Miitta Sorvali
– Ehkä minun tehtäväni on olla jonkinlainen ravistelija, Miitta Sorvali sanoo.
Julkkikset

Miitta Sorvali tunsi lapsena depersonalisaation tunteita: ”Varhaiset kokemukset eivät musertaneet minua”

Näyttelijä Miitta Sorvali ammentaa huumorissa omista kokemuksistaan ja tunteistaan. Lapsuudessa koettu erillisyyden tunne on Miitan mukaan yhteydessä hänen työhönsä. – Olen voinut hyödyntää varhaisia kokemuksia työssäni ja tehdä niistä komiikkaa.
Teksti: Miia Siistonen Kuvat: Sampo Korhonen

Näyttelijä Miitta Sorvalin kanssa tuntuu kuin tupa olisi täynnä väkeä. Läsnä ovat ainakin äitivainaa ja pari muuta vanhaa sukulaista. Joukosta erottuu yksi, joka täräyttää mielipiteensä tutunkuuloisella kurkkuäänellä ässää elegantisti sihauttaen. Tellervo von Appelgren!

Oikeasti istumme Miitta Sorvalin kanssa kahdestaan hänen kotinsa keittiössä Helsingin Tapanilassa. Meneillään on haastattelun ohella pienoinen performanssi. Samalla kun Miitta asettaa tarjolle kahvia ja pullaa, hän vapauttaa sisuksistaan joukon sivupersoonia yhden hengen yleisönsä iloksi.

Talon emäntä muistetaan etenkin reilun kymmenen vuoden takaisesta tv-sarjasta Miitta-täti, jota Venla-raati kuvasi ”groteskin huumorin ja lapsellisen ilakoinnin symbioosiksi”. Sen hulvattomin hahmo oli Tellervo von Appelgren. Tuo mitään häpeämätön porvarisrouva sanoi asiat juuri niin kuin ne ovat.

Se, mille saa nauraa, elää ja muuttuu. Erityisesti nuoret näyttelijät älähtävät Miitan mukaan nykyään helposti: Tuo on rasismia! Tuo on naisen arvoa alentavaa! Omat käsitykset eivät ole ihan niin tiukat. Erityisen mehevä aihe hänelle on häpeä.

– Ajattelen, että ehkä minun tehtäväni on olla jonkinlainen ravistelija.

Miitta Sorvali ei enää punastele

Enää vuosiin Miitta ei ole punastellut. Nuorena värin helahdus kasvoille paljasti, että joku oli päässyt iskemään suojauksen alle. On silti asioita, jotka saavat Miitan yhä nolostumaan. Esimerkiksi suuntavaistottomuus.

– Suuntavaistoni ei siis ole heikko, vaan olematon.

Kiertäessään Pirjo Heikkilän ja Sanna Stellanin kanssa maakuntateattereissa esittämässä Kaikki äitini, kaikki tyttäreni -näytelmää oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että Miitta eksyi. Siis teatteritalon sisällä. Oli suoranainen ihme, jos hän löysi pukuhuoneesta näyttämölle ilman apua.

Sitten on fyysinen kömpelyys. Taannoin Miitta Sorvali tutki kaupassa kaasuhellaa ja onnistui sotkeutumaan sen päällä olevaan metalliritilään. Häkkyrä ei vain suostunut irtoamaan hänen käsivarrestaan.

Ja vielä täydellinen imbesilliys kaikenlaisten teknisten laitteiden käsittelyssä.

– Minussa on jokin ominaisuus, joka ai­heuttaa sähkölaitteiden särkymisen läheisyydessäni. Lentokentällä kerran kaikki check-in-laitteet mykistyivät, kun koskin yhteen niistä.

