Julkkikset

Mikko Peltolan poika syntyi down-lapsena – isän spontaanit itkunpurkaukset lakkasivat parissa viikossa: ”Pian huomasimme, että poikahan on aika hauska kaveri”

Peltsinä tunnettu Mikko Peltola on paljon ulkona sekä töissä että vapaalla. Kotona hän haluaa olla lapsilleen läsnä. – Kaiken ei tarvitse olla niin justiinsa.

Teksti:
Terhi Harper
Kuvat:
Sampo Korhonen

– Jouduimme heittämään kaikki suoritusvaatimukset romukoppaan.

Peltsinä tunnettu Mikko Peltola on paljon ulkona sekä töissä että vapaalla. Kotona hän haluaa olla lapsilleen läsnä. – Kaiken ei tarvitse olla niin justiinsa.

Helsingin Maununnevalla sijaitsevan kodin eteisessä lojuvat hiihtomonot ovat kokoa 47. Ne kuuluvat Mikko ”Peltsi” Peltolalle, ja niihin muut asukkaat, puoliso Anu sekä 10- ja 11-vuotiaat lapset toisinaan kompastelevat. On muillakin perheenjäsenillä monoja, sillä perheessä ladulle lähdetään usein joko yhdessä tai pienemmällä kokoonpanolla. Kuopus käy myös hiihtämässä urheiluseura Pakilan Vedon järjestämässä Sisusompa-harrasteryhmässä, jossa huomioidaan erityistukea tarvitsevat liikkujat.

Hiukan oikaisten sanottuna Mikon mielestä elämässä kaikki muu paitsi hiihtäminen on turhaa. Hän hehkuttaa mielellään hiihdon ilosanomaa aina tilaisuuden tullen huolimatta siitä, sattuuko kuulija olemaan vastaanottavaisella tuulella.

– Olen aina aivan onnessani, kun Helsingissä sataa lunta. Minua eivät haittaa sen enempää lumimyrskyt kuin muutkaan luonnonilmiöt.

”Talvella saatan lähteä ladulle jo aamukuudelta ja hiihtää neljän tunnin lenkin”

”Tykkään juosta, pyöräillä ja hiihtää pitkiä matkoja. Ikääntyminen käy mielessä silloin, kun keho vaatii aiempaa pidempää palautumisaikaa. Tekemisen meininki on rauhoittunut nuoruusvuosista. Maastopyörällä en laske enää mäkiä alas reikä päässä. Mieluummin pitkään ja rauhassa kuin nopeasti ja täysillä.

– Olen mielelläni aamuihminen.
– Olen mielelläni aamuihminen.

Tarvitsen myös aiempaa enemmän unta. Käyn ajoissa nukkumaan ja viritän herätyskellon soimaan viimeistään aamukahdeksalta, oli arki tai viikonloppu. Jos nukun yli yhdeksän tuntia yössä, seurauksena on satavarmasti päänsärky. Olen mielelläni aamuihminen. Talvella saatan lähteä ladulle jo aamukuudelta ja hiihtää neljän tunnin lenkin.

Vaikka liikun aktiivisesti, en loppujen lopuksi pidä itseäni varsinaisena urheilijana. Pikemminkin olen toppahousukuntoilija.”

Mikko ”Peltsi” Peltola ei halua voivotella

”Täyttäessäni 20 vuotta muistan ajatelleeni, että ’Herranjumala, olen vanha’. Sama tapahtui kolmen- ja neljänkympin kohdalla. Kysyin aikanaan Radiomafian aamun kaikkitietävältä tuottajalta Satu Kurviselta, mitä ikäkriisi tarkoittaa. Vastaus kuului, että sen yhteydessä puoliso, kaverit ja harrastukset menevät usein vaihtoon. Tämä ei ole tuntunut itsestä järkevältä, joten ehkä minulla ei ole ollut koskaan ikäkriisiä.

Täytän pian 48 vuotta, mutta pysähdyn harvoin pohtimaan vanhenemista. En halua elämässäni voivotella asioita, joihin en voi vaikuttaa. Itsestäni en saa nuorempaa, halusin tai en.

