Ihmiset ja suhteet

Nainen junassa -kirjailija Paula Hawkins nousi vararikon partaalta dekkaritähdeksi: ”Synkkyys tulee minulta luonnostaan”

Menestystrilleri Nainen junassa mullisti kirjailija Paula Hawkinsin elämän. Tapasimme hänet Lontoossa.

Teksti:
Mervi Alatalo
Kuvat:
Mv Photos

– En tunne itseäni julkkikseksi. En usko, että minua tunnistetaan kadulla. Voin jatkaa elämääni melko normaalisti, Paula Hawkins sanoo.

Menestystrilleri Nainen junassa mullisti kirjailija Paula Hawkinsin elämän. Tapasimme hänet Lontoossa.

Reikä. Ja tahra. Menestyskirjailija, miljoonia myynyt Paula Hawkins, 44, istuutuu kansainvälisen toimittajajoukon eteen agenttinsa toimistossa Lontoon Sohossa, ja hänen hillityssä, harmaanvihreässä silkkitunikassaan on reikä. Ja tahra.

Reikä on hihassa ja vaalea tahra rintamuksessa. Tunikan hihansuita ei muuten ole päärmätty. Onkohan hän itse leikannut hihat saksilla lyhyemmiksi?

Ei pidä ymmärtää väärin. Missään nimessä kirjailija ei ole homssuinen. Hänellä on hillitty meikki ja jykevähkö hopeasormus ja riipus samaa sarjaa. Kenties hän on vain boheemisti huoleton. Tai täysin välinpitämätön menestyksen ulkoisista merkeistä. Tai kovin kiireinen.

Tai kuten kuka tahansa meistä, jotka yritämme parhaamme ja päädymme tiputtelemaan hammastahnaa ja jäämään kiinni repsottaviin nauloihin.

”Nyt tiesin miljoonien ihmisten odottavan uutta kirjaani”

Paula Hawkinsin menestys ei välttämättä näy päällepäin, mutta se näkyy kokoushuoneessa hänen selkänsä takana, minne agentuurin väki on hyllyttänyt hänen uusimman kirjansa Tummiin vesiin (suom. Antti Autio) käännöksiä. Niitähän riittää.

Odotukset kirjan suhteen ovat korkealla ympäri maailmaa, sillä Paulan ensimmäinen teos oli jättihitti. Trilleri Nainen junassa (suom. Oona Timonen) on pisimpään brittien myyntilistan kärjessä pysynyt romaani, myyty 34 maahan, ja se tahkosi kirjoittajalleen Forbesin mukaan pelkästään vuonna 2016 lähes yhdeksän miljoonaa euroa.

Emily Bluntin tähdittämä elokuvasovitus, joka tuli ensi-iltaan viime vuoden lopulla, oli sekin ihan kohtuullinen menestys.

Menestys ei ainakaan Paula Hawkinsin kaltaisessa tapauksessa tuo kirjailijalle kirjoittamisen ja luovuuden vapautta.

– Kyllä, tunnen olevani taloudellisesti turvattu. Mutta vaikken vaihtaisi menestystäni pois, täytyy sanoa, että se on häirinnyt elämääni ja etenkin kirjoittamistani.

Nainen junassa -kirja vaati kaksi markkinointikiertuetta Yhdysvalloissa ja yhden Australiassa. Vaikka kakkoskirjan aihe ja henkilöhahmot olivat Paulalle pääosin selvillä jo ennen kuin esikoinen löi itsensä läpi, kirjoitusprosessista tuli hidas ja paljon pidempikestoinen kuin Paula oli ajatellut.

– Kiersin puhumassa aiemman kirjani päähenkilöistä. Siirtyminen uuden kirjan hahmojen nahkoihin oli joka kerta vaikeaa. Ihanteellisissa kirjoitusolosuhteissa olisin yksin hiljaisuudessa jossain kaukana, vain minä ja kirjani.

Turha kai edes sanoa, että paineetkin olivat aivan uudella tasolla.

– Yritin olla ajattelematta niitä ja kirjoittaa mahdollisimman hyvän kirjan. Kun kirjoitin Nainen junassa -kirjaa, en tiennyt, tulisiko kukaan koskaan lukemaan sitä. Nyt tiesin miljoonien ihmisten odottavan uutta kirjaani.

