Matti Rönkä uskoo rakkauden tekoihin: ”Haluan auttaa ja pitää huolta niin kumppanistani kuin lapsistanikin”

– Täytän syksyllä 60, lapset ovat aikuisia ja heidän äidistään erosin kymmenen vuotta sitten. Nyt elän uudessa suhteessa, mutta rakkausasioissa olen ihan yhtä höpsö kuin nuorempanakin, uutisankkuri Matti Rönkä sanoo.

Itsekkyys – pyyteettömyys

”Parhaita hetkiä ovat ne, kun voi olla avuksi.”

”Hyvä antaa vähästään, paha ei paljostakaan. Sain kotoa tällaisia selkeitä ohjenuoria, itä-suomalaisia, vanhanaikaisia maalaisarvoja. Pitää käydä koulua, olla ahkera ja pärjätä paremmin kuin vanhempansa.

Lapsuudessani oli vielä oppikoulu, ja lukuvuosi siellä maksoi enemmän kuin isän kuukausipalkka, mutta ei puhettakaan, että vanhemmillani ei olisi ollut varaa kouluttaa lapsiaan.

Isäni kuoli kun olin 12-vuotias, ja se on ehkä vaikuttanut minuun enemmän kuin myönnänkään. Tajusin, että äidillä oli rankkaa enkä halunnut aiheuttaa turhaa harmia. Halusin olla kunnon poika.

Minulla on kolme aikuista lasta, joista nuorin on adoptoitu ja lievästi vammainen. Yritin opettaa heille, että jokaisella on hommansa ja paikkansa. Ihmiset ovat erilaisia mutta yhtä arvokkaita, ja heikommista täytyy pitää huolta.

Vaikeinta tällaiselle nousukassukupolven edustajalle on ollut ehkä se, ettei silota lasten tietä liian helpoksi eikä osta heille liikaa etuuksia. Onneksi olen valinnut uran, jolla toimeentulo on ollut turvattu, mutta menestyksen mittarina ei ole raha.

Kirjoissani olen kuvannut ihmisiä, joiden on vaikea olla tyytyväisiä ja armeliaita itselleen. Ehkä minussa on jotain samaa. Tiedän, että parhaita hetkiä ovat ne, kun voi olla toiselle avuksi, mutta silti on vaikea jakaa huolta ja pyytää toiselta apua. Pitää muistuttaa itseään, että useimmiten myös toinen haluaa vilpittömästi auttaa. Palkkio tulee hyvästä mielestä.

Ihminenhän ei useinkaan samaistu vahvimpaan sankariin, vaan siihen heikompaan, joka kuitenkin selviytyy.

Oma äskettäinen hyvä tekoni liittyi tulevaan kirjaani. Minulla on Facebook-tuttava, joka on vakavasti sairas. Hän kysyi, milloin kirjani julkaistaan, ja kun kerroin, että loppukesästä, hän vastasi, että eipä tiedä, onko silloin enää elossa. Viesti kosketti minua, ja lupasin, että voin lähettää hänelle käsikirjoituksen jo parin viikon päästä luottamuksella. Uskon, että ilahdutin häntä.”

Myönteisyys – kielteisyys

”Lasi on enimmäkseen puoliksi tyhjä.”

”Epävarmuus on psyykkinen energianlähteeni. Olen aina mittaillut, pärjäänkö. Pyrin oppikouluun, pääsin. Maalta Helsinkiin opiskelemaan – pärjäsin. Toimittajakouluun, uusiin töihin, kirjailijaksi… Kokeilen, pärjäänkö seuraavalla portaalla. Epävarmuus on voimakas moottori.

Sosiaalisessa roolissa olen myönteinen ja ystävällinen, mutta sisimmältäni olen epäilijä. Lasi on enimmäkseen puoliksi tyhjä, ja olen tietoinen kyynisyyden vaarasta.

