Miesten vuoro -dokumentin ohjaaja Joonas Berghäll unelmoi isyydestä: ”Isoin asia minulle on rakkaus”

Isätön, vahvan äidin ja isoäidin kasvattama dokumenttiohjaaja Joonas Berghäll on sellaisten miesten puolella, jotka ovat heikoilla. Sinkkuna elävä Joonas haaveilee siitä, hän hänestä itsestään tulisi myös jonain päivänä isä.

Tätä minä olen aina pelännyt, nyt se tapahtui. Näin ohjaaja Joonas Berghäll ajatteli joulukuussa reilut kolme vuotta sitten. Poliisit olivat tulleet hänen luokseen ja kertoneet, että hänen äitinsä on kuollut.

Joonas on yksinhuoltajaäidin ainoa lapsi. Äiti oli hänen koko perheensä.

– Äidille tehtiin aivoleikkaus, kun olin kahdeksanvuotias, ja pelkäsin leikkauspäivää suunnattomasti, Joonas muistelee.

Äiti selviytyi, mutta tuon päivän jälkeen pelko äidin menettämisestä seurasi Joonasta koko ajan. Jos hän ei kuullut äidistä mitään pariin päivään, oli pakko laittaa viesti ja kysyä, onko tämä hengissä.

Ennen suru-uutista kolme vuotta sitten Joonas oli saanut valmiiksi Äidin toive -elokuvansa. Siinä oli mukana myös hänen oma äitinsä, Raija Berghäll.

– Tunsin, että ehdin saada äitini hyväksynnän tekemisilleni. Se antoi työlleni lisäarvoa.

Uusin elokuva Miehiä ja poikia on tavallaan jatkoa yhdeksän vuotta sitten ilmestyneelle kiitetylle Miesten vuoro -dokumentille. Molemmissa puhuvat miehet, ja molemmat ovat vahvasti miesten asialla.

– Minulla on aina ollut palo auttaa miehiä ja poikia, Joonas sanoo.

Miehen pitää vaalia terveyttään

Joonas on huolissaan siitä, että miehet elävät kuusi vuotta vähemmän kuin naiset. He myös käyttävät enemmän alkoholia ja tupakoivat enemmän kuin naiset. Hänen oma terveytensä alkoi reistailla äidin kuoleman jälkeisenä keväänä.

– Olin saanut kuvausmatkalta Keniasta harvinaisen trooppisen bakteerin, jota ei heti tunnistettu. Säikähdys oli melkoinen, kun diagnoosin jälkeen lääkäri kertoi kuolemantuomion. Tämä bakteeri tuhoaa ensin sisäelimet, sitten hermoston ja aivot, ja viimein ihminen kuolee. Mitään lääkettä harvinaiseen tautiin ei olisi.

– Kyllä se pysähdytti. Oli pakko miettiä, mitä lopulla elämällään haluaa tehdä, kuinka pitää huolta itsestään vai oliko tämä nyt tässä.

Onneksi tilanne ei ollut niin dramaattinen kuin ensin luultiin. Kyseessä oli sittenkin vain harvinaisen tuholaisen hieman vaarattomampi sisarbakteeri. Tautia voidaan hoitaa antibiooteilla ja se paranee vähitellen kolmessa vuodessa.

Tieto tietenkin huojensi, mutta Joonaksen terveyspohdinta ei siitä laantunut. Hän puhuu uudessa elokuvassaan terveysongelmistaan, etenkin laihduttamisesta. Hän kokee olevansa tavallinen pulska suomalainen mies, jonka ongelma on tuttu: miehet eivät elä terveellisesti eivätkä hakeudu ajoissa hoitoon.

– Haastattelin dokumenttia varten useita lääkäreitä, ja he kertoivat, että 70 prosenttia heidän potilaistaan on naisia ja että miehet hakevat yleensä apua vasta äärihädässä.

Joonas tunnistaa saman itsessään.