Olen aina ollut lapsenmielinen. Pelleilyvaihde jäi päälle jo lapsuudenkodista, ja erityisesti isäni on aina ollut kova pieksemään suuta. Äitini keksi perheenjäsenille ja kavereille hyväntahtoisia lempinimiä. Minua hän kutsuu vieläkin Pötikäksi.

Minäkin näen heti uuden ihmisen kohdatessani mielessäni jonkin lempinimen. Täytyy tosin tunnustella tilannetta, voiko nimeä lausua ääneen.

Hyvä itsetuntoni on myös peruja lapsuudenkodistani. Minä ja neljä vuotta nuorempi pikkusiskoni saimme loistaa ja toteuttaa itseämme, tosin jämptien sääntöjen puitteissa. Mihin tahansa olen ryhtynytkin, en ole koskaan kyseenalaistanut itseäni. En ole liioin pohtinut, mitä muut minusta ajattelevat. ’Kukaan ei kuole, jos pyrin kohti tavoitettani’, on ollut ajatukseni.

Lukiovuosina tiskijukan hommat kiilasivat opintojen edelle. Pääsin toteuttamaan esiintymisviettiäni, kun kolusin ystävieni Kallen ja Kaitsun kanssa läpi kaikki lähikoulujen diskot ja nuorisotalot. Pian soittelin levyjä ohjelmatoimiston listoilla Helsingin yökerhoissa. Tuli minusta 5 approbaturin ylioppilas.”

”Tuntui rankalta aloittaa tunnetulla ohjelmapaikalla valtakunnanverkossa”

”Jumankauta, nyt lähti, oli ensimmäinen ajatukseni, kun Ylen edesmennyt ohjelmapäällikkö Pauli Makkonen tarjosi minulle juontajan pestiä Radiomafian aamuohjelmasta vuonna 2000. Oli unelmien täyttymys päästä hommiin fanittamani radiokanavan paalupaikalle.

Henkisesti tuntui rankalta aloittaa tunnetulla ohjelmapaikalla valtakunnanverkossa. Erityisesti aamuohjelmien kohdalla radion kuuntelijat ovat aina halunneet pitää kiinni totutusta. Vihaiset palautteet piilotettiin ensimmäisen puolen vuoden ajan minulta ja juontajapariltani Juuso Myllyrinteeltä. Saimme johdolta työrauhan tekemiseemme.

Olen aina ollut sinut julkisuuden kanssa. Radiomafia-vuosina ihmiset tulivat usein nykimään hihasta, mutta kohtaamiset olivat ystävällissävyisiä. Jos joku halusi nimmarin tai yhteiskuvaan, otin kaiken vastaan kiitoksena hyvin tehdystä työstä.

Vaikka kaikilla tuntuu nykyään olevan joka asiaan mielipide, en usko kenenkään voivan enää sanoa mitään sellaista, josta voisin loukkaantua.

–  Kaiken ei tarvitse olla niin justiinsa.
–  Kaiken ei tarvitse olla niin justiinsa.

Vuonna 2009 koin lopullisesti kasvaneeni ulos nuorisokanavan kulttuurista. Vuotta aikaisemmin olin puolivahingossa löytänyt itseni perhokalastusvehkeiden ja maastopyörän kanssa Suomi-neidon käsivarresta Erätulilla-ohjelman kuvauksista. Pari vuotta myöhemmin ohjelmaan avautui kokopäivätoiminen juontajan paikka.

Lapin luonto kalavesineen oli hurmannut minut jo 2000-luvun alussa, joten hyppäys Erätuliin tuntui luonnolliselta.

Tykkään tehdä monipuolisesti juttuja. Välillä on mukavaa vetäistä frakki päälle ja juontaa hienompaa gaalaa. Sen jälkeen tuntuu taas kivalta suunnata pohjoiseen kuusen alle rypemään.”

”Olen miehenä kohtuullisen helppo”

”Olen miehenä kohtuullisen helppo. Hirveän moni asia on minulle ’ihan sama’. En puutu kotona seinien väriin tai oio maton hapsuja. Kaiken ei tarvitse olla niin justiinsa.

Olen tuntenut puolisoni Anun kouluajoista asti. Hengasimme samassa kaveriporukassa, ja jokin siinä klikkasi niin, että jossain vaiheessa seurustelua muutimme yhteen. Se oli minulle aika iso juttu, ehkä vähän pelottavakin. Oli silti turhaa maksaa vuokraa kahdesta kämpästä, kun vietimme niin paljon aikaa yhdessä.

