Muistatko vielä rakastetun tv-humoristi Markus Kajon? ”Ihmisen tärkein varanto ei ole aika, vaan mielenrauha”

Kirjailija Markus Kajoa, 61, on elämä puistellut viime vuosina rajusti. Puoliso ja muita läheisiä kuollut, tuli aivoinfarkti. Vastoinkäymisissä häntä ovat tuuppineet eteenpäin valoisa elämänasenne ja pienet ilot.

Heti alkuun on tulla tenkkapoo. Tapaamispaikka vaihtuu hieman ennen haastattelua, ja Markus Kajolta tulee huolestunut tekstiviesti:

”Nähhään siellä eri paikassa kuin ensin sovittiin, siellä missä kaikki lienee erilaista kuin olin varustautunut näkemään – tuolit, verhot, haju, akustiikka, ilmapiiri, henkilökunnan asenne ja vaatetus, valaistus ja sen värilämpötila, lattiamateriaalin kimmoisuus ja kitka…”

Viesti on vitsi vain osaksi.

Markus Kajo tunnistaa itsessään autismin kirjon piirteitä. Kovat, äkilliset äänet sattuvat kuin korvaan työnnettäisiin tulikuuma parsinneula. Kirkas valo pistää rautapiikkeinä silmien läpi kalloon. Onneksi täällä Tampereen Telakka-ravintolassa on lempeä valo ja vaimea äänimaisema.

Autisti Kajo ei ole, mutta hänellä on diagnosoitu joitakin aivofysiologisia epätyypillisyyksiä. Selvää on, ettei hänen pääkoppansa toimi ihan normi-ihmisen lailla.

Olisipa kiinnostavaa päästä kurkistamaan sen sisään.

Muistatko vielä Kettusen seikkailut?

Jos Markus Kajon naama näyttää tutulta, se johtuu Kettusesta. Sen niminen hahmo seikkaili TV2:lla vuosina 1988–1992. Tosin ”seikkailla” on ylitseampuva ilmaisu: Kettunen lähinnä istui antikvariaatin nurkassa kommentoimassa maailmanmenoa.

Tarinointi on Kajolla verissä. Lapsuudenkodissa Joensuussa paitsi luettiin, myös keksittiin tarinoita. Äidin kertomukset kietoutuivat Eriksson-nimisen merimiehen ympärille, isä sepitti absurdeja ja koomisia satuja. Heikki-ukki saattoi kuunnella pää kallellaan kärpäsen surinaa ja tulkita sen ”puhetta”.

Markus oli usein yksin iltaisin, kun sairaalapappi-isä oli töissä ja äiti sairaalahoidossa toisella puolella Suomea. Yksinolo kannusti ajatukset laukkaan.

– Mielikuvitus on kuin toinen ulottuvuus. Minulla ei ole tylsää edes kassajonossa. Keksin aina viihdettä pääni sisällä, ja se on tämän tietynlaisen psyyken ansiota.

Markuksen kerrotaan jo kaksivuotiaana julistaneen, että isona hänestä tulee joko kirjailija tai toimittaja. Tuli molemmat. Ennen televisiouraansa hän työskenteli toimittajana sanomalehdissä ja radiossa. Tänä syksynä ilmestyi Tandem Kentauri eli Kettusen jo mones kirja.

Yleisin Kajolle esitetty kysymys lienee: mistä omituiset tarinat oikein kumpuavat? No, hän keräilee ja varastoi aivoihinsa kaikenlaista tiedonsälpettä tulevia tarpeita varten. Siksi mukana kulkee aina muistivihko ja mustekynä. Kyllä, mustekynä. Kun se on täytetty hieman siniseen siftaavalla lempimusteella ja käytössä on sopivan kitkaton paperi, työhön tarttuminen on mielekkäämpää.

– Pakinan kirjoittaminen on tyhjästä nyhjäisemistä, joka kerta. Jos työni olisi siirtää tiilikasoja paikasta toiseen, laskisin tiilet ja suhteuttaisin luvun käytettävissä olevaan aikaan ja omiin voimiini. Tässä duunissa ei voi toimia niin. Viime vuosina aloittaminen on välillä ollut vaikeata.

Markus Kajo on menettänyt monta läheistä

”Ei se sullakaan tietysti hääviä ole.” Markus Kajo tuo terveisinä Telakan miestenhuoneesta seinäkirjoituksen, jonka sarkasmi selvästi huvittaa häntä.

