Minna Kuukka on eri mieltä uskomuksesta, että kiltti ihminen jää muiden jalkoihin: ”Osaan pitää puoliani, mutta on tärkeää ottaa muut huomioon”

Radiotoimittaja Minna Kuukka uskoo perineensä kiltin luonteensa edesmenneeltä äidiltään. Hän toivoo myös onnistuneensa opettamaan 14-vuotiaat kaksosensa ottamaan muut huomioon. Lasten lähtö omilleen jännittää Minnaa jo nyt, ja hän haluaa saada perheen yhteisistä vuosista kaiken irti.

Nauti nyt – kyllä ne syyssateet kohta alkavat.

Tällainen ajattelu on radiojuontaja Minna Kuukan, 50, mielestä turhaa, mutta silti hän haluaa muistuttaa itseään aika ajoin siitä, miten hyvää arkea hän juuri nyt elää. Hän viihtyy Radio Novan Aamu -show’n juontajana, eikä koronapandemia ole vienyt häneltä töitä.

– Tiedän, että olen hyvä työssäni, mutta samalla tiedostan senkin, että Radio Novan Aamu ei ole ohjelmapaikka, jossa ollaan eläkkeelle asti. Jossain vaiheessa on nuorempien tekijöiden vuoro, minkä ymmärrän hyvin. Toisaalta meidänkin kuulijamme vanhenevat, moni on kulkenut matkassani kymmenen vuotta. Uskon, että voin aina tehdä sisältöä, ehkä jossain vaiheessa vain foorumi vaihtuu, Minna sanoo.

Kuluneen koronavuoden aikana Minna on pitänyt kiinni monista rutiineistaan, kuten siitä, että perjantaisin hän käy Helsingin Hakaniemen torilla ostamassa kukkia. Niin hän on tehnyt jo vuosikausia, ja tutut kauppiaat tuntevat hänen tyylinsä.

Elämä on ollut pitkään turvallista ja samanlaista, mutta iso muutos odottaa nurkan takana.

– Kohta lapset alkavat räpistellä pesän reunalla. Yritän jo nyt valmistaa itseäni siihen, hän sanoo.

”Ajattelin, että tässä saattaa käydä niin, etten tule koskaan äidiksi”

”Asumme hieman ahtaasti Helsingin keskustassa, ja korona-aikana olemme olleet paljon kotona. Mieheni on pitänyt etäpalavereita, ja 14-vuotiaat kaksoset ovat tehneet kouluhommia huoneissaan. Olen ajatellut, että näin on hyvä, elämäni on tässä.

En pelkää vanhenemista, mutta jännitän sitä, kun lapset joidenkin vuosien kuluttua muuttavat pois. Millaista elämä sitten on? Jotkut ystävistäni ovat sen jo kokeneet, ja he ovat puhuneet kaipuustaan.

Välillä kun väsyneenä laitan ruokaa, yritän muistuttaa, että älä nyt manaa näitä aikoja. Pian soittelet pitkin maita ja mantuja lasten perään ja anelet, että he tulisivat syömään.

Olin aina ajatellut, että haluaisin saada joskus lapsia. Erosin 35-vuotiaana ja ajattelin tuolloin, että tässä saattaa kuitenkin käydä niin, että en koskaan tulekaan äidiksi. Olin silti tyytyväinen elämääni, enkä ajatellut, että jotakin puuttuisi. Pian tapasin nykyisen mieheni ja jätin e-pillerit pois, koska ajattelin, että saattaisi kestää pitkäänkin ennen kuin tulisin raskaaksi. Yllättäen aloinkin odottaa melkein heti kaksosia. Suvussani on isän puolella kaksosia, joten meillä taitaa olla geneettinen taipumus kaksosraskauksiin.

Olin melkein 36-vuotias, kun lapset syntyivät. Oli supermageeta saada kaksoset, enkä kokenut sitä rankkana. Ehkä en osannut verrata kokemusta mihinkään, koska en tiennyt, millaista olisi hoitaa vain yhtä lasta.

