Julkkikset

Nasima Razmyar sanoo, ettei eroa miehestään ikinä: ”Unelmat saattavat olla naiiveja mutta voivat silti toteutua”

Suomenruotsalainen Johan Fager on Nasima Razmyarin ensimmäinen todellinen rakkaus. – Hän on kaikkea, mitä olin toivonut: hyväkäytöksinen, itseensä luottava, perhettä arvostava ja luotettava, Nasima sanoo.

Teksti:
Sanna Wirtavuori
Kuvat:
Sampo Korhonen, Om-Arkisto

– Olen oppinut, että maailmaa voi muuttaa monella tavoin, Nasima Razmyar sanoo.

Suomenruotsalainen Johan Fager on Nasima Razmyarin ensimmäinen todellinen rakkaus. – Hän on kaikkea, mitä olin toivonut: hyväkäytöksinen, itseensä luottava, perhettä arvostava ja luotettava, Nasima sanoo.

On se tässä vaiheessa jo aika iso. Helsingin apulaispormestarin Nasima Razmyarin, 34, käsi hakeutuu vatsalle: värikkään kesämekon suojissa kasvaa uusi perheenjäsen. On heinäkuu, ja Nasima on viimeisiä päiviä töissä ennen äitiysvapaata.

Lähestyvä synnytys ei juurikaan jännitä, onhan Nasimalla ja aviomies Johan Fagerilla jo kolmevuotias poika Jonas.

– Tietysti jännittää, että millainen vauva sieltä tulee. Tiedän vain, että hänkin on poika.

Nasima itse syntyi yhteen maailman turvattomimmista maista, Afganistaniin, ja hän on onnellinen, että voi synnyttää lapsensa yhdessä maailman turvallisimmista maista.

Nasima on toteuttanut Suomessa jo monia unelmiaan. Viime vuoden lopulla hänet valittiin ainoana suomalaisena maailman vaikutusvaltaisimpien nuorten vaikuttajien listalle.

Aina Nasiman elämä ei ole kuitenkaan vaikuttanut yhtä kirkkaalta kuin nyt.

Lue myös: Nasima Razmyar synnytti toisen lapsensa – julkaisi herkän kuvan pikkuveljestä

Koulu on hyvä pakko

”Saavuin perheeni kanssa Helsinkiin 8.10.1992. Olin 8-vuotias ja hyvin jännittynyt.

Kaikki oli muuttunut lentomatkan aikana. Kun olimme nousseet lentokoneeseen, isä oli Afganistanin Moskovan-suurlähettiläs, arvostettu virkamies. Suomessa olimme ensimmäinen turvapaikkaa hakeva afgaaniperhe. Oli valtava muutos siirtyä lähetystön palatsista pakolaiseksi vastaanottokeskukseen.

Olimme menettäneet kotimme ja tavaramme, ja tiesin, että vanhemmillani oli hätä sukulaisista sotaisessa Afganistanissa. Näin ensimmäistä kertaa vahvan isäni romahtavan täysin. Rukoilin, että saisin pitää perheeni.

Meidät siirrettiin nopeasti Helsingistä Rovaniemen vastaanottokeskukseen, ja seuraavalla viikolla aloitin suomalaisen koulun. Olin oppinut kirjoittamaan venäläisillä kirjaimilla ja äidinkieleni darin lisäksi puhuin venäjää, mutta en lainkaan suomea.

Olin opetellut sanomaan ”moi”, mutta ensimmäisenä koulupäivänä en saanut sanaa suustani. Pelkäsin valtavasti jääväni yksin, mutta onneksi ihana Charlotte-niminen tyttö pyysi minut heti välitunnilla hyppimään narua. Pari kuukautta myöhemmin osasin jo laulaa itsenäisyyspäivänä muiden mukana Maamme-laulun suomeksi.

Nasima Razmyarin perhe saapui Suomeen vastaanottokeskukseen vuonna 1992. Nasima meni sen jälkeen suomalaiseen kouluun.
Nasima Razmyar saapui perheineen Suomeen vastaanottokeskukseen vuonna 1992. Nasima meni sen jälkeen suomalaiseen kouluun.

Perheemme apu oli Muisto-niminen nainen, joka auttoi meitä tutustumaan suomalaisuuteen, leipoi korvapuusteja ja opetti, että auton katolla oleva laatikko ei ole ruumisarkku vaan suksiboksi.

Rovaniemeltä muutimme Helsinkiin, ja siellä koulun aloittaminen sujui jo rutiinilla.

Koulu oli minulle hyvä pakko. Sain mahdollisuuden elää normaalia elämää. Pääsin toiseen todellisuuteen: pakoon vastaanottokeskuksen arkea, äidin itkua ja isän apatiaa. Se oli oman, uuden elämäni alku ja iso pelastus.

Paras kotouttaja maahanmuuttajalle on yksi suomalainen ystävä.”

– Helsinki on muuttunut yhä kansainvälisemmäksi, ja toivon voivani olla yksi esimerkki kaupungin moninaisuudesta, Nasima Razmyar sanoo.
– Helsinki on muuttunut yhä kansainvälisemmäksi, ja toivon voivani olla yksi esimerkki kaupungin moninaisuudesta, Nasima Razmyar sanoo.