Avioiduimme vuonna 2009 lasten synnyttyä. Pienimuotoisten häiden jälkeen muistan ajatelleeni, että nyt yhdessäolo on jo todella virallista.

Anu tuntee minut hyvin ja tietää, että lamaannun, jos minulle napistaan kotitöistä. Nalkuttaminen kielii mielestäni arvostuksen puutteesta. Omaa parisuhdettani en koe velvollisuutena. Meillä on mukavaa yhdessä.

Urheileminen ja luonnossa liikkuminen ovat intohimojani. Sovimme vaimoni kanssa jo ensimmäisen lapsen syntymän yhtey­dessä, että kummankin harrastuksille tulee jäädä vastaisuudessakin aikaa. Näin olemme myös toimineet. Saan halutessani käydä viikonloppuna heittämässä pitkän lenkin ja vastavuoroisesti vaimo tekee omia juttujaan.

Vietän työni puolesta kuvausreissuilla noin seitsemän viikkoa vuodesta. Lopun ajan olen perheelleni läsnä. Kuskaan lapsia harrastuksiin ja järjestän usein yhteistä tekemistä. Molemmat lapset maastopyöräilevät mielellään kanssani.

Luontoihmisenä olen tarjoillut luontoelämyksiä myös lapsilleni. Tyttäreni väsytti jo 6-vuotiaana Utsjoella viisikiloista lohta ja ihmetteli kalan vinhaa pyörimistä vedessä. Nyt hän on teini-iän kynnyksellä. Käymme edelleen yhteisillä hiihtolenkeillä, mutta huomaan, että hän on yhä kiinnostuneempi omista jutuistaan.

Joskus poden vanhempana syyllisyyttä älylaitteiden liikakäytöstä. Elämme ajassa, jossa lapset ja aikuiset ovat koukussa samoihin vehkeisiin – isäni kutsuukin älypuhelinta osuvasti hyväilylaudaksi. Lasten kohdalla olemme suitsineet älylaitteiden käyttöä asettamalla niihin ruutuajat.

Olen lunki isä. Arjessa tulee olla myös hauskaa, enkä rätkytä lapsilleni ennen kuin on pakko. Jos he haluavat kiivetä puuhun, laskea persmäkeä ilman liukuria tai ajaa fillarilla rappusissa, siitä vaan.”

Kaverisuhteet muodostuvat harrastusten ympärille

”Kuulun tiiviiseen kuuden miehen porukkaan, joista muutaman olen tuntenut ala-asteelta saakka. Elämä on kuljettanut meitä eri suuntiin, mutta pari kertaa vuodessa kokoonnumme saunailtaan. Silloin kalenterista on syytä varata seuraavakin päivä vapaaksi.

Monet kaverisuhteeni ovat syntyneet harrastusten kautta. Yksien kanssa pyöräillään ja toisten kanssa käydään kalareissuilla. Joidenkin kanssa käydään baarissa. Perhetutuissa kaikki nämä roolit sekoittuvat iloisesti.

Olen saanut vuosien varrella tehdä töitä monien hyvien tyyppien kanssa. Myös Radiomafian aikaisen juontajaparini Juuson kanssa pidän yhteyttä säännöllisesti, vaikka hän asuukin Amerikassa. Aikanaan aamuohjelmassamme revin juontoihini kaiken irti vastakkaisista luonteistamme – Juuso kun oli kauppakorkeakoulussa opiskeleva älykkö, minä puolestani urheiluun hurahtanut ekstrovertti.”

”Pian huomasimme, että poikahan on aika hauska kaveri”

”Vuonna 2012 pojallamme diagnosoitiin syntymän yhteydessä Downin oireyhtymä. Se oli meille täysi yllätys ja hyppy tuntemattomaan. Omalla kohdallani musta hetki kesti aika tarkkaan pari viikkoa. Sen jälkeen spontaanit itkunpurkaukset lakkasivat, ja aloin ajatella tapahtuneesta valoisammin.