Oikeaa, syvää häpeää Miitta tuntee enää harvoin. Siinä auttaa tilannearviokyky, mutta joskus se pettää. Erään tv-sarjan kuvauksissa hän, design-esineiden keräilijä, äimisteli suureen ääneen ihmisiä, joiden kotona on pahkahuonekaluja. Kunnes tuli ajatelleeksi, että jollekin ryhmän jäsenelle pahkahuonekalu saattaa olla hyvinkin rakas. Kadutti ja hävetti.

”Joskus häpeä on hyvä ja tarpeellinen tunne. Se estää meitä toimimasta ikävästi ja itsekkäästi.”

Taannoin Miitalla oli erään läheisensä kanssa erimielisyyttä siitä, oliko oikein, että yli 70-vuotiaat määrättiin pysyttelemään kotona koronaepidemian alussa. Miitan mielestä se oli tarpeellista suojelua, toisen mukaan nöyryyttävää. Keskustelun tuoksinassa hän tuli puolustaneeksi mielipidettään tarpeettoman kovaäänisesti ja aggressiivisesti. Jälkeen päin kiivailu kadutti. Vaikka Miitta yritti unohtaa tapauksen, häpeä nakutti takaraivossa. Lopulta oli nöyrryttävä ja pyydettävä anteeksi.

– Joskus häpeä on hyvä ja tarpeellinen tunne. Se estää meitä toimimasta ikävästi ja itsekkäästi, Miitta Sorvali sanoo.

Mariitta Nortia, 4 vuotta, heräsi unesta oudosti

Olemme kavunneet vanhan omakotitalon yläkertaan, Miitta ja Kari Sorvalin makuuhuoneeseen. Alakerta piti luovuttaa lapsenlapselle, Eeditille, joka käynnisti olohuoneessa voimistelutreenit Teamsin välityksellä. Miitta käy pitkälleen sängylle ja nostaa paljaat jalat koristetyynyn päälle. Haastattelija asettuu nojatuoliin. Naurattaa: tämähän on kuin terapeutin vastaanotolla.

On siis luontevaa palata lapsuuteen.

– Muistoihin täytyy suhtautua aina hieman epäillen, Miitta huomauttaa. – Aika muuttaa, hapertaa ja vääristää niitä.

Mutta sen yön Miitta Sorvali muistaa kirkkaasti: Hän havahtuu unesta kummalliseen erillisyyden tunteeseen. Aivan kuin hänet olisi yhtäkkiä heitetty maapallolle joltakin toiselta planeetalta. Hän muistaa nimensä: Mariitta Nortia, ikänsä: neljä vuotta ja asuinpaikkansa: Kitee. Silti hän ei tiedä, kuka on.

Hädissään Miitta kapuaa vanhempien sänkyyn. Yleensä lempeä isä herää ja ärähtää. Äiti on onneksi tilanteen tasalla. Hän ottaa lapsen kainaloon ja puhelee rauhoittavasti: ”Lasketaanpa sormesi, kaikki kymmenen. Sitten varpaat.” Kun koko keho on käyty läpi, Miitan mieli on rauhoittunut.

– Psykologiaa lukeneena äitini ymmärsi, että outo tunne oli reaktio johonkin, kenties turvattomuuteen. Hän osasi jopa nimetä sen: depersonalisaatio.

Tunne toistui muutaman kerran vuodessa aikuisuuteen asti, ja äidin metodia toistamalla se katosi. Myöhemmin Miitta on nähnyt yhteyden nykyisen työnsä ja lapsuudenkokemusten välillä.

– Huumorihan on sitä, että katsoo asioita hieman eri näkökulmasta, ulkopuolelta. Varhaiset kokemukset eivät musertaneet minua, niistä ei tullut kahleita tai painolastia. Olen voinut hyödyntää niitä työssäni ja tehdä niistä komiikkaa.

Miittaa hämmentävät ihmiset, jotka rakentavat elämäntarinaansa valitsemalla kaikesta kokemastaan ne satuttavimmat ja lannistavimmat. Itse hän karsastaa kaikenlaista traagisissa tuntemuksissa piehtaroimista. Siksi tuntuu väkinäiseltä penkoa varhaisia häpeäkokemuksia. Mutta kaivetaan silti esille muutama.