Olen yrittänyt olla lapsilleni hyvä äiti. Parasta, mitä he voivat saada. Kun he olivat pieniä, hain heidät aikaisin tarhasta, ja vietimme pitkiä iltapäiviä kotona. Olen ollut heille läsnä.

Toivon, että olen osannut opettaa heitä uskomaan itseensä. En tarkoita amerikkalaista mallia, sitä että kun uskoo itseensä, kaikki on mahdollista. Ei elämä sillä tavalla mene. Mutta haluan heidän tietävän, että tapahtui mitä tahansa, olen aina heidän puolellaan. Toivon myös, että olen osannut opettaa heitä olemaan kilttejä muille ihmisille.

On aika hurjaa, millainen valta vanhemmilla on, sillä voimme pilata lastemme elämän. Olen aina välillä miettinyt, että voinko jo olla turvallisin mielin sen suhteen, että olenko toiminut oikein.

”Rakkauksia tulee ja menee. Mutta rakkauteni lapsiin on ehdotonta ja pysyvää.”

Luultavasti olisin elänyt hyvää elämää lapsettomanakin. Tässä kävi kuitenkin niin, että äitiydestä tuli todella tärkeä ja iso osa elämääni. Rakkauksia tulee ja menee, mutta rakkauteni lapsiin on ehdotonta ja pysyvää. ”

Yksi ero ja kaksi avioliittoa

”Vartuin ydinperheessä ja olen onnellinen siitä, että lapseni ovat saaneet kokea saman. En kuitenkaan pidä eroja epäonnistumisina, monesti ne ovat tarpeellisia ratkaisuja. En voi itsekään tuudittautua siihen, että parisuhteeni kestäisi koko loppuelämän, vaikka meillä meneekin hyvin.

Minulla on takanani yksi avioero. Aloin seurustella exäni kanssa 23-vuotiaana, ja naimisiin menimme neljä vuotta myöhemmin. Oli kiva leikkiä aikuista. Viikonloppuisin olimme kotona ja katsoimme lauantai-iltaisin televisiosta Hotelli Sointua ja joimme hyvää viiniä. Meillä oli koira, ja reppureissasimme ulkomailla. Elin vakiintunutta ja rauhallista elämää.

Eroomme ei liittynyt draamaa, meistä oli vain tullut ystäviä. Eron jälkeen iski menovaihe ja aloin liikkua Helsingin yössä, muun muassa Studio 51:ssä ja Teatterissa. Heinäkuussa 2005 tapasin nykyisen mieheni yhteisten tuttaviemme kautta. Hän oli jämäkän ja aikaansaavan oloinen, ja rakastuin.

Pysyin silti hyvissä väleissä exäni kanssa. Hän tuli ensimmäisten joukossa sairaalaan katsomaan vauvojamme, jotka syntyivät elokuussa 2006. Hän oli nyksäni varpajaisissakin.

Joulukuussa 2006 menin naimisiin. Pidin oman sukunimeni, sillä toisen nimi ei olisi tuntunut omalta. Minua varoiteltiin, että saattaa tulla käytännön ongelmia, jos on eriniminen kuin muu perhe. Ei ole tullut. On käsittämätöntä, että sukunimilaki tuli voimaan vasta vuonna 1985. Minä sain valita sukunimeni, mutta äidilläni ei tuota vaihtoehtoa ollut.

”En ole koskaan ollut erityisen romanttinen luonne, ja vanhemmiten olen muuttunut entistä käytännöllisemmäksi.”

Olen ollut mieheni kanssa liki 16 vuotta. Hän on ahkera, luotettava ja tosi hyvä isä. Meillä on Oy Perhe Ab. Kuulostaa ehkä kylmältä, mutta ajatuksena on piirtää näkymiä ja tulevaisuudensuunnitelmia kuten missä tahansa firmassa.

En ole koskaan ollut erityisen romanttinen luonne, ja vanhemmiten olen muuttunut entistä käytännöllisemmäksi. Ilmaisen rakkauttani laittamalla ruokaa: saan tosi hyvän fiiliksen, kun kaikki syövät tyytyväisinä pöydän ympärillä.

