Arto Nybergin ja Sara-vaimon suhde on kestänyt 32 vuotta – pitkän suhteen salaisuus on Artosta erittäin yksinkertainen

Arto Nyberg ei ole koskaan rakentanut pilvilinnoja eikä tehnyt B-suunnitelmia. Asiat etenevät omalla painollaan. Sen hän oppi, kun tapahtui jotain, jonka jälkeen hän ei ole päästänyt pikkuasioita ihonsa alle.

Arto Nyberg, 55, kertoo mielellään tarinoita.

Yksi alkaa kesästä 1983, jolloin Arto oli 16-vuotias. Hänellä kävi ”honkkeli”, kun hän sai rahaa sukulaismieheltä. Hän mietti, ostaisiko videonauhurin vai lähtisikö kielikurssille Brightoniin. Jälkimmäinen voitti. Arto vietti kolme viikkoa perhemajoituksessa. Jatkossa perheeltä tuli joka joulu kirje, jossa rouva kertoi kuulumiset.

Kuutisen vuotta sitten, kun Arto oli jo lähes viisikymppinen, isäntäpari kirjoitti tulevansa Pietariin risteilylle. Laiva pysähtyisi kuudeksi tunniksi Helsingissä. Yli 30 vuoden jälkeen rouva ehdotti tapaamista. Totta kai, Arto vastasi.

Ajaessaan Sara-vaimonsa kanssa satamaan vieraita vastaan hän mietti, miten tunnistaisi heidät. Valokuvassa pari näytti jo aivan tuntemattomalta. Niin vain he kuitenkin tunnistivat heti toisensa.

Vieraat olivat innoissaan, kun Arto ajelutti heitä ympäri Helsinkiä. Urheilumuseon jälkeen mentiin Nybergeille kahville ja piipahdettiin vielä Arton kantapaikkaan Urhon Pubiin oluille.

Sitten vieraille tilattiin taksi satamaan. Hyvästien hetkellä englantilaismies puhkesi vuolaaseen itkuun. Arto ei tiennyt, mitä olisi tehnyt. Hän ei ollut koskaan nähnyt aikuisen itkevän niin.

Parin vuoden kuluttua Arto ja Sara tekivät vastavierailun Brightoniin. Perheen kirjahyllyssä keskeisellä paikalla oli Arton ja Saran pojan Maxin koulukuva kehystettynä.

Arto herkistyy kertoessaan juttua.

– Ajattele, olin heidän luonaan vain kolme viikkoa. En odottanut, että siitä voi tulla tällainen elämänmittainen suhde.

Artohan puhuu, mutta kovin lähelle hän ei päästä

Arton tarinoita on kuunneltava tarkasti, sillä toisin kuin kuvittelisi, television pisimpään jatkunutta haastatteluohjelmaa vetävä Arto Nyberg on vaikea haastateltava. Se ei johdu siitä, etteikö hän puhuisi. Artohan puhuu, mutta kovin lähelle hän ei päästä. Juuri kun keskustelussa on syventävän repliikin paikka, Arto jättää ajatuksen siihen ja livahtaa kertomaan tarinan. Tarinoita pitää tulkita rivien välistä.

Kielikurssi Englannissa oli varmasti tärkeä etappi nuoren miehen elämässä. Jo pelkästään se, että hänellä ensimmäisen kerran oli omaa rahaa, teki kolmesta viikosta Englannissa tärkeän.

Arto on kotoisin ”Viialan kirjaston nurkalta”. Isä oli autonasentaja ja äiti töissä nahkatehtaalla, kunnes jäi sairauseläkkeelle. Elämä oli vaatimatonta. Arto oli ainoa lapsi, mutta se ei määritellyt hänen lapsuuttaan.

– Asuimme kunnan vuokratalossa. Pihalla oli aina kavereita. Koskaan ei tarvinnut olla yksin.

Arto pelasi jalkapalloa ja katseli lauantaisin isänsä kanssa televisiosta Englannin liigan otteluita. Arton toinen harrastus eli rock-musiikki taas löi syvää kiilaa isän ja pojan väliin.

– Isä ei ymmärtänyt koskaan, miksi kuunnella rockia.

Koulussa Arto pärjäsi lempiaineissaan kuten maantiedossa ja historiassa. Lu­kiossa hän kirjoitti juttuja Kaaos-nimiseen pienlehteen ja ajatteli, että jotakin toimittamista voisi alkaa tehdä. 1980-luvulla lukiolaisilla ei vielä ollut yhtä määrätietoisia urasuunnitelmia kuin nykyisin.

Arto pääsi Jyväskylän yliopistoon opiskelemaan suomen kieltä ja puheviestintää.

– Maisteria minusta ei tullut. Kävi vanhanaikaisesti ja työt veivät.

Arto teki ensin ylioppilaskunnan omaa radio-ohjelmaa ja oli sen jälkeen toimittajana paikallisradiossa. Keväällä 1992 hän oli järjestämässä Jyväskylässä rockfestivaalia, kun Ylen musiikkitoimittaja Tero Liete vinkkasi, että Arto voisi hakea kesätöihin Helsinkiin Radiomafiaan.