Viitisen vuotta sitten Markus muistaa tuumanneensa, että takana oli hänen elämänsä kamalin vuosi. Vähänpä tiesi. Seuraava vuosi toi säkillisen lisää murhetta. Ja sitä seuraava vielä enemmän.

– Enää mie en sano mittään, hän hymähtää.

On ollut sairautta ja kuolemaa. Kaksi vuotta sitten lähti isä – jouluaattona, kuten jouluihmiselle sopii – ja seuraavaksi äitipuoli. Kuusi kuukautta myöhemmin kuoli vaimo Sirkku. Hän oli todellinen lajitoveri. Tämä Kettusen viljelemä ilmaisu oli Sirkun keksintöä, ja yhdessä oli kuljettu kansakoulusta asti.

Lähipiiristä on poistunut monia muitakin.

Miltä kuolema näyttää? Markuksen mielikuvissa se on kuin grafiikanlehti, jonka päälle on naulattu lankku. Puuta ei suinkaan ole hakattu siihen väkivalloin, vaan lankku on osa taideteosta.

Suru taas on pieni musta lintu. Se laskeutui olkapäälle jo varhain. Äiti sairastui vakavasti, kun Markus oli pikkupoika, eikä toivoa paranemisesta ollut. Äidin kuollessa Markus oli viidentoista.

– Nuo vaiheet ovat varmasti määrittäneet mieleni olemusta. Murrosikäisenä en oikein osannut surra, toisaalta olen surrut koko ikäni. Mutta niin se on, että elämässä tapahtuu asioita, jotka eivät ole kivoja.

”Täällä on Markus Kajo. Minullapa se on aivoverenvuoto”

Kuolema on viistänyt läheltä Kajoa itseäänkin. Yhtenä yönä kolmisen vuotta sitten vessareissulla Markus huomasi, että vasen kämmen oli turta kuin tiskirätti. Kun tunto ei puristelusta ja ravistelusta huolimatta palannut, hän soitti ambulanssin.

– Täällä on Markus Kajo. Minullapa se on aivoverenvuoto, hän ilmoitti hätäkeskukseen.

Oli luojan lykky, että Kajo oli viikkoa aiemmin kirjoittanut pakinan siitä, kuinka suomalaiset pelkäävät terroristi-iskua tai ufojen hyökkäystä. Kun oikeasti kannattaisi pelätä sitä, jos liikkuu pimeällä ilman heijastinta tai jos ei tunnista aivoinfarktin ensioireita. Markus tunnisti, sillä hän oli juuri kerrannut ne pakinaansa varten.

Ambulanssissa puutumus levisi kyynärvarteen ja sitten olkapäähän. Se tuntui outona sisäisenä kohinana, kuin television lumisade etenisi suonissa. Sairaalassa magneettikuvausputkessa maatessaan Markus tunsi, että halvaannus saavuttaisi kohta nielun. Silti hän ei hätääntynyt.

– Ihmisellä, jolla on lapsia, on oikeastaan vain yksi huoli. Kaikki muu on samantekevää.

Kajolla on aikuinen poika.

Sukelluskurssilla Markus aikoinaan oppi, että vesi ei tapa, paniikki tappaa. Niinpä hän ei panikoinut edes silloin, kun juuttui eräällä sukellusreissulla vyötäisiään myöten pohjamutaan. Hän laski, että paineilmapullot riittäisivät kahdeksi tunniksi. Ja järkeili: muta on partikkeleita, ne pitää saada liikkeelle. Niinpä hän potki ja huitoi niin kauan, että lieju päästi irti otteestaan.

Aivoverenvuodosta Markus selvisi säikähdyksellä. Juuri kun puutumus oli saavuttamassa nielun, se alkoi vetäytyä.

– Ei mennyt montakaan päivää, kun mie olin taas ehta ihteni. Monelle muulle on käynyt huonommin.

Makkaraperunat saivat jäädä

Sen verran sairauskohtaus säikäytti, että makkaraperunat saivat jäädä. Tilalle tulivat lähikaupan salaattitiskin antimet, eineskeitot ja valmisspelttipuuro. Kahvipullasta luopuminen on vielä työn alla.

– Tämä syömäjuttu on semmoinen, että minulla on usein mielekkäämpää tekemistä. Syön seisaaltani ja jatkan sitten puuhiani.

