Julkkikset

Milana Misic: ”Sukulaiseni väittivät, että olen mielisairas”

Kun Milana Misic menetti kolmikymppisenä äitinsä Laila Kinnusen ja pian sen jälkeen mumminsa, hän halusi kertoa sukulaisilleen vaikeasta lapsuudestaan väkivaltaisten enojensa kanssa. Vastaanotto oli jäätävä. Sukulaiset väittivät Milanan olevan mielisairas, ja silloin hän päätti katkaista välit. – Päätös tekee edelleen kipeää, hän sanoo.
Teksti: Iina Alanko Kuvat: Mirva Kakko/Otavamedia

Perheemme kirous oli kateus

Istuudumme keittiönpöydän ääreen Helsingin Punavuoressa ja Milana aloittaa tarinan, josta hän kertoo Elina Järven, Tiina Hotin ja Olga Pop­piuksen tekemässä, helmikuussa ilmestyvässä kirjassa Error – Mielen häi­riöitä.

– Asuin Kerttu-mummin ja Artturi-vaarin kanssa Hietalahdenkadulla. Mummi ja vaari olivat ihania ihmisiä, mutta samassa asunnossa asui myös kaksi enoani. Vanhempi eno, Raimo, oli alkoholin suurkuluttaja, mutta kiltti ja töissä käyvä mies. Nuori eno Martti oli kitaransoiton opettaja, jolla ei ollut vakituista työtä. Hän oli alkoholisoitunut jo hyvin nuorena.

Enoilla oli tapana vetää läheisessä merimieskapakka Salvessa päänsä täyteen ja tulla sen jälkeen remuavan joukon kanssa jatkoille Milanan kotiin.

Pahinta olivat kuitenkin enojen väliset, usein väkivaltaisesti päättyvät riidat, joita käytiin jatkuvasti myös selvin päin.

– Kun jälkeenpäin olen ajatellut noita tappeluja, olen tajunnut että meidän perheemme kirous oli kateus, Milana sanoo.

Isovanhemmilla oli viisi lasta, joista kolme keskimmäistä – myös Laila, tuolloin vielä Laura – vietti vuosia sotalapsina Ruotsissa. Vanhin, Raimo, jäi Suomeen auttamaan vanhempiaan. Martti syntyi vasta sodan jälkeen.

– Perhe oli siis hyvin, hyvin rikkonainen. Kun äiti alkoi menestyä laulajana, se loi eripuraa ja kateutta sisarusten kesken. Muutkin olisivat halunneet julkisuutta ja sen tuomaa hyvää osakseen.

Asetelmaksi muodostui jatkuva riitely siitä, kuka sisaruksista on musiikillisesti lahjakkain ja paras. Riitaa haastoi aina Martti, perheen ainoa ylioppilas.

Hiusten nyppiminen oli tapa kontrolloida pahaa oloa

Sosiaaliviranomaiset tekivät tarkastuskäyntejä Milanan kotiin, koska hän oli isovanhempiensa huollettavana. Heiltä perheen epävakaus ja ongelmat jäivät huomaamatta. Käynneistä ilmoitettiin etukäteen, ja niitä ennen mummi siivosi asunnon, piilotti pullot ja lähetti Martti-enon ulos. Vasta täysi-ikäisenä Milana sai tietää, että hänen isänsä Milan Mišić oli taistellut huoltajuudesta viiden vuoden ajan, siihen asti kunnes Milana täytti seitsemän vuotta.

Milanasta varttui pikkutyttö, joka ei pitänyt meteliä itsestään. Kun Milana oli 11-vuotias, hän alkoi nyppiä hiuksia päästään.

Mummi  vei lapsen lääkäriin.

– Lääkärin neuvo oli, että hankkikaa tytölle superpallo.

Se oli ainoa kerta, kun Milana kävi lääkärissä asian vuoksi.

Vasta aikuisena hän sai tietää, että oireilulla on nimikin: trikotillomania eli karvojen nyppimishäiriö. Sen tarkkaa syytä ei tiedetä, mutta ahdistuneisuus, stressi ja negatiiviset tunteet vaikuttavat sen syntyyn.

– Myöhemmin ajattelin sen liittyvän myös kontrollointiin – omille hiuksilleni pystyin tekemään mitä halusin, Milana kertoo.

Superpallo ei nyppimiseen tepsinyt. Se loppui vasta, kun ystävät kiinnittivät asiaan huomiota Milanan ollessa 12-vuotias.

– Teimme tyttöjen kanssa toisillemme ranskalaisia lettejä, kun muut huomasivat pääni kaljun kohdan. Ajattelin, että jos minä tässäkin asiassa olen muita huonompi, niin ehkä minä sitten sen nyppimisen lopetan.

Milana päätti katkaista välit sukulaisiin

Milana oli kolmenkymmenen, kun häntä koetteli uusi suuri kriisi. Seitsemän kuukauden sisällä kuoli ensin äiti ja sen jälkeen Kerttu-mummi 92-vuotiaana.

– Kävin kolme kertaa psykologilla. Muuta ammattiapua en ole koskaan saanut, Milana kertoo.

Tuskansa keskellä Milana antoi lehdille rehellisiä haastatteluja äidistään. Hän halusi puhua myös harvojen jäljellä olevien sukulaistensa kanssa lapsuudenkokemuksistaan, enojen juomisesta ja Martti-enon pahuudesta. Vastaanotto oli jäätävä.

– Äidin puolen sukulaiseni väittivät, että valehtelen, liioittelen ja olen mielisairas. Ehkä kertomani oli heille niin suuri järkytys, että heidän ainoa keinonsa selvitä siitä oli väittää, että minä olen sekaisin.

Milana koki sukunsa väitteet ja syytökset valehtelusta niin musertavina ja epäoikeudenmukaisina, että hän päätti katkaista välit  heihin kokonaan.

–  Se oli raskas ja vaikea päätös, joka tekee edelleen kipeää.

– Jotenkin minusta tuntui lapsena aina, etten kuulu oikeasti tähän perheeseen ja sukuun. Vaistosin, etteivät he ole minun tukenani. Ja kun äiti kuoli, he myös kohtelivat minua niin.

– He eivät tietenkään tienneet kaikkea, mitä meillä oli tapahtunut. Aikuisen silmissä juominen ei varmaankaan näyttänyt niin pahalta, mutta minä tiesin, mitä olin kokenut, ja että pelkäsin pienenä enoani ihan älyttömästi.

Katkelma Annan kansijutusta 4/2016

Lue lisää: Leena Harkimo: ”En tiennyt, että poikaani kiusattiin niin rankasti”

X