– Polveni hajosi armeijassa, ja siellä viimeistään opin, että vain lusmu sairastaa. Eikä vieläkään ole helppoa myöntää, etten ole kunnossa. Yritän kuitenkin kuunnella lääkäriä, syödä terveellisesti ja muistaa ottaa lääkkeeni.

Miehellä on oikeus puhua tunteistaan

Äidin kuolema lamaannutti Joonaksen. Noin neljä kuukautta hän eli kuin sumussa.

– Minulla oli kuvaannollisesti seitsemän haarniskaa päälläni, etten vain tuntisi mitään. Tein hirvittävästi töitä ja siinä ohessa järjestin hautajaiset ja muut käytännön asiat.

Mies ei herkästi puhu tunteistaan eikä varsinkaan surustaan.

– Minun suruni purkautui työputken jälkeen siihen, kun järjestelin hänen tavaroitaan ja löysin tärkeän kirjeen. Silloin pystyin lopulta itkemään. Itkin yhteen menoon 45 minuuttia ja uskalsin irrottaa haarniskat.

Vähitellen suru on hellittänyt, mutta äidin arvo on hänen mielessään vain noussut.

Äidin ansiota on sekin, että Joonaksesta tuli dokumenttiohjaaja ja miesten puolustaja.

– Äiti auttoi ihmisiä koko ajan muutenkin kuin lääkärin työssään. Hän oli valmentaja, ystävä, filosofi ja hyväntekijä, todella poikkeuksellisen tasa-arvoinen. Hän saattoi esimerkiksi järjestää potilaalleen käytännön apua, että tämä pääsi eroon väkivaltaisesta miehestään. Viesti oli selkeä: heikommista piti välittää.

Miehen ei ole helppo näyttää tunteitaan

Äidiltä Joonas oppi myös sen, että poika saa olla herkkä ja tykätä rakkaasta Mutru-nimisestä nukesta yhtä lailla kuin kuusivuotiaana saamastaan oikeasta sahasta ja miesten kirveestä. Kokemukset miesten maailmasta kodin ulkopuolella olivat kuitenkin erilaiset. Utelias ja herkkä Joonas näki poikien elämässä epäkohtia jo kouluikäisenä.

Esimerkiksi ala-asteella oli hänen mielestään liian vähän miesopettajia ja lisäksi monelle pojalle kävi – ja käy helposti edelleen – kuten Joonakselle, jolle kolme kiinnostavinta tuntia koulussa olivat ruoka-, väli- ja liikuntatunti. Nyt aikuisena Joonas muotoilee asian näin: miehet ja pojat ovat hierarkisen ja maskuliinisen yhteisönsä vankeja.

– Olen saanut monelta suunnalta mallin siihen, että mies ei saa näyttää tunteitaan. Huomaan sen tutuissa ystävämiehissä ja myös haastateltavissani. Ehkä muutos on tapahtumassa, mutta vanhat asenteet ovat tiukassa. Miehen ei ole helppo näyttää tunteitaan.

Entä kuinka hän itse saa miehet puhumaan elokuvissaan?

– En oikein tiedä. Ehkä katsomalla silmiin, kysymällä, kuuntelemalla, saamalla toisen luottamaan, että meillä on jotain yhteistä. Tuskin ainakaan olen kovin pelottava.

Joonas uskoo, että puhuminen tekee hyvää yhtä lailla miehille kuin naisillekin.

– Olen saanut palautetta, että Miesten vuoro -elokuvassa haastattelemieni miesten elämä oli tullut paremmaksi, kun he uskalsivat olla avoimia.

Joonaksen mielestä on tärkeää, että vaikeissa tilanteissa miehellä on edes yksi henkilö, joka välittää. Joku joka kysyy, että jaksatko, tai vie lääkäriin tai pakottaa olemaan vastaamatta työpuheluihin lomalla.

Hänestä itsestään on välitetty montakin kertaa.

