Masennukseen sairastunut Koko Hubara: ”Suorittaminen on ollut minulle keino hallita kielteisiä tunteita”

Koko Hubara on lasikattojen rikkoja ja nainen, joka antoi äänen ruskeille suomalaisille. Ahkeruus on tuonut hänelle menestystä, mutta se on ollut hänelle myös tapa hakea hyväksyntää – ja paeta masennusta.

Jos pysähdyn ja menen sohvalle istumaan tekemättä mitään, en nouse ylös enää koskaan. Minä vain lakoan. Väsymys vyöryy ylitseni.

Mitä siitä sitten seuraisi?

Että olen huono, epäonnistunut, tyhmä ja laiska.

Miten sen voi ehkäistä?

On paras olla pysähtymättä.

Sisäinen dialogi alkoi, kun Koko Hubara oli teini-ikäinen. Dialogi on toistunut silloin, kun hän on saavuttanut jonkin päämääränsä. Sitä on seurannut tyhjyyden tunne: Mitä nyt? Mikä on seuraava askeleeni? Sohva ja hengähdys? EI!

Seuraava askel on löytynyt aina. Kokosta tuli ahkera, aikaansaava ja menestynyt. Helmikuussa 2015 Koko aloitti Lily-verkkoportaalissa Ruskeat Tytöt -bloginsa ja julkaisi ensimmäisen kirjoituksensa. Suomalaisen äidin ja Israelista Suomeen muuttaneen isän tytär kirjoitti ja antoi äänen ruskeille suomalaisille. Blogi sai valtavan suosion.

Kaksi vuotta myöhemmin blogista tuli Kokon ideoimana itsenäinen verkkomedia ja Like julkaisi hänen esseistään kirjan. 34-vuotiaana Koko on tunnettu mielipidevaikuttaja ja muitakin työllistävän Ruskeat Tytöt -yhteisön johtohahmo.

Mutta mitä kaikkea muutakin hän voisi olla ilman pysähtymisen pelkoa ja sen alla kytevää pahaa oloa? Sen Koko haluaa selvittää.

Paha olo oireili myös syömishäiriönä, paniikkioireina ja uupumuksena

Pysähdys nimittäin tuli jo. Koko oli vuodenvaihteessa viisi viikkoa pois töistä: ensin kolme viikkoa lääkärin määräämällä sairauslomalla, sen jälkeen hän jatkoi lepoa kahden viikon joululomalla.

Sairausloman syy on masennus.

– Minulla on ollut lapsesta asti sellainen olo, että mikään ei riitä. Että minun täytyy olla aina täydellinen. Mutta jos haluaa olla täydellinen ja rakastettu tekojensa kautta, kielteiset tunteet pitää tukahduttaa. Suorittaminen on ollut minulle keino hallita kielteisiä tunteita, mutta johonkin ne silti kanavoituvat.

Paha olo on työntynyt ulos vuosien varrella masennuksen lisäksi syömishäiriönä, paniikkioireina, riittämättömyyden tunteena ja uupumuksena. Pysähtymisen pelossaan Koko on silti pitänyt itsensä jatkuvassa liikkeessä. Ennen sairauslomaa takana oli lukemattomia tällaisia päiviä:

Koko aloitti työnteon, kirjoittamisen ja lukemisen, usein neljän kuuden maissa aamulla. Hän vei tyttärensä päiväkotiin ja oli toimistolla yhdeksään mennessä. Puoli viiteen mennessä hän haki lapsen päiväkodista ja hoiti kotityöt. Hallinnan tunteen toi siisti koti. Joskus tunne syntyi siitä, että Koko pesi astiat ja järjesti ne astiakaappiin tietyllä tavalla. Joskus tunne tuli vasta sen jälkeen, kun hän oli jynssännyt kodin pinnat Tolulla ja kloriitilla niin, että rystyset hankautuivat verille. Kun lapsi oli mennyt nukkumaan, Koko jatkoi työntekoa. Neljän tunnin yöunien jälkeen sama alkoi uudestaan. Silti hänestä tuntui, ettei hän tehnyt tarpeeksi. Tyytyväisyyden tunne ei tullut, vaikka hän kuinka teki ja teki.

Lopulta tuli pysähdys: ”En jaksa enää”

Syksyllä yöunet vähenivät pariin tuntiin. Itkukohtauksia tuli tilanteissa, joissa niille ei ollut mitään syytä. Juuri mikään ei tuottanut hänelle enää iloa. Raitiovaunussa saattoi iskeä sekoamisen tunne: kaikki äänet, paitsi rinnassa hakkaavan sydämen jumputus, katosivat jonnekin. Helpoista rutiineista, niin kuin sähköposteihin vastailemisesta, tuli lähes mahdottomia.

Terveyskeskuksen naislääkärille Koko sai sanottua joulukuussa kolme sanaa, joita hän oli pyöritellyt mielessään pitkään: ”En pysty enää.”

Luit lyhennelmän Annan jutusta, jossa Koko Hubara kertoo muun muassa  siitä, miksi hänestä tuli jo lapsena suorittaja, vaikka hänen vanhempansa eivät painostaneet häntä mihinkään. Miten omat naisen mallit, äiti ja isoäiti, ovat vaikuttaneet Kokoon? Minkälainen vaikutus yksinhuoltajuudella saattaa olla masentumiseen? Lue juttu Annasta 6/2019. Tilaa lehti tai osta digilehden lukuoikeus täältä!