Julkkikset

Miehensä Riku Järvisen menettänyt Kiki Rautio: ”Sinä sunnuntaina kaikki muuttui”

Teksti: Henna Hietamäki Kuvat: Kuvat Paula Kukkonen/Otavamedia

Muusikko Riku Järvinen oli Kiki Raution elämän mies. Sir Elwoodin hiljaiset värit -yhtyeessä soittaneen Rikun tapaturmainen kuolema  vei pohjan Kikin elämältä. Nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, Kiki herättää miehensä musiikin uudelleen eloon.

Kiki oli nähnyt pitkän ja komean miehen aiemminkin. Kerran mies oli istunut ravintolassa viereisessä pöydässä. Pian sen jälkeen he huomasivat toisensa raitiovaunussa, mutta eivät uskaltaneet tervehtiä. Kolmannen kerran he törmäsivät toisiinsa yökerhossa. Kun Kiki huomasi miehen, hän kuiskasi ystävälleen, että tuossa hän taas on.

Ystävä kertoi tuntevansa miehen: hän oli Riku ja soitti bassoa Sir Elwoodin hiljaiset värit -bändissä. Kiki ei kehdannut antaa ystävänsä esitellä heitä, mutta lopulta Riku tuli itse juttusille. Siitä se alkoi.

Paljon yhteistä

Tutustuessaan Kiki ja Riku saivat huomata, että heillä oli paljon yhteistä. Molemmat olivat tuolloin 30-vuotiaita, vain kymmenen päivän ikäerolla. He molemmat olivat opiskelleet luokanopettajiksi − Riku Helsingissä ja Kiki Rovaniemellä. Molemmille musiikki oli kaikki kaikessa.

Riku toimi muusikontöidensä lisäksi erityisluokanopettajana ja tuli loistavasti toimeen hankalienkin lasten kanssa. Kiki itse ehti työskennellä muutaman vuoden musiikkiluokan opettajana, mutta työ tuntui vievän hänestä kaikki mehut. Lopulta hän kyllästyi jatkuvaan stressiin, otti lopputilin ja ryhtyi lentoemännäksi. Sekin oli raskasta työtä, mutta väsymyksestä selvisi nukkumalla.

Samoihin aikoihin kun Kiki oli lopettanut opettajan työt, hän oli myös eronnut kymmenen vuotta kestäneestä parisuhteesta. Parin vuoden ajan Kiki oli elänyt vapaana kuin taivaan lintu.

Kun Kiki sitten tutustui Rikuun, hän ei voinut uskoa tämän olevan todellinen. Riku ei ollut vain erityisopettaja ja muusikko, vaan myös kiinnostavin ja sivistynein ihminen, jonka Kiki oli koskaan tavannut. Hän luki viittä kirjaa yhtä aikaa, puhui filosofeista ja ohjasi joogatunteja.

Aluksi Kikiä jännitti, onko hän tarpeeksi hyvä Rikulle, mutta mies oli aivan yhtä rakastunut kuin hänkin. Riku paljasti, että oli katsellut lähellä asuvaa Kikiä jo pitkään ennen heidän tapaamistaan. Pian pari muutti yhteen asumaan kaksioon Helsingin Punavuoreen.

Luonnonlapset

Elettiin 1990-luvun loppua, ja Sir Elwoodin hiljaiset värit oli uransa huipulla. Keikkoja oli paljon, Tavastia myytiin loppuun nopeasti. Kun Riku oli lavalla, Kiki meni seisomaan lähelle. Kun Riku huomasi Kikin yleisössä, hän antoi tälle merkin koskettamalla nenäänsä.

Bändillä oli muutamia Rikun säveltämiä kappaleita, joihin lyriikat kirjoitti yhtyeen keulamies Juha Lehti. Rikun käsissä syntyi kappaleita ja tekstejä myös yli bändin tarpeiden, joten Riku ehdotti, että Kiki laulaisi hänen pöytälaatikkoon jääneitä laulujaan.

He alkoivat harjoitella ensin kahdestaan kotona, sitten mukaan pyydettiin muusikkokavereita. Bändin nimeksi tuli Luonnonlapset, sillä sellaisiksi Riku ja Kiki itsensä tunsivat.
Kun pariskunnan yhteiselo oli jatkunut seitsemän vuotta, bändi oli valmis yleisön eteen. Kesälle sovittiin festivaalikeikkoja ja levy-yhtiötä varten äänitettiin demo.
Sitten, varoittamatta, tapahtui pahin mahdollinen.

10 vuotta myöhemmin

Vaaleahiuksinen, näyttävä Kiki, nyt 47, istuu punavuorelaisen ravintolan nahkasohvalla viinilasi edessään.

− Kesti kauan, että pystyin tulemaan tänne. Tämä oli kantapaikkamme ja tapasimme toisemme aina kadunkulmassa, Kiki kertoo ja osoittaa ikkunasta ulos.