Miitta Sorvali inspiroituu häpeästä.

Miitta Sorvali, Kekkonen ja pieru

– Aattele, jos sanoisi Kekkoselle päivää ja samalla pääsisikin pieru?

Jo lapsena Miitta Sorvali nauratti kaveripiiriä mielikuvitusleikeillä ja imitoimalla läheisiään. Rakkain pilkanteon kohde oli äiti. Älykäs ja oppinut nainen oli hieman etäinen lapsilleen, etenkin seitsemästä tyttärestä nuorimmaiselle, Miitalle. Kuopus oli vain kolmevuotias, kun äiti lähti kotoa Kiteeltä Helsinkiin opiskelemaan perheterapeutiksi.

Kirkkoherrana toiminut isä puolestaan oli Miitalle maanpäällinen jumala. Aina siihen asti, kunnes tyttärestä sukeutui teini-ikäisenä tiukka vasemmistolainen.

– Kiihdyksissäni taisin jopa kutsua vanhempiani ”saatanan fasisteiksi”. Äiti, sivistynyt ihminen, yritti selittää, miksi vaikkapa Stalin ei ole kovin hyvä esikuva. Yritin vastata nokkavasti, mutta lamaannuin tajutessani, että äidillä on paremmat argumentit. Nyt käytökseni hävettää. Kaikkine heikkouksineenkin vanhempani olivat viisaita kasvattajia.

Teininä ulkomuoto aiheutti kiusallisia tilanteita. Kerran seurakunnan tilaisuudessa joku kysyi isältä Miittaa osoittaen: ”Onko tuo sinun poikasi? ”Asiaan saattoi vaikuttaa se, että entinen söpö lettipää oli alkanut pukeutua miesten kenkiin ja ukin yöpaitaan. Ja se, että 14-vuotiaana Miitta venyi vuoden aikana yksitoista senttiä. Kotona ei ollut kokovartalopeiliä, joten hän ei itse tajunnut kasvuaan.

– En varsinaisesti hävennyt pituuttani. Mutta kun poikakaveria ei alkanut löytyä, toivoin olevani yhtä söpö ja suurisilmäinen kuin luokkakaverini Marja. Niin pieni, että mahtuisin kainaloon.

Mutta hassutellessa pitkät raajat olivat hyvänä apuna. Komiikkaa syntyi kuin itsestään.

Ensimmäinen poikaystävä ilmaantui vierelle vasta noin 18-vuotiaana. Sitä ennen Miit­ta oli ehtinyt järjestää ikimuistoisen tem­pauksen.

Perhe oli muuttanut Kiteeltä Lahteen ja sieltä rivitaloon Helsingin Vuosaaressa. Isä ja äiti lähtivät viikonlopuksi mökille ja varmistivat kotiin jäävältä Miitalta: ei sitten mitään bileitä. Samalla, kun vanhempien auton takavalot häipyivät näkyvistä, pihaan ajoi pakettiauto, josta alettiin kantaa viinaksia sisään. Hippoihin tunkeutui tietenkin myös kutsumattomia vieraita. Kotiin palattuaan rovasti ja ruustinna löysivät sängystään tupakantumppeja ja vesipiipun.

– Vanhempien luottamuksen pettämisestä jäi jättiläismäinen häpeä, josta en ole kai toipunut täysin vieläkään.

Lue myös: ”Altistumme arvioinnille lapsesta lähtien” – itsensä vertailu muihin aiheuttaa monille häpeää: psykoterapeutti neuvoo, miten häpeän tunnetta voi helpottaa

Opettajien kannstus muutti käsityksen itsestä

Kotona ei varsinaisesti lyöty käsiä yhteen riemusta, kun kuopus ilmoitti haluavansa näyttelijäksi. Miitasta, entisestä kasin oppilaasta, oli Vuosaaren yhteiskoulun karismaattisten opettajien huomassa kuoriutunut miltei priimus. Ainekirjoituksesta ja kuvaamataidosta putoili jopa kymppejä.