Ruokapuoli ei tuota ongelmia, sillä Markus voisi syödä samaa spelttipuuroa joka aterialla vaikka puoli vuotta. Hän ei kyllästy. Myös tiskaaminen hoituu helposti. Kun mikroruokien muoviastiat huuhtaisee ja asettaa päällekkäin, ne voi kiikuttaa roskikseen pinon kasvettua riittävän korkeaksi.

Toinen elämänmuutos(yritys) on liikunnan lisääminen. Heikoimmissa voimissa ollessaan Markus kannusti itseään ulkoilemaan lupaamalla, että pelkkä talon ympäri käveleminen riittää. Sitten saa palata sisälle. Vain kerran lenkki jäi siihen.

– Kun vain saa takapuolensa irti sohvasta ja sormen irti tabletista, kävelyretki venyy helposti puoleksitoista tunniksi. Ensimmäinen etappi on aina vaikein.

Apea, surumielinen. Sellaiset määreet tulevat mieleen Markus Kajoa katsellessa ja kuunnellessa. Mutta katkeruutta tai kyynisyyttä olemuksesta ei välity.

– Katkeroituminen edellyttäisi itsensä nostamista muiden yläpuolelle: minun kärsimykseni on suurempi ja tärkeämpi kuin kenenkään muun. Ei puolison kuolemasta koskaan pääse yli. Ei toista ihmistä voi leikata pois elämästään.

Alussa yhteiset hyvät muistot tuntuivat Markuksen mukaan sietämättömiltä. Kun aikaa kuluu, ennen hulluna itkettänyt muisto nostattaa surumielisen hymyn. Ja sitten vain hymyn.

– Isoissa vastoinkäymisissä ihminen joko purskahtaa rikki jossakin kohtaa tai sitten sille kehittyy kyky selvitä. Tyhjentynyt pallo täyttyy uudelleen. Minulle on käynyt niin.

Selviytymisessä on auttanut kirjoittaminen.

– Olen oppinut käyttämään aivoista sitä lohkoa, jossa tarinat syntyvät. Ja sulkemaan hetkeksi pois sen lohkon, jossa ihminen putoaa polvilleen nähdessään jääkaapissa saman elintarvikkeen, jota söi valvoessaan vaimon kuolinvuoteen äärellä.

Huumori on Kajon työkalu. Mutta on hän julkaissut ainakin yhden vakavan tekstin. Sen otsikko kuuluu: Me hiljaisuuden, numeroiden, hämärän, valon ja appelsiininmakuisten ja muiden yksinäisten ajatusten lapset.

Pitkässä proosarunossa hän kuvaa – ja kuvittelee – millaista on elää autismin kirjon piirteiden kanssa ”ihmisjousena jatkuvassa jännittyneessä, säikähdysvalmiissa valmiustilassa tässä oudossa, käsittämättömässä maailmassa”. Se keräsi Facebookissa yli 14 000 peukutusta.

– Tulkitsen sen niin, että Suomessa on valtavasti väkeä, jotka ovat tekemisissä autismin, aspergerin ja erityisherkkyyden kanssa. Siihen joukkoon kuuluu sekä apua tarvitsevia että hoitotyöläisiä, joiden voimavarat on venytetty äärimmilleen. Päättäjien pitäisi nyt ymmärtää investoida siihen osaan Suomen selkärankaa, joka on katkeamaisillaan.

Kajoa itseään on auttanut perusvaloisa elämänasenne. Uudessa kirjassaan hän toteaa pariinkin kertaan: asioilla on tapana järjestyä. Synkimpinä hetkinä hän on voinut tukeutua ystäviinsä, joista vanhimmat ovat ”ajalta ennen lukutaitoa”.

Ja sitten ovat arjen pienet ilot. Niiden löytämisessä Markus on ekspertti.

Symmetriset lukusarjat ja musiikki tuovat iloa

1221, 2112, 1212. Symmetriset lukusarjat ilahduttavat Markus Kajoa. Erityisen rakas luku on 78164, vaikka onkin epäsymmetrinen. Miksi? ”Jostakin järjettömästä syystä.”

Lenkkipolun varressa havaittu jänis, pihapuussa loikkiva orava. Naapurin ikkunalla loikoileva kissa. Aina alkaa hymyilyttää.

Myös musiikki tuo lohtua ja iloa. Kun kuulokkeista virtaa Beethovenin kahdeksannen sinfonian toinen osa tai Schönbergin Verklärte Nacht, mielen valkokankaalle ilmestyy loputtomasti kuvia. Joskus siellä näkyy animaatioita – vaikkapa eri tahtiin pyöriviä koneenosia, joskus elokuvanpätkiä. Esimerkiksi Brahmsin kolmannen sinfonian kolmannen osan aikana eteen aukenee alas viettävä pelto jossakin Keski-Euroopassa. Sen keskellä kävelee resuinen poika makeaa sipulia järsien.