Rikun kuolemasta on kulunut kymmenen vuotta. Siitä puhuminen ei silti ole helppoa, ei vieläkään. Kiki hengähtää syvään, siemaisee lasistaan ja kertoo, kuinka kaikki tapahtui.

Oli kesäkuu 2004. Koulut olivat loppuneet viikkoa aiemmin, ja Riku juhlisti opettajakavereidensa kanssa loman alkua viettämällä yön Helsingin edustalla pienessä saaressa. Kiki itse lähti Tukholman-risteilylle tyttökavereidensa kanssa.

− Riku ei oikein viihtynyt kotona yksin. Hän oli hieman harmistuneen oloinen, kun olin lähdössä reissuun, ja pyysi, etten tanssisi laivalla hitaita muiden miesten kanssa, Kiki kertoo.

Riku ei kuitenkaan joutunut odottelemaan Kikiä tylsistyneenä yksin kotona. Opettajilla oli saaressa hauskaa − niin hauskaa, että kovin paljon ei nukuttu. Lauantaina päivällä vielä saunottiin, sitten porukka hajaantui.

Rikua väsytti, mutta ajatus tyhjästä kodista ei houkutellut. Hän liittyi toisten kavereiden seuraan viettämään lauantai-iltaa.

− Juttelimme puhelimessa vielä alkuillasta. Riku ei ollut juonut paljon, mutta tuntui olevan unen tarpeessa, Kiki kertoo.

Sitten laiva saapui avomerelle ja puhelimen kenttä katosi.

Riku jatkoi matkaa musiikkiklubille Gloriaan. Siellä, toisen kerroksen avoimella parvella, reunan lähellä, hän nosti kätensä ilmaan musiikista innostuneena. Ja horjahti.

Viimeiset sävelet

Sunnuntaiaamuna, kun Kiki pääsi satamaan, hän yritti soittaa Rikulle, mutta tämä ei vastannut puhelimeen.

Kiki jäi ystäviensä kanssa kauppatorille juomaan jäähyväiskahvit. Sitten Rikun isä soitti hänelle. Vanhemmille oli soitettu ja kerrottu, että Riku on kuollut. Sitten Kikiltä loppui akku.

Paniikissa Kiki lähti ystäviensä saattamana lähimmälle poliisiasemalle, josta hänet ohjattiin oikeaan sairaalaan.

Sieltä hän löysi Rikun, joka oli julistettu 15 minuuttia aiemmin kuolleeksi.

Mies oli kiidätetty yöllä ambulanssilla ensiapuun, mutta lääkäreiden mukaan mitään ei ollut tehtävissä.

Kiki jäi huoneeseen kahdestaan Rikun kanssa. Hän oli vielä lämmin. Kiki piti miestään kädestä kiinni ja lauloi viimeisiä kappaleita, joita he olivat soittaneet yhdessä. Hän ei olisi halunnut lähteä pois.

Kotiin lähtiessä hän sai pussissa mukaansa Rikun vaatteet ja lompakon, jossa oli Kikin kuva.

Kiki soitti Rikun kaverit läpi ja kertoi uutiset. Hän peruutti yhteiselle yhtyeelle sovitut keikat.

Siitä eteenpäin kaikki on mustaa.

Vuorokausi toisensa jälkeen Kiki makasi sängyssä. Kikin äiti matkusti pohjoisesta Helsinkiin ja yritti saada tyttärensä syömään.

Surusta masennukseen

Kuoleman tullessa hänet olisi tuhkattava. Näin Riku oli joskus kertonut toivovansa.

Kun aika sitten tuli, Kiki ahdistui.

− Tuntui aivan hirveältä, että Riku poltettaisiin. Vaadin, että minun täytyy vielä päästä näkemään hänet. Se oli tavatonta, sillä siunattua arkkua ei kuulemma enää avata. Krematorion työntekijä kysyi, että parantaisiko se minun oloani vai huonontaisiko se sitä. Sanoin, että en usko saavani rauhaa, jos en vielä näe häntä.
Riku näytti jo aivan erilaiselta. Kiki silitti hänen hiuksiaan, mutta ne jäivät käteen.

− Silloin pystyin ymmärtämään, että Riku ei enää ole täällä. Odotin ulkopuolella ja katsoin, kuinka savu nousi piipusta.

Suru muuttui masennukseksi. Kiki ei saanut nautintoa mistään. Lääkäri määräsi lääkkeitä, mutta Kiki ei syönyt niitä.

− Keräsin niitä varastoon. Suunnittelin koko ajan itsemurhaa. Jälkeenpäin olen ajatellut, että olin varmaan psykoosissa. Minulla oli selkeä käsitys siitä, että minun täytyy päästä Rikun luo. Ajattelin, että hänellä on minua ikävä ja minun täytyy päästä hänen lähelleen.

Päässä pyöri muitakin hulluja ajatuksia. Kiki oli pyytänyt itselleen Rikun poninhännän. Hän haaveili, että siitä voisi saada monistettua hänen geeniperimänsä. Tai entä jos hän hankkisi lapsen Rikun sukulaisen kanssa? Olisiko lapsella pitkät basistin sormet ja tuttu katse?

