Näyttelijä Eero Milonoff: ”Yritän opetella luottamaan intuitioon, vaikka se onkin välillä vaikeaa”

Näyttelijä Eero Milonoff, 38, tekee töitä päästäkseen kontaktiin oman ytimensä kanssa. – Minulla on omat keinoni, ja yritän etsiä niitä koko ajan lisää: vertaistukea, meditaatiota, rukousta, lukemista yksin ja yhdessä.

Pari vuotta sitten Cannesin elokuvajuhlilla palkittiin elokuva Hymyilevä mies. Mukana juhlissa oli myös Eero Milonoff, yksi elokuvan päänäyttelijöistä. Viime keväänä hän juhli jälleen voittoa Cannesissa: tällä kertaa palkittiin ruotsalaiselokuva Raja (Gräns).

– Onhan se uskomatonta, hieno juttu, Eero sanoo.

Hän katselee Café Engelin pöydästä näkyvää Suurkirkkoa. Ollaan keskellä Helsinkiä, aivan Eeron eli Käkän synnyinkulmilla.

Raja-elokuvan rooli oli Eeron mielestä kiinnostava. Hän on siinä eräänlainen peikko, karskin miehinen, roteva ja kasvoiltaan rujo, mutta sukuelimiltään nainen.

– Meissä jokaisessa on mielestäni henkisesti ja fyysisesti piirteitä molemmista sukupuolista. Ne piti vain kaivaa esiin.

Elokuvaa varten häntä maskeerattiin tuntitolkulla, ja hän myös lihotti itseään 20 kiloa.

– Ylösnosto tapahtui vankalla treenillä kolmessa kuukaudessa ja ammatti-ihmisen ohjauksella. Söin 6 000–8 000 kilokaloria päivässä ja kävin salilla. Sama ammattilainen auttoi myös painon pudotuksessa, ja pääsin nopeasti takaisin omiin mittoihini.

”Intuitio on taitava naamioitumaan peloiksi tai unelmiksi”

Lihottaminen ja laihduttaminen ovat konkreettisia tekoja, mutta kun Eero Milonoff puhuu jatkuvasta prosessista, jossa näyttelijä yrittää päästä kontaktiin oman ytimensä kanssa, ollaan jo ”aika diipeissä sfääreissä”.

– Olen tehnyt työtä itseni kanssa ja pyrkinyt tulemaan tietoisemmaksi lähtökohdistani ja itsestäni. Aika ajoin alan saada pienin tatsein kiinni siitä, mitä syvimmiltäni olen…

Eero puhuu filosofisesti ja välillä teoreettisin lausein, mutta puheessa on myös stadin slangia.

– Koko ajan kamppailen, että tajuaisin, mikä minulle on tärkeää ja mikä ei. Mikä on arvoni mittari, millaiset suojamuurini ovat ja mitä olen itse niiden takana.

Hän kuvailee, että roolissa näyttelijä on täysin auki ja haavoittuvaisessa tilassa.

– Vaikka teen taustatyöni kuinka hyvin, minulla näytteleminen lähtee aina tilanteesta, ja avoimena on vaara tulla myös satutetuksi. Luottamus tiimin kanssa on tosi tärkeää.

Eeron kasvuprosessissa on ollut kumpuja ja välillä syviäkin kuoppia. Hänellä on työkaluja kuopista selviämiseen.

– Minulla on omat keinoni, ja yritän etsiä niitä koko ajan lisää: vertaistukea, meditaatiota, rukousta, lukemista yksin ja yhdessä. Yritän myös opetella luottamaan intuitioon, vaikka se onkin välillä vaikeaa. Intuitio on nimittäin taitava naamioitumaan esimerkiksi peloiksi tai unelmiksi.

Eero Milonoffin ura alkoi jo lapsena

Teatteri oli osa Eeron elämää jo lapsena. Eeron isä, näyttelijä-ohjaaja Pekka Milonoff oli Kom-teatterin pitkä­aikainen johtaja.

– Olin lapsirooleissa nuorisoelokuvissa, ja ajatus näyttelemisestä vahvistui pikkuhiljaa. Ala tuntui intuitiivisesti omalta. Pyrin teatterikouluun jo lukioaikana, ja pääsin sisään kolmannella yrittämällä, 20-vuotiaana.

Vakinaisessa teatterityössä Eero ei ole koskaan ollut. Mutta töitä on riittänyt, vaikkakin välillä vähemmän. Hän on pitänyt myös tietoisesti työstä taukoa.

– Breikeissä on jälkikäteen ollut hyötynsä. Sain esimerkiksi viettää enemmän aikaa lasteni kanssa, kun he olivat pieniä.

Eeron vaimo on ”täysin eri alalla”. Heillä on kaksi kouluikäistä lasta, eikä Eero halua puhua perheestä sen enempää.

– En vie töitä hirveästi kotiin enkä tuo kotiasioita töihin.

Eeron mielestä on tärkeintä tuntea itsensä ja omat elämänarvonsa ja osata olla rauhassa niiden äärellä. Hän uskoo, että on olemassa jotain, joka on läsnä, mutta jota ei pysty konkreettisesti selittämään.

– Jumaluus on minulle jotain sellaista, että olen kontaktissa aidon itseni kanssa ja sitä kautta yhteydessä johonkin suurempaan. Noina pieninä hetkinä kun saan siitä kiinni, olen äärimmäisen onnellinen. Pelot katoavat, eikä ole muuta kuin tämä hetki. Minulle jumala on sisälläni oleva rak­kaus. Jos kykenen rakastamaan itseäni, kykenen rakastamaan myös muita…

Eero Milonoff huolestuu hiukan ja kysyy, onko hän puhunut liian filosofisesti:

– Ettei tule mitään sellaista käsitystä, että mä olisin jotenkin valaistunut – en todellakaan ole, ikävä kyllä!