Esimerkiksi Miesten vuoro -elokuvassa haastateltu ylivääpeli houkutteli Joonaksen kuntosalille ja teki mitä lupasi. Hän sanoi, että jos armeija on pilannut sinulta polvet, ylivääpeli hoitaa ne kuntoon.

– Oikean kunto-ohjelman avulla vuosien ajan kipuilleet polveni paranivat. Tuntuu hyvältä, että nyt voin taas kyykistyä aivan normaalisti.

Miehellä on oikeus olla isä

Omaa isää Joonaksella ei koskaan ollut. Äiti hankki lapsensa yksin eikä Joonas ole tavannut biologista isäänsä.

Joonas arvelee, että isättömyys sai osaltaan hänet kiinnostumaan miehistä ja miesten puhumattomista ongelmista.

Isätön, vahvan äidin ja isoäidin kasvattama mies on sellaisten miesten puolella, jotka ovat heikoilla. Elokuvassa Joonas puolustaa isän oikeutta tavata lapsiaan avioeron jälkeen ja tarjoutuu olkapääksi miehelle, joka purkaa suruaan menetettyään lapsensa.

– Muistelen lukeneeni jostakin amerikkalaisesta lehdestä pari vuotta sitten, että suomalaiset isät ovat maailman kärkikastia siinä, että he viettävät eniten aikaa lastensa kanssa. En kuitenkaan muista, että asia olisi uutisoitu Suomessa.

Joonas kuuluttaa isille enemmän arvoa ja oikeutta.

– Miehet voivat aluksi olla kömpelöitä lapsenhoidossa, mutta antakaa hyvät naiset miehille tilaa opetella olemaan hyvä isä, hän pyytää.

Hän sanoo huomanneensa omassa kaveripiirissään, että lapset jäävät liian paljon naisen projektiksi ja miehet loittonevat perheestä.

Joonaksella itsellään on ollut jo monta vuotta vakava vauvakuume, mutta vieläkään hän ei ole onnistunut löytämään äitiä lapselleen. Elokuvassa hän kokeilee Tinderiä, mutta se loppui lyhyeen.

– Ehdin käydä kaksilla treffeillä, mutta niistä ei seurannut sen kummempaa. Sitten sain tietokoneeseeni oudon viruksen, joka hävisi heti kun lopetin tinderöinnin. Tulkitsin sen niin, että deittipalvelu ei ole minua varten, hän kertoo.

Uuden naissuhteen solmiminen on tyrehtynyt myös terveysasioihin ja siihen, että Joonas on aina töissä.

– Olen naureskellut, että minun kannattaisi laittaa treffi-ilmoitukseen samalla tavoin kuin mainostetaan vanhaa idyllistä taloa remontoijan unelmana. Olen hoivaviettisen unelma.

Miehen täytyy saada olla heikko

Miehet tekevät enemmän ylitöitä ja ovat keskimäärin vaarallisemmissa ammateissa kuin naiset.

Joonaskin tekee pitkiä päiviä eikä ole pitänyt kesälomaa viiteentoista vuoteen. Hänellä oli ensimmäinen vatsahaava 12 vuotta sitten, mutta sekään ei vauhtia hiljentänyt.

– Olen aina lähtenyt aamulla töihin ja tullut kotiin juuri ja juuri ehtiäkseni ruokaostoksille lähikauppaan ennen sulkemisaikaa 23.50. Ja sama meno seuraavana päivänä, ellen ole ollut kuvaus- tai muilla matkoilla. Olen kirjannut työtuntini ylös, ja niitä on tullut 15 vuodessa noin 21 vuoden verran.

Uudessa elokuvassa kuvataan, kuinka nuori pelialalla oleva mies palaa loppuun. Joonas arvelee, että naiset uskaltavat myöntää väsymyksensä herkemmin kuin miehet.