Kun Sara, silloin vielä tyttöystävä, lähti vuodeksi Englantiin opiskelemaan, Arto päätti lähteä mukaan. Lontoosta hän teki freelancerina radio-ohjelmia Ylelle.

Välillä sota yltyi niin vaaralliseksi, että avustustyöntekijät ­joutuivat pakenemaan

Ikäkriiseistä puhuttaessa Arto naurahtaa ja melkein tuhahtaa. Iästään hän on kriiseillyt viimeksi lähestyessään kolmeakymppiä. Se osui juuri Lontoosta paluun jälkeiseen aikaan.

– Istuin ratikkapysäkillä Pasilassa ja mietin, mitä elämästäni tulee. Pyörin yhä vailla vakinaista työtä, en uskonut itseeni, ei oikein ollut näköaloja.

Yllättäen esimies Ylellä lähetti hänet SPR:n kurssille, jolla eri alojen ammattilaisia koulutettiin Punaisen Ristin avustajareserviin. Kurssin jälkeen moni lähti avustustyöhön jollekin maailman kriisialueista.

Syksyllä 1995 Arto lähetettiin puoleksi vuodeksi Tadžikistaniin, Keski-Aasiaan. Maassa oli Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen sisällissota. Eri heimot taistelivat vallasta.

Neljän paikallisen työntekijän pomona Arto organisoi ja toteutti ruoanjakelua pääkaupunki Dušanben ja sen lähikylien asukkaille. Ruokaa kärrättiin vanhoilla kuorma-autoilla. Välillä sota yltyi niin vaaralliseksi, että avustustyöntekijät ­joutuivat pakenemaan Uzbekistanin puolelle.

Kalashnikov konepelillä pelästytti Arto Nybergin

On taas tarinan paikka, kun Arto ryhtyy kertomaan viimeisistä päivistään Tadžikistanissa.

– Olin luvannut vielä näyttää vuoristomaisemia toimistotöitä tekevälle kanadalaiselle kollegalle.

He lähtivät matkaan Toyota Land ­Cruiserilla, ajoivat kauniiseen vuoristokylään ja kääntyivät takaisin. Kummallakaan ei ollut turvavyötä, koska autosta piti päästä äkkiä pois, jos joku ampuisi kohti.

Alas ajaessaan Arto huomasi, että edessä joku kävelee keskellä tietä.

– Sillä oli pyssy kädessä.

Pian he jo katsoivat rynnäkkökiväärin piippuun. Arto painoi ovet lukkoon ja nosti kätensä ylös. Samassa tien sivusta ilmestyi kolme miestä, jotka iskivät kalashnikovinsa konepellille tähdäten autoon sisälle. Joku yritti avata takaovea. Arto laski, että miehiä oli kahdeksan.

Hänen käskettiin sammuttaa auto ja avata ikkuna. Yhteistä kieltä ei ollut. Arton kumppani tarjosi rahojaan, mutta ne eivät kiinnostaneet joukon puhemiestä.

Yhtäkkiä Arto tajusi, että miehet olivat ympäripäissään. Oliko se etu vai haitta? Sitä ei ehditty selvittää, sillä paikalle ilmestyi vanhempi mies. Hän hääti muut kauemmaksi ja tarjosi Artolle tupakkaa. Arto ei polta, mutta sytkäri hänellä oli taskussaan. Hän tarjosi tulta.

Davai, antaa mennä, mies sanoi ja nyökkäsi.

Arto starttasi auton, työnsi ykkösen ja kakkosen silmään ja ajoi hartiat kyyryssä peläten, mitä takaa tulee. He ajoivat Dušanbeen ulkomaalaisten käyttämän hotellin eteen. Arto käveli suoraan baariin ja tilasi itselleen vodkan. Hän oli kauhuissaan.

Arto Nyberg purki traumaa terapeutin kanssa

Jälkeenpäin Suomessa tapahtumasta oli vaikea puhua. Tuntui, ettei kukaan tajunnut, miten vakava tilanne oli ollut. Lopulta Arto hakeutui purkamaan uniin tullutta traumaa terapeutin kanssa.

– Helpotti, kun löytyi ammattilainen, joka ymmärsi, mistä puhuin, hän sanoo.

Myöhemminkään Arto ei ole tyrkyttänyt Tadžikistanin-kokemuksiaan muille. Niiden selittäminen on tuntunut liian vaivalloiselta. Millaista elämä oli, kun ei viikkoihin päässyt pesulle, tai kun madot riisikupissa oli vain nostettava syrjään.

– Näin maailmaa vinkkelistä, jota en ollut osannut kuvitella. Puoli vuotta oli aikamoinen kurssi kansainvälistä politiikkaa, islamilaisuutta ja neuvostoliittolaisia tapoja. Kyllä se muutti suhtautumisen kaikkeen. En päästä enää pikkuasioita ihoni alle.