Tiesimme odotusaikana, että tulokas olisi poika. Olin naljaillut, että jos poika tulee, pääsen sitten joskus isänä nauttimaan hänen tienaamistaan ensimmäisistä NHL-miljoonista. Vaikka se olikin vain vitsailua, jouduimme oikeasti heittämään kaikki odotukset ja suoritusvaatimukset romukoppaan.

Varsinkin alussa byrokratian määrä turhautti. Jokaista tukea piti anoa erillisellä lomakkeella, minkä jälkeen jännitimme hakemusten läpimenoa. Pyrimme kuitenkin elämään mahdollisimman normaalia arkea heti alusta saakka eikä vähiten tuolloin 2-vuotiaan isosiskon vuoksi.

Pian huomasimme, että poikahan on aika hauska kaveri, joka kasvaa ja kehittyy omassa tahdissaan. Hän käy tällä hetkellä peruskoulun 3. luokkaa yhdessä erityis- ja tavisoppilaiden kanssa. Poikamme on oppinut uimaan ja pyöräilemään ja tekemään kaikkea siinä missä muutkin lapset.

Kiireen käsite on useimmille Down-lapsille tuntematon. Haluaisin opettaa pojalleni omatoimisuutta, mutta huomaan usein auttavani häntä pukemisessa, kun puurohetki on venynyt ja koulutaksi odottaa ulkona.

Hänen tulevaisuutensa on meille vielä arvoitus, mutta isänä toivon, että poikamme voisi joskus asua omillaan, kävisi töissä tai opiskelisi.”

”Onko ihan pakko rymytä milloin missäkin”

”Viehtymys ulkona liikkumiseen ja retkeilyyn on isäni mukaan hypännyt yhden sukupolven yli suoraan isoisältä minulle. En ehtinyt tavata vaariani, joka oli innokas perhokalastaja ja riistanpyydystäjä.

Olen viihtynyt metsässä pienestä pitäen. Vihdin-mökillämme sain rymytä metsikössä yllin kyllin ja kaupungissa hankin taskurahaa keräämällä pulloja lähiseudun metsistä. Lapsuudenkotini, jonka kirvesvarsitontille olemme rakentaneet oman talomme, on aina ollut metsäinen – puutarhanhoito ei ole koskaan ollut meidän perheen juttu.

Ammattini mahdollistaa retket ja reissaamiset luonnossa. Joskus, kun kuvauk­sissa iskee kylmä, nälkä ja väsymys, saatan kysyä itseltäni, onko perhana ihan pakko rymytä milloin missäkin. Niissäkin hetkissä silti muistan, miten paljon pidän työstäni. Television dramaturgia vaatii tekijältä itsensä likoon laittamista. Vastikään olimme kuvaamassa Peltsin toinen luonto -ohjelman kolmatta kautta Sallassa, kun meiltä kyseltiin pakkasrajaa. Vastasin, että mitä kylmempää ulkona, sitä parempaa televisiota.

Vaikka parhaat hetket syntyvät mukavuus­alueen ulkopuolella, en ole riskinottaja. En pidä pelon tunteesta, ja retkillä tulee ennen kaikkea olla kivaa.

Kuvausryhmässä kaikki meistä ovat kokeneita eränkävijöitä. Tiedämme, että proteiinipatukat pelastavat paljolta: kun verensokeri pysyy tasaisena, kaikki pysyvät hyvällä tuulella. Olemme vitsailleetkin, että suomalaiset välttyisivät nakkikioskitappeluilta, jos aamuyöstä baarista ulos pakkautuville asiakkaille ymmärrettäisiin lätkäistä Snickers-patukat käteen.

En usko, että itseni likoon laittaminen liittyy vanhenemiseen. En juokse kuolemaa karkuun. Kyse on pikemminkin nautinnon saavuttamisesta. Olen oppinut tykkäämään rääkin tuomasta kivusta ja sen jälkihehkusta. Pidän tunteesta, että oma keho on kykeneväinen.

En ajattele, että kuoleman jälkeen seuraa mitään. Kun sitten joskus on minun aikani lähteä, paras tapa mennä olisi elämästä kylliksi saaneena jossakin Saariselällä, pitkässä ylämäessä äkillisen ja raivokkaan sydänkohtauksen seurauksena. Sukset jalassa, tietenkin.”

X