Liekö tietoista vai luonnonvalintaa, mutta lähikumppanini, sekä nykyinen että exäni, ovat selkeästi myönteisempiä kuin minä. Ainakin siitä tulee tasapainoa.

Ehkä ikä vaikuttaa siihen, että luiskahdan liiankin helposti setäasentoon – mitä väliä sillä, mitä muut ajattelevat. Joskus tunnen olevani mielensäpahoittaja avokonttorissa.”

Yksin – yhdessä

”Olen sosiaalinen erakko.”

”Minulla ei ole sellaisia bestiksiä, joille soittelisin monta kertaa viikossa ja joille uskoutuisin kaikesta, mutta kohtalokkaasti yksinäinen en ole koskaan ollut.

Autoilen Suomessa yksin, mutta ulkomaanmatkani ovat yleensä jonkun kanssa yhteisiä ja suunniteltuja. Yleensä niihin liittyy fyysinen aktiviteetti, kuten vaikka tennis, ja paljon tekemistä. Mutta en mitenkään harrasta matkailua, varsinkaan kaukosellaista. Thaimaassa olen käynyt vain kerran ja huomasin, että sikäläinen palvelijakulttuuri on minulle hankala.

Olen tavallaan sosiaalinen erakko. Viihdyn yksin, mutta töissä ja urheilussa olen tiimipelaaja. Nautin porukassa tekemisestä ja siitä, että joudun luottamaan toisiin.

Iän karttuessa olen ymmärtänyt, kuinka tärkeää on muistaa kehua kaveria. Jos kokenut kollega huomioi ja kiittää, sillä on merkitystä. Kaikki kaipaavat kiitosta.”

Mukavuudenhalu – viitseliäisyys

”Puuhastelen kaiken aikaa.”

”Olen huono laiskottelija. Minulle ei ole kovin suurta eroa sille, olenko töissä vai lomalla. Olen kokonaisurakkamies kaikessa tekemisessä. Puuhastelen kaiken aikaa. Korjailen, rakentelen, tuunailen autoja, ja esimerkiksi metsätyöt ovat minulle suuri onnen lähde.

Todennäköisesti olen myös yksi Suomen eniten hävinneistä urheilijoista. Olen pelannut 39 sarjakautta lentopalloa ja muitakin joukkuepallopelejä aina yhtä huonolla menestyksellä. Polveni ovat nivelrikkoiset, mutta yritän edelleen kiihkeästi ontua mukana. Kolme tai neljä kertaa viikossa pitää kuntoilla kunnolla, enkä tarkoita sauvakävelyä.

Työn epäsäännöllisyys sopii minulle. Uutistoimittajan työpäivät ovat pitkiä, yli kymmentuntisia, mutta toisaalta on vapaata, jolloin voin lukea ja kirjoittaa sekä puuhastella.

Meillä on pihalla riippumatto, mutta enpä ole siinä montaa minuuttia loikoillut.

Mukavuudenhaluisin hetkeni on varmasti se, kun tulen iltauutisten jälkeen työvuorosta kotiin, istahdan sohvannurkkaan, otan lasin viiniä sekä hyvän voileivän ja keskityn katsomaan vaikka Australian Master Chefiä tai urheilua.”

Marttyyri – itsevarma

”Ei pidä kuvitella tietävänsä kaikkea.”

”Ylpeä on Suomessa vaikea sana. Joskus on vaikea olla vilpittömästi ylpeä omista saavutuksistaan. Lapsiaan voi kehua, mutta ei muka itseään.

Itsetuntoni on aika hyvä, vaikka luotankin epävarmuuden voimaan. Jos esimerkiksi suorassa lähetyksessä kuvittelen, että nyt on kaikki kohdallaan, niin silloin vasta vituroilleen meneekin.

Ei pidä kuvitella tietävänsä kaikkea, vaan kannattaa pysyä epävarmana.

Olen oppinut vähän nostamaankin itseäni, sillä harvoin ketään tullaan mihinkään uuteen niin sanotusti kotoa hakemaan.