Ai vietämmekö parisuhdeaikaa kahdestaan? Onhan meillä pelkkiä aikuisten menoja, mutta tällä hetkellä pidän tärkeänä myös koko perheen yhteisiä tekemisiä niin kauan kuin lapset vielä lähtevät mukaan.

Juontaja Esko Eerikäisellä on Radio Novan kuulijoille aina päivän kysymys. Kerran hän kysyi, että voisitko seurustella itsesi kanssa. Keskustelimme siitä töissä, ja sanoin heti, että en todellakaan! Rupesin kuitenkin miettimään: hetkinen, voisin sittenkin. Olen aika helppo tapaus, en vaadi ihmeitä. Olen tyytyväinen hyvään ja turvalliseen parisuhteeseen. Itsenäisenä tyyppinä viihdyn myös yksin.

Toki joskus ärisen ja uhriudun: ’Minäkö se täällä aina tiskikonetta täytän…’Toisaalta olen oppinut myös katsomaan sormien lävitse. Jos on monta vuotta huomautellut siitä, että miksi pitää jättää kaappien ovet auki, kannattaa vain jossain vaiheessa alkaa sulkea niitä itse ja olla sanomatta mitään. Kaikki ei aina mene niin kuin haluan.”

”En ole kärkäs ja pidän usein mölyt mahassani”

”Mielestäni minulla on hyvä huumorintaju. Tosin olen itse tullut tähän tulokseen. Se on jossain määrin samanlainen kuin isälläni, olemme kuivan huumorin ystäviä. Huumorini on mustaakin, ja välillä minun on tasapainoiltava, sillä kaikkia eivät juttuni naurata.

Olen kova talvikisoissa kävijä, Lahdesta kun olen kotoisin. Vuonna 2017 siellä järjestettiin hiihdon MM-kisat, ja poikani oli ainoa perheestäni, joka suostui lähtemään kanssani niitä katsomaan. Minulla oli liput useammalle päivälle, mutta viimeisenä päivänä hän yritti livetä – eikös me ole jo nähty tarpeeksi, hän yritti varovaisesti. Otin alhaiset keinot käyttööni. Värisevällä äänellä ilmoitin, että ei ole tiedossa, järjestetäänkö Lahdessa MM-hiihtokisoja uudestaan. Parit Lahden MM-hiihdot olin ehtinyt jo nähdä, mutta nämä saattaisivat olla minulle viimeiset kisat. No hyvä on, mennään sitte! hän puuskahti.

En ole kärkäs ja pidän usein mölyt mahassani. Punnitsen tarkkaan, kannattaako jostain asiasta mennä sanomaan mitään.

Tällaisissa pienissä, arkisissa asioissa osaan olla ’drama queen’. Voin tehdä ison numeron vaikka siitä, että puhelimeni on hukassa. Mutta muuten olen luonteeltani kiltti. En ole kärkäs ja pidän usein mölyt mahassani. Punnitsen tarkkaan, kannattaako jostakin asiasta mennä sanomaan mitään. Yritän myös hoitaa sovitut asiat tunnollisesti.

Usein ajatellaan, että kiltti ihminen jää muiden jalkoihin. Olen eri mieltä. En ota shittiä niskaani ja osaan pitää puoliani, mutta on tärkeää ottaa muut huomioon. Kunpa tässä ajassa arvostettaisiin kiltteyttä enemmän.

”Suhteeni omaan äitiini jäi kesken”

Olen kenties perinyt kiltteyteni äidiltäni. En muista hänen koskaan antaneen täyslaidallista kenestäkään. Äitini oli myös hyvin älykäs ja utelias luonne, ja hän halusi nuoresta pitäen maailmalle. Savolaisen maalaistalon tyttö katsoi kartasta, että kaukaisin yliopisto on Turussa, ja sinne hän lähti. Jo 1960-luvulla hän matkusteli paljon ulkomailla, jopa Jenkkejä myöten.

Vanhempani olivat opettajia iltalukiossa. Äitini opetti englantia, isä historiaa. Myös äidinäitini oli aikanaan opettaja, kansakoulussa. Meillä kotona arvostettiin yleissivistystä, mutta vanhempieni ei tarvinnut puuttua koulunkäyntiini, koska hoidin sen hyvin.