– Opettajien kannustus muutti käsitystäni itsestäni. Ryhti oikeni: minähän olen lahjakas! Miitta Sorvali muistelee.

Ammattivaihtoehtoja oli monta: keramiikkataiteilija, taideterapeutti, arkeologi, näyttelijä. Keväällä 1974 Miitta pyrki Teatteri­korkeakouluun. Ovet aukenivat ensimmäisellä yrityksellä ja lukio jäi kesken.

Tuolloin elettiin aikaa ennen Turkkaa, jonka opetusmetodit tunnetusti perustuivat nöyryyttämiseen. Häpeän tunteen voittamista kyllä harjoiteltiin, esimerkiksi improvisaatiotehtävissä.

– Muiden eteen meneminen jännitti joka kerta. Piti kestää se, että välillä epäonnistuu ja joutuu ottamaan vastaan voimakastakin kritiikkiä.

”En halua ottaa kriitikon mielipidettä painolastikseni. Tietysti on ihanaa, jos kehutaan.”

Silti ensimmäinen julkinen lyttäys otti koville. Oppilaat valmistivat Strindbergin klassikkonäytelmästä Neiti Julie tyylitellyn version, jossa Miitalla oli yllään ihonmyötäinen sukkapuku. Muuan vanhempi naiskriitikko mainitsi murskakritiikissään erityisesti Miitan: ”Hänen ulkomuotonsakin oli kuin jonkin hyönteisen.”

– Arvostelua lukiessa häpeä poltteli vatsassa ja rintakehässä. En kuitenkaan antanut yksittäisen soraäänen nujertaa.

Hyvääkin kritiikkiä on vuosien varrella tietysti tullut, jopa ylistävää. Kun kriitikko Jukka Kajava kehaisi Miitan olevan ”karikatyyrin kuningatar”, hän leijui pari päivää.

Parikymmentä vuotta sitten Miitta Sorvali lakkasi tykkänään lukemasta kritiikkejä.

– En halua ottaa kriitikon mielipidettä painolastikseni. Tietysti on ihanaa, jos kehutaan. Mutta näyttämölle astuminen jännittää seuraavalla kerralla entistä enemmän, kun mietin, odotetaanko minulta nyt ihmeitä.

Miitalle riittävät omista elokuvista alkucocktailit

Enää vuosiin Miitta Sorvali ei myöskään ole katsonut taltiointeja omista töistään. Ei vain pysty. Huomio kiinnittyisi pelkästään virheisiin: väärään ajoitukseen ja rytmin ontumiseen. Jopa omien elokuviensa ensi-iltoihin hän menee nauttimaan vain alkucocktailit.

Miitalle ei riitä vähempi kuin sataprosenttinen panos, joka kerta. Näyttämöllä hän haluaa yllättää itsensäkin. Paljastua jollakin uudella tavalla.

Erään ohjelman ensiesitystä Miitta odotti aivan erityisen suurella jännityksellä. Vuonna 2008 hän oli saanut tarjouksen, josta ei voinut kieltäytyä. TV1 toivoi kanavalleen ”Miitta Sorvalin huumoria”, tekemiseen annettiin vapaat kädet. Käsikirjoittajana hän hyödynsi vapautensa täysimääräisesti: suolsi ja roiski sydämensä halusta. Syntyi Miitta Ala-Kapee Peenish-Gulligseen eli legendaarinen Miitta-täti. Terapeutti, jonka metodeihin kuului muun muassa asiakkaan jalkojen pesu ja sylihoito. Ohjelmassa esiintyi myös Mervi Kosonen, hahmo jolla oli cp-vamma.

– Tekovaiheessa en suitsinut itseäni yhtään. Vasta kun ohjelman ensiesitys lähestyi, iski paniikki. Mitä oikein olen mennyt tekemään? Lopputuloksen näkisivät perhe, ystävät, sukulaiset, naapurit… kaikki!