Nuoret lesket

Merkittävää oli, kun Kiki löysi Nuoret lesket -ryhmän. Vertaistuen kautta hän tapasi ihmisiä, jotka olivat joutuneet kokemaan saman kuin hänkin. Yhteinen elämä oli jäänyt yllättäen kesken.

− Suurin osa leskistä on eläkeläisiä ja takana on pitkä yhteiselämä. On kovin toisenlainen tilanne, kun kuolema tulee nuorena ja yllättäen. Tänne jääneen pitäisi jaksaa jatkaa elämäänsä, käydä töissä ja aloittaa kaikki alusta.

Nuorten leskien kesäjuhlat olivat ensimmäisiä tapaamisia, joihin Kiki meni. Siellä Kikin oli vaikea lopettaa itkua. Hän ihmetteli, miten toiset pystyivät pitämään hauskaa.

− Muihin nuoriin leskiin tutustuessani näin, että menneisyyden kanssa on sittenkin mahdollista elää. Tuska helpottuu ajan myötä, Kiki kertoo.

Tapaamisissa viljeltiin mustaa huumoria ja puhuttiin hautakivistä sekä muista käytännön järjestelyistä. Jotkut lesket muuttivat uuteen asuntoon ja hankkiutuivat eroon kaikesta, mikä muistutti menneestä. Kiki sen sijaan käytti koko ajan Rikun villapaitaa ja olisi kulkenut hänen kengissäänkin, mikäli ne eivät olisi tippuneet jaloista.

Askel kerrallaan Kiki näki maailmassa enemmän valoa. Neljän kuukauden jälkeen hän palasi töihin. Neljän vuoden kuluttua hän hankkiutui eroon lääkevarastostaan.

− Suren ja ikävöin Rikua edelleen, ja kuolinpäivän lähestyessä suru muuttuu jälleen fyysiseksi tuskaksi, Kiki kertoo.

Mutta enää se ei ole Kikin koko tarina. Kymmenen vuotta on pitkä aika, ja paljon on ehtinyt tapahtua. Tilalla on uusi elämä − ja uusi rakkaus.
Kumppani on graafinen suunnittelija ja lämmin, ymmärtäväinen ihminen. He ovat asuneet pari vuotta yhdessä.

− Aiemmin ajattelin, että olen ollut harvinaisen onnekas löytäessäni sellaisen rakkauden, mitä koin Rikun kanssa. En edes toivonut, että voisin saada mitään sellaista uudestaan, joten en odottanut suhteilta suuria. Sitten, odottamatta, rakastuin kuitenkin. Olen saanut elämässäni kaksi sielunkumppania, Kiki kertoo.

Sekä Kikin että Rikun läheiset ovat onnellisia siitä, että elämä on jatkunut.

Luonnonlapsien paluu

Pieni musiikkiteatteri Kapsäkki on täpötäynnä ystäviä, sukulaisia ja faneja. Kynttilät valaisevat pimenevää, marraskuista iltaa. Lavalle heijastetaan valokuvia Rikusta. Vuoden 2014 alussa syntynyt ajatus muistokonsertista ja Luonnonlapsien paluusta on toteutunut.

Ensimmäisenä lavalle nousee Sir Elwoodin duo. Juha Lehti kertoo seuraavan kappaleen olevan Rikun sävellys, johon hän kirjoitti tekstin puhuttuaan puhelimessa Kikin kanssa.

− Tuntui, että Riku katsoi pilven reunalta ja neuvoi, että pankaahan pojat biisi pakettiin, Juha kertoo ennen kuin aloittaa laulun.

Siis tule vielä kerran / rakasta häntä hetken verran / sillä niin heikko on jää / jolla hän nyt yrittää / matkaa jatkaa yksinään.

Yleisössä keski-ikäiset miehet pyyhkivät silmäkulmiaan. Tunnelma on odottava, hiljainen. Seuraavana vuorossa on Luonnonlapset. Joku kuiskaa jännittävänsä, miten Kiki selviää tästä.

Bändi on jo asettunut lavalle, mutta Kikiä ei näy.

Sitten, kymmenen minuutin odotuksen kuluttua Kiki kävelee salin poikki lavalle raikuvien aplodien saattamana.

− Kaikki te tiedätte, miten kova paikka tämä on minulle. Ihanat ystävät, kiitos kun tulitte. Nyt se alkaa, Kiki sanoo mikrofoniin.

Ja kun hän avaa suunsa laulaen satakielen lailla, kevyesti tanssahdellen, sali täyttyy ilolla.

Julkaistu Annassa 50/2014.

Lue myös:

Leskeksi jäänyt Heli: ”Miksi en tuntenut, että miehelleni tapahtui jotain kauheaa?”

Eeva Soivion veli katosi 18 vuotta sitten: ”Aina, kun puhelin soi, toivoimme ja pelkäsimme”

X