– Mies ei saa myöntää heikkouttaan, hänen pitää olla vahva ja menestyvä. Se on juurrutettu tosi syvälle, enkä minäkään heikkouttani helposti myönnä, hän sanoo ja kertoo olleensa useasti vaarassa uupua. Hänkään ei ole osannut hellittää.

– Tämä työ on koko ajan selviytymistaistelua, ja olen valinnut juuri dokumenttielokuvat, vaikka tiedän, että esimerkiksi mainosfilmejä tekemällä vähempikin työmäärä riittäisi elämiseen.

Hän vakuuttaa tajunneensa vihdoin, että menon on pakko muuttua.

– Ensi kesänä aion pitää kuuden viikon kesäloman, enkä vilkuile puhelinta lainkaan. Enkä ainakaan matkusta mihinkään. Olen lentänyt aivan liikaa paikasta paikkaan.

Joonaksen stressiä on hieman helpottanut se, että hän viettää yhä enemmän aikaa Tervolan-kodissaan, idyllisessä puutalossa.

– Sinne on Helsingistä 777 kilometriä, se on Rovaniemen ja Kemin puolivälissä, joen rannalla, keskellä metsää. Kun menen sinne, nukun paremmin ja syön terveellisemmin kuin etelässä. Stressitaso tippuu heti.

Joonaksella on Tervolassa ystäviä ja naapureita, ja kun hän on yksin, aina riittää sopivasti puuhastelua, halon hakkuuta tai kesäisin ruohonleikkuuta.

– Siellä ei ole suorituspaineita. Ja vaikka olen yksin, en ole yksinäinen. Ehkä johtuu metsästä, mutta tunnen itseni yksinäisemmäksi Espoon-kaksiossa kuin siellä.

Miehellä on oikeus unelmoida

Ennen kuin Joonaksen äiti meni aivoleikkaukseen, hän kirjoitti kahdeksanvuotiaalle pojalleen kirjeen. Tarkoitus oli, että poika lukisi kirjeen, jos äiti menehtyy.

Myöhemmin äiti ja poika etsivät yhdessä vaaleanpunaista kirjettä, mutta äiti ei muistanut, minne oli sen pannut. Äidin kuoleman jälkeen Joonas tutki tämän tavarat vielä kerran ja löysi vihdoin kirjeen. Se oli yli kolmessakymmenessä vuodessa haalistunut lähes valkoiseksi.

Monet äidin ohjeet pojalleen olivat lapsellisia, kahdeksanvuotiaalle osoitettuja, mutta ah niin tärkeitä. Nyt Joonas kirjoittaa käsikirjoitusta omakohtaiseen fiktiiviseen elokuvaan, jonka työnimi on Vaaleanpunainen kirje.

Tulevaisuuden suunnitelmat ja unelmat ovat muutenkin selkeät. Miehiä ja poikia -elokuvan ensi-ilta on tulevalla viikolla, ja jännitys vastaanotosta stressaa ohjaajaa.

Sitten pitää syödä lääkekuurit loppuun, nukkua tarpeeksi ja saada terveys kuntoon. Juhannukselta siintää vihdoin loma ja syksyllä jatkuu uuden elokuvan käsikirjoittaminen.

Joonas on tehnyt paljon myös hyväntekeväisyystyötä, esimerkiksi sydänyhdistyksille.

– Ehkä minun pitäisi työskennellä Punaisen Ristin, Unicefin tai vastaavan palveluksessa, sillä auttamisen palo on vuosi vuodelta yhä isompi. Miesten lisäksi monet muutkin kaipaavat puolustajaa.

Kaiken suunnittelun, tekemisen ja ihanan laiskan lomahaaveilun rinnalla elää kuitenkin vahvana Joonaksen unelmista suurin.

– Isoin asia minulle on rakkaus. Tahdon löytää rinnalleni ihanan naisen ja perustaa perheen. Haluan, että minusta tulee isä.

Juttu on julkaistu Annassa 12/2019.