Sen sijaan marttyyrius ei ole minua. En ole koskaan kokenut olevani uhri, ja uskon olevani aika rehti siinä, että otan omat mokat omaan piikkiini. Ryhmässäkin sanon mieluummin, että nyt meiltä lipsahti, kuin syytän toista.

Sitä olen miettinyt, että missä iässä ihminen muuttuu tyhmemmäksi. Sen nimittäin tiedän, että ainakin nelikymppisenä olin fiksumpi kuin parikymppisenä, ja kai vielä viisikymppisenä olen fiksumpi kuin nuorempana. Mutta missä iässä ihminen alkaa tyhmetä? Joko kuusikymppisenä? Sen kun joku kertoisi.”

Riskinottaja – turvallisuushakuinen

”En ymmärrä tietoista hölmöilyä.”

”Joskus olen aika huoleton, suorastaan varomaton, esimerkiksi rakennushommissa, mutta tv-työssä ja muissa tiimeissä varaudun pahimpaan.

En esimerkiksi ole koskaan ymmärtänyt tietoista hölmöilyä. Lapsena siihen ei mielestäni vain ollut varaa, enkä ole myöhemminkään osannut holtittomasti irrotella. Elämä tuottaa ihan kylliksi vastoinkäymisiä, joten miksi vaikeuttaa asioita entisestään toimimalla tyhmästi.

Turvallisuushakuista minussa on varmaankin se, että minulla on kuukausipalkka ja kirjoitan kirjoja siinä sivussa. Molemmat työt ovat toistensa turva, enkä osaa valita, kumpi on tärkeämpi.

Sen verran olen hidastanut, että työaikani on 80-prosenttinen. Kirjoja kirjoitan kahden vuoden syklillä, enkä usko, että romaani valmistuisi yhtään nopeammin kokopäiväisestikään. ”

Kepeä – syvällinen

”En ole uskonnollinen.”

”Elämä on aika ankara juttu, sillä se päättyy kuolemaan. Ihmisenä yritän varmasti olla paitsi nuorekas myös aika nokkela ja humoristinenkin, mutta en kepeä.

Ikä lisää varmasti jonkinlaista syvällisyyttä, samoin kuin väistämättömät menetykset. Isän kuolema nosti minut tavallaan jo pikkupoikana uudelle vastuutasolle, ja äidin kuolema viisitoista vuotta sitten tuntui myös yllättävän rankasti. Olen aikuinen orpo, seuraava jonossa.

Viime aikoina minua ovat koskettaneet tapaukset, joissa lähtijä on ollut oma ikätoverini. Se on eri tavalla pysäyttävää. En ole uskonnollinen, mutta toki elämään ja kuolemaan liittyy iso sielun mysteeri, jota on vaikea käsittää.

Uutistyössäni koen olevani kuin vakavien asioiden harjoituksissa. Siinä juostaan ja kohkataan tiettyjen pelisääntöjen mukaan, ja tavallaan valmistaudutaan siihen, että jonain päivänä olisi jotain karmeita uutisia vaikka ydinlaskeumasta.

Arvostan ihmisissä eniten avaraa luonnetta, sellaista väljyyttä ja hyväksyvyyttä. Hyvä tyyppi kykenee hymyilemään itselleenkin.

Kirjailijana tiedän, että ihmiset on helpompi saada itkemään kuin nauramaan. Huumori on vaikea laji, varsinkin sellainen ystävällinen katselukulma, joka saa lukijan hymyilemään lempeästi.

Siteeraan mielelläni savolaista sananiekkaa Aapelia, joka kirjoitti, että Aurinko alkoi paistaa kaikille hyville ihmisille. Ja olisi se paistanut huonoillekin, jos sellaisia olisi ollut.”

Vahvuus – heikkous

”Olen antanut itselleni luvan liikuttua.”