Suunnitelmia ei saa lukita

”Oli kesä 2005 ja tajusin, että tässä sitä ollaan, ilman opiskelupaikkaa. Join äidin ja isän kanssa teetä ja itkin, että tämä ei voi olla todellista.

Olin ollut tunnollinen koululainen, ja tein lukioaikana huoltoasemalla töitä saadakseni rahaa omiin menoihini. Minulla oli selkeä mutta kapea suunnitelma: kun pääsen ylioppilaaksi, menen yliopistoon opiskelemaan valtio-oppia. Kotona oli puhuttu paljon politiikkaa, ja minulla oli kova halu vaikuttaa.

Kymmenvuotiaana olin päättänyt, että minusta tulee Äiti Teresa, mutta isä sanoi, että se ei ole ammatti.

Elin melko erilaista elämää kuin muut suomalaistytöt. Tein paljon vapaaehtoistyötä, leikin kehitysvammaisten lasten kanssa koulun jälkeen ja avustin afgaaninaisia, jotka eivät osanneet hoitaa asioita suomeksi. Halusin pelastaa maailman ja tehdä hyviä tekoja.

En päässyt opiskelemaan valtio-oppia kolmannellakaan kerralla. Sisuni vain kasvoi siitä. Ajattelin, että minähän pystyn mihin tahansa ja että työssä voi oppia yhtä lailla kuin yliopistossakin.

Hakeuduin avoimeen yliopistoon ja sain järjestötöitä. Monika-Naiset-liitossa autoin maahanmuuttajanaisia. Oli rankkaa kohdata asiakkaiden perheväkivaltaa ja muita ongelmia, mutta opin paljon ja olen varmasti kypsempi kuuntelija ja parempi ihmistuntija.

Isoin oppini oli, ettei kannata lukkiutua liian kapeaan suunnitelmaan. Elämässä pitää tavoitella asioita, mutta unelmia kohti on useita väyliä. Jäin vaille opiskelijabileitä, mutta opin paljon töissä ja kasvoin henkisesti ikääni enemmän. Epäonnistumisten jälkeen etsin uuden reitin kohti unelmiani.”

Kaikkia ei voi miellyttää

”Minut valittiin vuoden pakolaisnaiseksi 2010, ja sen saaman julkisuuden jälkeen minua pyydettiin mukaan Tanssii tähtien kanssa -kisaan. Olin katsonut sitä äidin kanssa televisiosta, mutta osallistuminen oli iso päätös. Kunnon musliminainen ei tanssi, ei käytä avonaisia asuja eikä ole kosketusetäisyydellä vieraiden miesten kanssa.

Osallistumalla olin malli maahanmuuttajatytöille: uutta kulttuuria ei pidä pelätä, kannattaa uskoa itseensä. Pysyin mukana yleisöäänillä ja tulin lopulta kuudenneksi. Se tuntui hyvältä. Isä oli suurin fanini, vaikka hän sai maanmiehiltään kuulla, kuinka loukkaavaa ja häpeällistä on sallia tyttärelleen tällainen.

Nasima Razmyar osallistui Tanssii tähtien kanssa -kisaan vuonna 2011.
Nasima Razmyar osallistui Tanssii tähtien kanssa -kisaan vuonna 2011.

Isä on tukenut minua myös poliittisella urallani, ja hän on opettanut, että aina joku pahastuu. On hyväksyttävä, että ei voi miellyttää kaikkia. Minulla on hyvä itsetunto, tykkään jutella ihmisten kanssa ja olla avuksi. Elämässäni on ollut paljon muutoksia ja pettymyksiä, mutta olen selvinnyt. Haluan muistaa hyvät asiat.”

Unelmat saavuttaa sisulla

”Olin kouluaikana tutustumassa työelämään harjoittelussa Sdp:n puoluetoimistossa. Kävellessäni Eduskuntatalon ohi ajattelin, että olisinpa tuolla töissä, vaikka vain avustajana. Isä olisi ylpeä, jos olisin mukana politiikassa.

Ennen 2011 vaaleja puoluejohtaja Jutta Urpilainen pyysi minua ehdokkaaksi. Läksin innoissani mukaan, vaikka jotkut puoluetoverit suhtautuivat minuun epäillen. Minua pidettiin julkkisehdokkaana eikä esimerkiksi työtäni järjestökentällä noteerattu lainkaan. Samaan aikaan sain myös kannustusta, ja päätin ansaita ihmisten luottamuksen. Pitää uskaltaa, vaikka jotkut epäilevätkin.

Vaalitulos oli, kuten isäni sanoi, paras mahdollinen onnistuminen ja paras pettymys. Vain 66 ääntä jäi puuttumaan. Isän mielestä parempi niin, sillä pikavoitolla ei rakenneta uraa. Minun piti vielä kasvaa.