Traumakokemus jäi, mutta elämä sai uuden suunnan, kun Ylellä ryhdyttiin hakemaan juontajia pian aloittavaan Ykkösen aamu-tv:hen. Arto tuli valituksi, ja hän sai vihdoin vakituisen työsuhteen.

– Tätä en mokaa, sanoin silloin itselleni.

Seuraavat seitsemän vuotta Arto teki aamu-tv:tä, musiikkiohjelma Hotelli Sointua, A-Talkia ja jälleen aamu-tv:tä, kunnes hänelle ehdotettiin, että sunnuntai-iltaan tarvitaan keskusteluohjelma. Arto Nyberg alkoi maaliskuussa 2004.

– Enää en välttämättä valitsisi nimeksi omaa nimeäni. Ohjelman idea on nostaa esiin haastateltavia, ei minua.

Ohjelma on pitänyt pintansa 18 vuotta. Konseptia ei ole muutettu kertaakaan. Joka lähetykseen tulee kolme ajankohtaista haastateltavaa. Ei studiobändiä, kikkailevaa lavastusta tai muutoksia.

Eikö jo väsytä?

– Ei ole väsyttänyt vielä kertaakaan.

Ohjelma on saanut myös kritiikkiä. Sitä on moitittu jämähtäneeksi, jopa sovinistiseksi. Silti katsojaluvut ovat jatkuvasti hyviä, pari viime vuotta parempia kuin koskaan. Helmikuussa Arto Nybergiä katsoi keskimäärin 613 000 ihmistä viikossa. Se oli kanavansa TV1:n yhdeksänneksi katsotuin tv-ohjelma peitoten esimerkiksi SuomiLoven.

Arto Nyberg: ”Suhde toimii, kun sitä ei tarvitse miettiä”

Sara ja Arto Nyberg ovat olleet yhdessä 32 vuotta. He tutustuivat toisiinsa Jyväskylässä.

– Löimme hynttyyt yhteen saman tien.

Sara työskentelee nykyisin tuottajana Teatteri Takomossa. Naimisiin he menivät kymmenen vuoden seurustelun jälkeen. Max syntyi 2003. Arto kummastelee kysymystä hitaasta etenemisestä.

– Elämä vain oli sellaisessa vaiheessa.

Pitkän suhteen salaisuus on hänelle myös vaikea kysymys.

– En ole koskaan ajatellut tuota. Suhde toimii, kun sitä ei tarvitse miettiä.

Saavutuksistaan tärkeimmäksi Arto nostaa poikansa.

– On se tavattoman hieno asia, että tuommoinen on siunaantunut ja olemme saaneet sen kasvatettua.

Max on tämän kevään abiturientti. Ylioppilaskirjoitusten tuloksia odotellessa Arto naurahtaa, että todennäköisesti luvassa on parempi todistus kuin ”7,5:n keskiarvon Viialan pojalla”.

Arto ei malta olla vertaamatta omia ja poikansa kasvuvuosia. Maailma muuttuu.

– Opin käymään suihkussa 13-vuotiaa­na, kun muutimme uuteen kotiin, jossa oli kylpyhuone. Sitä ennen käytiin kerran viikossa saunassa, muulloin pestiin keittiön lavuaarilla. Olen hyvinvointivaltion mallilapsi, sukupolvea, joka näki vaurastumisen, teki luokkaretken ja saavutti paremman elintason kuin vanhempansa. Saa nähdä, onko sama enää poikani sukupolvelle mahdollista.

”En ole ikinä rakentanut pilvilinnoja, en ole osannut unelmoida”

Viisi vuotta Arto on ollut taas freelancer ja tehnyt ohjelmaansa Production House -tuotantoyhtiölle. Yhden ohjelman mieheltä on pakko kysyä, onko hänellä B-suunnitelmaa. Mitä jos ohjelma lopetetaan?

– Ei voi olla B-suunnitelmaa, kun ei koskaan ole ollut A-suunnitelmaa, Arto vastaa.

– En ole ikinä rakentanut pilvilinnoja, en ole osannut unelmoida. Kun olen tähän päässyt…, Arto pitää tauon ja naurahtaa sitten:

– Asiat tuntuvat luistavan.

Se on Sakari Kuosmasen repliikki Aki Kaurismäen elokuvassa Varjoja paratiisissa.

Lue lisää:

• Itsetuntemus

  Taideterapia auttoi Miiaa, 25, käsittelemään vakavan sairastumisen aiheuttamaa traumaa: "Töissäni toistui usein sydänsymboli"

• Julkkikset

  Raju synnytyskokemus sai Kira Poutasen pohtimaan sukunsa hiljaisia muistoja: ”Tieto trauman siirtymisestä oli järisyttävä”

• Julkkikset

  Seksi ei ole ihmisen perustarve, väittää filosofi Timo Airaksinen: ”On lisättävä erotiikkaa, romantiikkaa ja etiikkaa, kunnes seksi alkaa näyttää ihmismäiseltä hommalta”