoliso ja perhe. Tuntuu, että kannan jotakin ikiaikaista taakkaa, jota suomalaiset naiset ovat aina kantaneet. Uidessa vapaudun siitä. Meri kannattelee minua.”

Juttu on julkaistu Annassa 50/2020.

X