– Työelämäni on muuttunut täydellisesti, mutta henkilökohtainen elämäni on samanlaista kuin ennenkin. En edelleenkään osta timantteja. Tai autoa. Hemmottelen itseäni matkustelemalla aiempaa mukavammin ja kutsumalla matkoille ystäviäni.

Ennen menestyskirjaa Paula lainasi rahaa vanhemmiltaan

Henkilökohtaisesta elämästään Paula Hawkins on vaitonainen, ainakin parisuhdetasolla, mutta sen hän on sentään kertonut, että asuu yhdessä lakimiespoikaystävänsä kanssa. Kirja-alan syväkurkkujen mukaan pari on tuntenut toisensa pitkään mutta aloittanut seurustelun vasta taannoin. Lapsia kirjailija ei ole koskaan kokenut haluavansa.

Hän vietti oman lapsuutensa Hararessa Zimbabwessa, missä hänen isänsä työskenteli taloustieteen professorina yliopistossa sekä taloustoimittajana. Perhe muutti Englantiin, kun Paula oli 17-vuotias. Paula opiskeli yliopistossa filosofiaa sekä talous- ja valtiotieteitä ja päätyi taloustoimittajaksi.

– Kirjoittaminen on aina ollut minusta ihanaa, mutta en ollut kovin hyvä saamaan uutisia.

Kirjailijuutta hän harjoitteli kirjoittamalla salanimellä Amy Silver neljä nuorille naisille suunnattua romanttista komediaa. Kyseessä oli kustantamossa alulle pantu kirjasarja, joka ei missään vaiheessa tuntunut Paulasta kovin kotoisalta.

Ilmeisesti ei lukevan yleisönkään mielestä, sillä vuonna 2013 ilmestynyttä viimeistä osaa myytiin tuhat kappaletta. Siinä vaiheessa Paula oli jo henkilökohtaisen vararikon partaalla ja joutui lainaamaan rahaa vanhemmiltaan.

Agentti tiesi, että Paulan päässä muhi tummasävyinen trilleri alkoholistinaisesta, ja hönki päälle. Siitä kannattaisi kirjoittaa. Olkoon menneeksi, Paula ajatteli ja osui kultasuoneen. Hän oli Nainen junassa -kirjan ilmestyessä 42-vuotias.

”Olen melko pessimistinen ja pelkään monia asioita”

Oikeastaan on ihan luonnollista, että Paula Hawkins menestyi, kun hän luopui pirteistä kirjoista ja antoi kirjoittaessaan periksi omalle, synkälle puolelleen.

– Mieleni on taipuvainen kääntymään kohti traagista ja tummaa. Olen melko pessimistinen ja pelkään monia asioita.

Hiihtohississä hän saattaa pohtia, kuinka kauan kestää kuolla, jos hissi tippuu maahan. Ja rannikolla hän miettii, mikä on paras pakoreitti tsunamin varalta ja mitä hän ehtii paetessaan ottaa mukaan.

– Kirjoittaessa pelottavin hetki on odottaa yleisön reaktiota, kun kirja on valmis eikä mitään ole enää tehtävissä. Se on kuin seisoisi kuilun reunalla.

Nainen junassa -kirjan päähenkilö Rachel sai elokuvassa brittinäyttelijä Emily Bluntin (oik.) kasvot. Paula ja Emily tapasivat kuvausten tauolla New Yorkissa.

Rikoskirjallisuuden menestys johtuu Paulan mielestä siitä, että se tarjoaa meille mahdollisuuden tutkia pahimpia pelkojamme turvallisesti.

– Emme koskaan haluaisi, että meille itsellemme kävisi niitä kauheita asioita, joista luemme. Toisaalta emme voi olla miettimättä, miten toimisimme, jos pahin sittenkin tapahtuisi.

Kirjailijana hän ei innostu sormenjälkitutkimuksista tai DNA-arvoituksista, dekkareiden niin sanotusta salapoliisiosuudesta.

– Minua kiinnostaa, miksi tavalliset ihmiset epäonnistuvat niin pahasti, että päätyvät tekemään rikoksen.

”Kukaan ei ole aina sankarillinen”

Paula ei usko sankareihin.

– En usko, että ihmiset ylipäätään ovat kovin sankarillisia. Ehkä jotkut ovat joissakin tapauksissa, mutta ei kukaan ole aina sankarillinen.