Hetkellisesti pettymys oli suuri, mutta nopeasti tajusin, että ääniä oli sentään paljon. Seuraavana vuonna työskentelin jo eduskunnassa ja pääsin Helsingin kaupunginvaltuustoon. Unelmaa kannatti tavoitella.

Samoihin aikoihin olin myös saanut elämälleni ja uralleni uuden rakkaan tukijan.

Suomenruotsalainen Johan on ensimmäinen todellinen rakkauteni. Hän on kaikkea, mitä olin toivonut: hyväkäytöksinen, itseensä luottava, perhettä arvostava ja luotettava.

Tapasimme baarissa, jossa olimme omissa seurueissamme. Johan kuulemma ajatteli, että onpa kiinnostavan näköinen kaunis nainen. Muutamien repliikkien ja hauskojen tekstareiden jälkeen hän pyysi minut treffeille, fiksusti piknikille, ja minä olin aivan myyty. Vasta sitten Johan googlasi uuden ihastuksensa ja sai tietää esimerkiksi tanssikisoista. Joskus hän kiusasi minua tanssi-Nasimaksi.

Menimme naimisiin 2015. Olen sanonut, että emme eroa ikinä. Se voi kuulostaa naiivilta, mutta siltä minusta tuntuu. Unelmat saattavat olla naiiveja mutta voivat silti toteutua.”

Maailmaa voi muuttaa monin tavoin

“Huh, nyt alkaa uusi vaihe. Tämä on unelmieni työ, nyt voin vaikuttaa asioihin. Niin ajattelin, kun pääsin eduskuntaan. Isä tuli tuloksen varmistuttua taksilla vaalivalvojaisiin, onnitteli ja halasi ja näytti halkeavan onnesta. ‘Nyt on oikea hetki, anna palaa’, hän sanoi.

’Ensimmäinen pakolaistaustainen kansanedustaja’ on leima, mutta se on myös sydämen asia, osa minua. Iloitsen siitä, että olen suunnannäyttäjä ja olen voinut yhdistää ihmisiä enemmän kuin mikään kotouttamisprosessi.

Aluksi kun arvostelin jotain, sain kuulla, että Afganistanissa se asia on varmasti hyvin. Sitä oli vaikea ymmärtää. Ihan kuin ei saisi kritisoida mitään, jos on muualta tullut.

Tein paljon ja paljon olisin halunnut vielä tehdä, mutta tartuin innokkaasti tilaisuuteen, kun oli mahdollisuus päästä apulaispormestarin toimeen. En halua olla vain pakolaistaustainen poliitikko, vaan haluan olla kelpaava ja pätevä vaikuttaja ihan ilman etuliitettäkin.

Olen oppinut, että maailmaa voi muuttaa monella tavoin, järjestötyössä, politiikassa ja myös monissa tärkeissä johtotehtävissä.”

Nainen voi valita myös työn

”En olisi voinut ajatella 15-vuotiaana, että kun saan lapsen, lähden puolen vuoden kuluttua töihin. Vauva on minulle rakas, mutta myös oma työ on minulle tärkeä.

Päätös äitiysloman pituudesta ei ole ikinä helppo. Aina löytyy tuomitsijoita, teit niin tai näin. On hienoa, että suomalainen nainen saa pitkän äitiysvapaan, mutta tasa-arvoa on sekin, että naisella on oikeus valita työ. Minä valitsen työn, sillä haluan vaikuttaa.

Palaan töihin tammikuussa, ja Johan jää kotiin hoitamaan lasta ainakin kevääksi. Mahdollisuus olla vauvan kanssa on yhtä tärkeää isälle kuin äidillekin.

Varmasti minulle tulee ikävä vauvaa ja varmasti tunnen syyllisyyttä. Siitä olen kuitenkin varma, että lapsi voittaa, koska hän saa olla sekä isän että äidin kanssa.

Ilmoitin äskettäin Lontooseen, etten voi olla paikalla, kun kansainvälisten nuorten lupaavien vaikuttajien uusi lista lokakuussa julkistetaan. Olen kuulemma aika kärjessä, mutta päällimmäisenä ovat nyt elokuinen synnytys ja vauvan ensimmäiset kuukaudet.

Aion lähiaikoina suorittaa kulttuurituotannon ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon. Voin hyvin nähdä itseni jonain päivänä myös kansainvälisenä vaikuttajana. Tuntuu, että kaikki on mahdollista.

Asiani ovat todella hyvin: on ihana perhe, kannustavat vanhemmat, ja olen toteuttanut monia unelmiani. Olen kiitollinen, mutta hetkittäin pelkään, että entäs jos kaikki ei jatkukaan näin hyvin.

Michelle Obama muistutti kirjassaan, että pitää olla kiitollinen omasta asemastaan mutta samalla saa olla ärtynyt asioista, jotka eivät ole hyvin. Kaikenlaisilla ja -taustaisilla ihmisillä, menestyneilläkin, on oikeus olla kriittisiä, äänekkäitä ja vihaisia. Minä en aio olla hiljaa.”

Lähteenä käytetty myös Raila Kinnusen kirjaa: Nasima (2017). Juttu on julkaistu Annassa 32/2019.

X