– Tietyt soinnut aiheuttavat tunteen, jossa on yhtä aikaa hirmuisen suuri ilo ja hirmuisen suuri suru. Ja sitten vielä jokin, jota en hahmota. Näistä tunnelmista voi ammentaa tarinoita loputtomiin.

Muita rentouttavia asioita ovat typografiat ja eri kielten kieliopit.

– Tykkään tietyistä fonteista, kuten Stempel garamondista. Paitsi että i:n ja ä:n pisteet sotkevat vaikutelman. Olen myös ikuinen latinan, japanin ja klassisen kreikan alkeiden opiskelija. Matkoilla minulla on usein mukana kielioppikirja, jota tavaan hotellissa illalla, jos uni ei tule.

Aikoinaan rakkaat harrastukset sukeltaminen ja karate ovat jääneet. Ampumassa Markus käy yhä.

– Kaikissa näissä lajeissa on kyse samasta asiasta. Mielenrauhasta.

Toivelistan ykkösenä: sisäinen rauha

Asioita, joita Markus Kajo haluaisi vielä oppia:

1) Kirkkourkujen soittaminen.

2) Glasgow’n ja Skoonen murre sekä jemeniläinen heprea.

3) Jos aikaa vielä jää, niin kvanttimekaniikka.

Mutta oppimisella ei ole mikään hoppu. Ei, vaikka ikä alkaa jo kuutosella.

– Jos ihminen ryhtyy tekemään jotakin kuolemanpelossa, pelkäämisen voi aloittaa vaikka kuinka nuorena.

Toivelistan ykkösenä on saavuttaa sisäinen rauha. Ikääntyessä päähän on Markuksen mukaan karttunut monenlaista dataa, muttei juuri aikuista kypsyyttä ja aitoa viisautta.

– Osaan taittaa silityslaudan ja vaihtaa sulakkeen. Arjen tyyneys syntyy rutiineista. Aikaa säästyy, kun tietää, mistä kotona löytyvät sakset ja ruuvimeisseli. Mutta ihmisen tärkein varanto ei ole aika, vaan mielenrauha.

Sillä:

– Jos on täydellinen mielenrauha, käytettävissä oleva aika ei ole oleellinen. Ja ilman mielenrauhaa aika on vain painajainen.

Ihmisaivot eivät pysty käsittelemään alati lisääntyvää ärsyketulvaa. Tarvitaan suvantohetkiä. Lähimmäs mielenrauhaa Markus toteaa pääsevänsä yleensä vähän vahingossa. Vaikkapa saunan tulta viritellessä, kun huomaa tuijotelleensa tulen loimuun 48 minuuttia ajattelematta mitään erityistä.

– Se on zeniä niin kuin minä sen ymmärrän.

Markus Kajo omisti tuoreen kirjansa edesmenneelle puolisolleen

Tuoreen kirjansa Markus Kajo on omistanut ”Sirkulle, joka meni jo edeltä”. On ihan pakko kysyä: minne?

– Elämä palaa sinne mistä se tulikin, hän toteaa arvoituksellisesti.

Eli minne?

– Vastasin jo.

Oli miten oli, Markus ei ole aikeissa lähteä vielä mihinkään. Siksi häntä ei kiinnosta pohtia, millaisen jäljen hän mahdollisesti jättää. Kiinnostavampaa on keskittyä siihen, miten asioihin voi vaikuttaa juuri nyt. Vaikkapa pakinoitsijana.

Huumori jakautuu Markuksen mukaan karkeasti kahteen ryhmään. On sellaista, joka naurattaa hirveästi hetken ja haihtuu. Sitten on sellaista, joka vaikuttaa vielä pitkään akuutin tilanteen jälkeen. Kajo tavoittelee jälkimmäistä.

– Tietysti pyrin pakinoillani piristämään ja aiheuttamaan hyvää mieltä. Että tämmöistä tämä ihmisenä pyristeleminen on, kaikille. Jos sen sijaan olen päätynyt aiheuttamaan surua ja murhetta, niin sittenhän se on mennyt hauen persieen koko homma.

Markus Kajon haastattelu julkaistiin Annassa 50/2018. Tilaa lehti tai osta digilehden lukuoikeus täältä!