”Paras rakkaudentunnustus on myöntää heikkoutensa. Taakat kevenevät, kun ne jakaa. Se on totta, mutta se on niin vaikea hoksata omassa arjessa.

Olen opetellut näyttämään heikkouttani läheisilleni, mutta ei se aina onnistu. Iän karttuessa olen antanut itselleni luvan myös liikuttua aika herkästi.

Ainakin minun porukoissani suhtautuminen koskettamiseen on muuttunut. Nuoruudessani ei paljon kätelty eikä halailtu, nyt tehdään molempia ja esimerkiksi urheiluporukoissa puolittainen mieskaverihalaus on enempi sääntö kuin poikkeus.

Heikkouden peittäminen tuntuu kuitenkin yhä olevan näkymättömästi kirjoitettu esimerkiksi monien miesten työsopimukseen. Pitää jaksaa, pitää yrittää, ei saa luovuttaa.

Toisaalta ajat ja miehet muuttuvat, vanhemmatkin. Huvittuneena mietin termiä toksinen maskuliinisuus, kun eräs urheilukaverini, roteva ja reippaasti keski-ikäinen äijä, esitteli porukassa sydänviestejään, joita hän lähettää vaimolleen ja lapsilleen, koska rakastaa heitä.”

Rakkaus – viha

”Onnellisuus on pelottava sana.”

”Totta kai ikä muuttaa ihmistä, ja rauhoittaakin. Varmasti minäkin olen muuttunut. Täytän syksyllä 60, lapset ovat aikuisia ja heidän äidistään erosin kymmenen vuotta sitten. Nyt elän uudessa suhteessa, mutta rakkausasioissa olen ihan yhtä höpsö kuin nuorempanakin.

Siinä mielessä olen ehkä aika tyypillinen suomalainen mies, että uskon rakkauden tekoihin enemmän kuin sanoihin. Haluan auttaa ja pitää huolta niin kumppanistani kuin lapsistanikin. Toki voisin useamminkin sanoa, että minä rakastan sinua.

Viha ei ole minulle henkilötasolla kovin tuttu tunne. Toki riitelen ja voin hermostua, mutta se tapahtuu yleensä ’kertahuuto ja äkkiä ohi’ -tyylillä.

Olen enemmän intohimoinen kuin maltillinen. Kun toimin, toimin täysillä enkä turhia haikaile. Teen päätökset yleensä nopeasti ja aika häpeilemättä.

Onnellisuus on pelottava sana, eikä se kuulu sanavarastooni. Ehkä tämäkin juontaa lapsuuteen ja isän menetykseen: onnellisuuden poisrepäisemisen mahdollisuus pelottaa minua.

Tavoiteltavana pidettävään onnellisuuden tilaan sisältyy se, että muut rakastavat sinua, ja sehän on pelottavaa. Olen usein miettinyt, minkälainen huoli ja suru isällä mahtoi olla, kun hän tiesi kuolevansa ja ajatteli, kuinka paljon me tulisimme kaipaamaan häntä.”

Vapaus – rutiinit

”Mitä olisi täydellinen vapaus?”

”Miksi pitäisi tuntea olevansa vapaa? Mitä se täydellinen vapaus olisi, aikatauluttomuuttako? Olisiko se irtopudotusta tai löysää kelluntaa?

Työni on epäsäännöllistä, mutta pidän siitä, että kalenterissa on merkintöjä sekä työpäivinä että vapaalla. Turvattu toimeentulo antaa minulle illuusion vapaudesta. Kun katson päivien paalupaikkoja, tiedän olevani tarpeellinen, ja sitähän me kaikki haluamme olla.

Minulla ei ole mitään isoja haaveita. Jos olen halunnut jotakin, olen toiminut. Huomaan usein ajattelevani tyytyväisenä, että aa, sepä olikin mukavaa. Hyvä päivä on sellainen, kun polviin ei satu kauhean paljon.”

Juttu on julkaistu Annassa 16-17/2019.