Sinä iltana, kun ohjelma oli määrä esittää, Tukholmaan paennut Miitta kierteli yksikseen Östermalmin katuja ja vilkuili kelloa: kohta se alkaa. Lopulta tuli tieto, että ohjelman esitystä oli siirretty.

”Sarkasmia ja mustaa huumoria on vaikea tehdä, jos on kovin tarkat rajat sille, mitä saa sanoa.”

Pelko katsojien reaktiosta ei ollut aivan aiheeton. Osa loukkaantui. Erityisesti vammaisia käsittelevästä huumorista tuli kipakkaa palautetta, tosin pääosin muilta kuin vammaisilta itseltään. Joku toivoi Miitalle jopa neliraajahalvausta. Jonkin aikaa hän vältteli katsomasta silmiin pyörätuolissa istuvia: Mitä, jos he todella olivat kokeneet hänen pilkanneen heitä?

– Niin vahva en ole, että nauttisin ikävästä palautteesta. Silti seison yhä ohjelman takana. Olisin epäonnistunut, jos kukaan ei olisi loukkaantunut. Sarkasmia ja mustaa huumoria on vaikea tehdä, jos on kovin tarkat rajat sille, mitä saa sanoa, Miitta Sorvali sanoo.

Lavalla kuin mäkihyppääjä

Kun Miitalle muutama vuosi sitten ehdotettiin omaan elämään perustuvan Miitta elää! -lavashow’n tekemistä, hän oli vähällä kieltäytyä. Epäonnistuminen pelotti. Ja eikö se olisi vähän narsististakin? Lopulta hän suostui. Yksi esityksen teemoista oli häpeä.

– En lähtenyt käsittelemään sitä sillä tavalla traagisesti, että tässä minä olen paljaana ja avonaisena, kurkistakaa sisuksiini. En pysty edes katsomaan sellaista, saati esittämään.

Lavalla koomikko on yleisön armoilla. Esitys rytmitetään siten, että tietyissä kohdissa katsomo repeää nauruun. Joskus odotettua tyrskähdystä ei kuulukaan. Aiemmin se sai Miitan pelästymään ja tekemään isommin ja näyttävämmin, vääntämään rautalangasta.

Nykyään sellaisissa tilanteissa Miitta kuvittelee olevansa Matti Nykänen.

– Mäkihyppääjä ei voi jäädä mäen alle harmittelemaan liian lyhyeksi jäänyttä hyppyä. Hän kiipeää takaisin torniin, asettuu paikoilleen, lähtee uuteen liukuun ja keskittyy ponnistamaan juuri oikealla hetkellä. Ja toivoo, että tällä kertaa hyppy kantaa, Miitta Sorvali sanoo.

Miitta elää! -show’ssa näyttämölle marssi vanha tuttu Tellervo von Appelgren, joka esitti roisin mielipiteensä muun muassa homoliitoista ja eläimiin sekaantumisesta. Saatuaan yleisönsä hämmennyksiin Miitta paljasti häpeän olevan ehtymätön sammio, josta hän ammentaa materiaalia töihinsä. Ja jatkoi jakamalla kokemuksiaan reippaasti värittäen ja liioitellen.

– Omien heikkouksien ja vajavaisuuksien esille tuominen voi olla tervehdyttävä kokemus niin esiintyjälle kuin yleisöllekin. Huumori on oivallinen keino torjua häpeää. Kun ihminen nauraa itselleen, häpeältä katkeaa terä.

Kolmetuntinen terapiaistunto alkaa olla ohi. Miitta nousee sängyltä ja pöyhäisee takaraivolle ilmestynyttä takkua. Haluaisiko hän kenties lausua vielä jotakin?

– Haluan! Haluan lausua runon, huudahtaa tuttu kurkkuääni.

Tellervo von Appelgren on täällä taas.

X