Hän on surullinen talebanin ampuman Malala Yousafzain puolesta, sillä nuoren naisen täytyy tästä lähtien elää sankarillisuuden ruumiillistumana.

– En usko, että hän olisi halunnut valita itselleen sellaista elämää.

Kirjailija kertoo kuulleensa, että kun Lontoossa oli terrori-isku kesäkuussa, jotkut ihmiset lähtivät hyökkääjiä kohti ja yrittivät pelastaa muiden elämiä.

– Se oli sankarillista. Mutta samat ihmiset saattavat olla ihan kamalia omassa elämässään. Me ihmiset olemme monimutkaisia. Teemme parhaamme ollaksemme hyviä puolisoja, vanhempia ja ystäviä, mutta kaikki me epäonnistumme.

Se, että harva asia on juuri niin kuin ulospäin näyttää ja harva ihminen on sellainen kuin kuvittelemme hänen olevan, on Paulan uuden kirjan Tummiin vesiin perusteemoja. Samoin kuin muistin epäluotettavuus.

– Minäkin muistan lapsuudesta erään tapahtuman todella tarkasti. Muistan siihen liittyneen jäätelön maun ja sen, miltä aurinko tuntui iholla. Kun tilanne tuli puheeksi äitini kanssa, hän sanoi, etten ollut edes paikalla, kun asia tapahtui. Olen kuullut tarinan ja nähnyt valokuvat. Olin järkyttynyt.

Varmaan moni jakaa Paulan kokemuksen siitä, että muistaa jotakin, mitä ei ole oikeasti tapahtunut.

– Useimmitenhan kyse on pikkuasioista. Mutta kirjassani halusin pohtia sitä, että entäpä jos kokemus onkin ollut merkityksellinen, muovannut ihmistä, tehnyt hänestä sen, joka hän on. Ja aikuisena hän saakin kuulla, ettei asiaa koskaan ole tapahtunut.

”Haaveilen paikasta, johon voisin välillä paeta”

Tällä hetkellä kirjailija kokee olevansa kotonaan trillerigenressä. Seuraavan kirjan tarina on olemassa, mutta kirjoitustyö on alkutekijöissään.

Paulalta kysytään usein, voisiko hän kuvitella kirjoittavansa Afrikasta, lapsuutensa mantereesta. Niin nytkin. Kirjailijan vastaus on tavallaan yllättävän avoin. Mutta se myös jättää rivien välit kuulijan täytettäviksi.

– Haluaisin jonakin päivänä kirjoittaa afrikkalaisen tarinan, mutta en vielä. Tiedän, että Afrikasta kirjoittaminen olisi minulle vaikeaa, tunteellista ja monimutkaista, sillä moni asia lapsuuteni Afrikasta on sidoksissa perheeseeni ja pelkäisin satuttavani ihmisiä. Kun alkaisin kirjoittaa, minun täytyisi tuntea itseni itsevarmaksi ja vahvaksi. Ja ehkäpä kaikki ihmiset eivät enää siinä vaiheessa olisi ympärilläni.

Haastattelutilaisuus on jo melkein lopuillaan, kun Paula huomaa tahran rintapielessään ja yrittää sipaista sen pois. Ei onnistu.

Väliäkös tuolla.

Mistä menestyskirjailija mahtaa haaveilla?

– Pienestä talosta villin luonnon keskellä. Vaikka viihdyn Lontoossa, täällä on hauskaa ja kaikki ystäväni ja kiva asuntoni ovat täällä, haaveilen silti paikasta, johon voin paeta sitä kaikkea välillä. Haaveilen siitä, ettei minun tarvitse puhua kenellekään, voisin vain keskittyä kirjoittamaan. Olen aloittanut sellaisen paikan etsimisen.

Lue myös:

Lars Kepler -dekkarien kirjoittajapariskunta Alexandra ja Alexander Ahndoril: ”Pelkäämme, että joku tekee lapsillemme pahaa”

Dekkarikirjailija Reijo Mäki elämästään vaimonsa Marjan kanssa: ”Olemme kissoillemme iskä ja äiskä”

Parhaat dekkarit kesään! 10 hyytävintä uutuusdekkaria ja 3 klassikkoa

X