Äitini menehtyi rintasyöpään samana keväänä, kun kirjoitin ylioppilaaksi. Suhteeni häneen jäi kesken. Ehdin oppia tuntemaan hänet äitinä, mutta jos hän olisi elänyt pidempään, meille olisi kehittynyt kahden aikuisen suhde ja olisin varmasti oppinut tuntemaan hänet myös toisella tavalla, naisena ja ihmisenä. Vaikka olin niin nuori, kun hän kuoli, en ole koskaan etsinyt äitihahmoa. Kukaan ei kelpaisi, hän oli minulle korvaamaton.

Onneksi isäni on edelleen hyvässä kunnossa. Koronan takia olemme nähneet nyt vähemmän, mutta hiihtolomalla pysähdyimme moikkaamaan häntä Lahdessa.

Myös pikkuveljeni Tommi on läheinen. Muutin aika pian äitini kuoleman jälkeen pois kotoa, mutta otin tuolloin 13-vuotiaan Tommin usein luokseni viikonloppuisin.

Meillä on aika samanikäiset lapset, jotka ovat pienestä pitäen leikkineet yhdessä. Tommi työskentelee tietotekniikka-alalla ja on järkevä – minä olen meistä se hörhö. Hän on varsinainen gourmet-mies, ja hänellä on keittiössään kaikki mahdolliset härpäkkeet. Esiinnyn tällä hetkellä Master Chef -tv-ohjelmassa, ja veljeni katsoo sitä perheensä kanssa. Vaikka veljeni taitaa välillä vähän hymähdellä minulle, he lähettävät minulle kannustavaa palautetta.”

”En koe olevani tulilinjalla, vaikka äitini menehtyi rintasyöpään”

”Minä ja ruumiini – sanotaanko näin, että me pärjäämme keskenämme. En ole kehopositiivinen mutta en ole keho­negatiivinenkaan. Olen kehoneutraali. Minulla on ruumis, joka pitää pään paikallaan. Kaksi lasta se kypsytteli aika vaivattomasti ja on pysynyt terveenä.

Ymmärtääkseni on olemassa pieni mahdollisuus, että alttius sairastua rintasyöpään periytyy. Vaikka äitini menehtyi rintasyöpään, en koe olevani tulilinjalla sen takia. Moni muukin sairaus tai onnettomuus voi osua kenen tahansa tielle. Jos rintasyöpä osuisi kohdalleni, tiedän, että myös sen hoito ja tutkimus ovat kehittyneet äidin ajoista huimasti. Edelleenkään kaikkia ei voida auttaa, mutta parempaan päin on menty ja mennään.

Kunnostani pidän huolta. Minulla on koira, jonka kanssa kävelen kilometritolkulla joka viikko. Salipumppaaja en ole ollut koskaan.

En kärsi ulkonäköpaineista. Minulla on pitkät jalat ja lyhyt selkä, ohuet hiukset, eikä vyötäröä. Nuorempana ne harmittivat, mutta eivät enää. Nuorena harmitti myös olla aina luokan pisin ja poikiakin pidempi, minkä takia ryhtini oli huono. Nykyisin tykkään pituudestani. Luulin pitkään, että olen 178 senttimetriä, mutta jokin aika sitten mittasin itseni uudestaan, ja olenkin vain 175 senttimetriä. Olen kutistunut!

Nukkua pitäisi enemmän, mutta en millään malttaisi maata tajuttomana kolmasosaa elämästäni. Lähden aamuyöllä viideltä töihin, ja joudun tarkkailemaan itseäni, jotta saisin riittävästi unta.

Mummini kuoli 105-vuotiaana, äitini 49-vuotiaana. Oma kuolemani varmaan sijoittuu jonnekin sinne välimaastoon. Ihanteellisinta olisi kuolla niin, että menisi illalla nukkumaan eikä heräisi aamulla. Läheisille jäisi hyvä mieli: Minna lähti hyvässä hapessa.”

Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 15/2021.