Kaari Utrio Annassa
– Elämä kiskoo vääjäämättä eteenpäin.
Julkkikset

Miehen kuolema suisti Kaari Utrion itsetuhoisiin ajatuksiin: ”Lopulta, kahden vuoden jälkeen aloin havaita, että elin, sittenkin elin”

Kun Kaari Utrion aviomies menehtyi vajaat neljä vuotta sitten, Kaarin elämä muuttui pysyvästi. Ensimmäiset kaksi vuotta olivat kuin potilaana olemista. Pahimpina hetkinä Kaari mietti jopa hengen riistämistä itseltään. Mutta niin ei käynyt. – Elämä kiskoo vääjäämättä eteenpäin.
Teksti: Asta Leppä Kuvat: Suvi Elo

Muutos on jonkinlainen paradoksi. Se sattuu, suistaa radalta ja totutuista kuvioista, mutta myös laukaisee ja helpottaa.

Kaari Utrio miettii 1950-lukua, sodan jälkeistä Suomea. Tähän päivään peilattuna hänen nuoruutensa Suomi oli aivan eri maa, köyhä ja runneltu, mutta sitä harvoin tulee ajatelleeksi.

Moni sodan aikana syntynyt kärsi esimerkiksi erilaisista krempoista jo nuorella iällä, usein yksinkertaisesti siksi, ettei odottavilla äideillä ollut tarpeeksi ruokaa. Kaarin äitikin kärsi nälästä, joten äiti lähetettiin oman isänsä luo Viipuriin, sillä tämä oli paikallisen osuuskaupan johtaja. Lopulta vastasyntynyttä Kaaria imettivät sellaiset naiset, joilla maitoa riitti. Se oli muutoinkin yleinen tapa, varsinkin maaseudulla, jossa voitiin luontevasti imettää naapurinkin ipanat.

Tässä peilautuu yksi suurimmista muutoksista nykyaikaan. Niukoissa oloissa ja ilman yhteiskunnan turvaverkkoa oli pakko turvautua yhteisöön. Yhteisöllisyys kumpusi ennen muuta köyhyydestä.

Nyt yhteisöllisyyttä kaivataan, mutta se on vaikeaa, sillä suurimmalla osalla ihmisistä ei ole pulaa mistään. Kaarin mukaan yksi hänen elämänsä aikana tapahtuneista suurimmista muutoksista onkin superindividualismin huikea nousu.

Siinä on sekä hyvät että huonot puolensa.

– Tosin täällä maalla yhteisöllisyys on vielä kohtuuvoimissaan, Kaari Utrio sanoo.

– Autetaan ja tullaan autetuiksi. Moni pelkää sitä, että samalla kaikki tietävät asiasi, mutta uteliaisuus on voittopuolisesti hyväntahtoista. Tiedolla pyritään välttämään sosiaaliset mokat.

Sitkeästi häntä kuitenkin vedettiin valoa kohti

Ilman yhteisöä – perhettä, ystäviä ja naapureita – Kaarikaan ei olisi pärjännyt, kun hänen aviomiehensä, tietokirjailija Kai Linnilä menehtyi vajaat neljä vuotta sitten. Ensimmäiset kaksi vuotta olivat kuin potilaana olemista. Pahimpina hetkinä Kaari mietti jopa hengen riistämistä itseltään ja pohti eri tapoja siihen, koska ”mitään muuta ei ollut odotettavissa kuin kaamea vanhuus”.

Sitkeästi häntä kuitenkin vedettiin valoa kohti. Kaari tajusi lopulta itsekin, miten epäreilu itsemurha olisi läheisiä kohtaan. Nämä auttoivat ja välittivät – itsemurhan jälkeen nämä olisivat soimanneet itseään, miettineet kenties koko loppuelämänsä, mitä olivat tehneet väärin.

Sellaista taakkaa Kaari ei heille halunnut.

– Lopulta, kahden vuoden jälkeen, aloin ensimmäistä kertaa havaita, että elin, sittenkin elin, Kaari sanoo jotenkin murheellisesti.

– Niin se vain käy. Elämä kiskoo vääjäämättä eteenpäin.

Luit juuri lyhennelmän Annan jutusta, jonka on kirjoittanut Asta Leppä. Jutussa Kaari Utrio kertoo muun muassa elämäkerran aiheuttamista mietteistä, Trumpista, historiasta… Lue koko juttu Annasta 7/2021 tai digilehdestä. Tilaa lehti tai osta digilehden lukuoikeus täältä!

X