Julkkikset

Näyttelijä Pihla Viitala oppi kantapään kautta levon merkityksen: ”Jaksamisen rajat tulivat vastaan”

Näyttelijä Pihla Viitalasta välittyvä rentous on niin silmiinpistävää, että sen takana on oltava muutakin kuin lepoa. Näin myös on.

Teksti:
Minna Juti
Kuvat:
Mirva Kakko

Näyttelijä Pihla Viitala siivosi kalenterinsa töistä loka- ja marraskuun ajaksi. Niiden sijaan Pihla ilmoittautui Aalto-yliopistoon valokuvauskurssille.

Näyttelijä Pihla Viitalasta välittyvä rentous on niin silmiinpistävää, että sen takana on oltava muutakin kuin lepoa. Näin myös on.

Rentoutuneen oloinen näyttelijä Pihla Viitala istuu maanantaiaamuna meikattavana Annan studiolla. Häntä valmistellaan kansikuvaukseen, kun hän katsoo itseään isosta peilistä ja huokaa yhtäkkiä onnellisena:

– Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän tykkään olla kotona.

Ja sitten tulee yksityiskohtia:

– Tein eilen ensimmäisen onnistuneen lasagnen. Yleensä siitä tulee löysää, mutta tämä oli hyvää. Paljon rosmariinia, timjamia ja oreganoa, hyvä makujen kakofonia.

– Leivoimme tyttäreni kanssa myös omenapiirakkaa. Siitä tuli vähän pullanen, panimme liian vähän omenaa.

– Illalla tuijottelin kotona valaisimia. Rakastan vintage-valaisimia ja kerään niitä. On ihana vain istua ja katsella, kun ne loistavat hämärässä.

Kesällä Pihla osti vanhan veneen.

– Se on semmoinen hidas, sympaattinen put-put-paatti, johon mahtuu kuusi ihmistä nukkumaan. Kesti viikon, kun ajoimme sen Vehmaalta Helsinkiin.

Ostos oli aika spontaani, vaikka Pihla oli haaveillut veneestä kauan. Nyt sillä oli entistä tärkeämpi, melkein symbolinen merkitys.

– Viime kevät oli rankka. Tein kahden ihmisen työt. Sen jälkeen tuntui ihanalta vain lillua merellä ja antaa ajantajun kadota.

 ”Annan itselleni aikaa”

Kevään kiireet olivat vahinko. Viime syksyksi sovitut Cold Couragen kuvaukset viivästyivät. Kahdeksanosainen suursatsaus on tähän mennessä Suomen kallein tv-sarja. Töihin päästiin vasta keväällä, jolloin Pihlan kalenterissa jo odottivat Karppi-rikossarjan toisen tuotantokauden kuvaukset.

– Olin lupautunut molempiin enkä voinut tilanteelle enää mitään.

Karppia kuvattiin Suomessa ja Virossa, Cold Couragea Suomessa, Virossa, Belgiassa, Englannissa ja Irlannissa. Pihla oli koko ajan poissa kotoa, matkusti maasta toiseen ja vaihtoi lennossa roolia rikospoliisi Sofia Karpista Cold Couragen päähenkilöön Mariin.

– Vaikka perhe oli mukana, jaksamisen rajat tulivat vastaan. Opin, etten ole kaksi, enkä voi vaatia itseltäni kahden voimia. Teimme paljon yökuvauksia. Niissä unirytmi pannaan koetukselle, ja lopulta pystyin nukkumaan vain muutaman tunnin kerrallaan.

Kesän jälkeen Pihla päätti ottaa vielä syksynkin rauhallisesti.

– Olen ajatellut, että annan itselleni aikaa. En mieti, mitä seuraavaksi.

Nyt kalenterissa ei ole lainkaan töitä lokakuussa ja marraskuussa. Niiden sijaan Pihla ilmoittautui Aalto-yliopistoon valokuvauskurssille. Valokuvaus on kiinnostanut häntä aina.

Pihla Viitala on antanut tänä syksynä itselleen aikaa. Lokakuussa ja marraskuussa hän ei tee töitä vaan nauttii siitä, että voi saattaa tyttären aamulla kouluun ja olla tätä vastassa iltapäivisin.
Pihla Viitala on antanut tänä syksynä itselleen aikaa. Lokakuussa ja marraskuussa hän ei tee töitä vaan nauttii siitä, että voi saattaa tyttären aamulla kouluun ja olla tätä vastassa iltapäivisin.

Pelosta luopunut

Pihlasta välittyvä rentous on niin silmiinpistävää, että sen takana on oltava muutakin kuin lepoa.

– Olen nyt siinä vaiheessa uraa, kun voin ajatella, että uusia töitä tulee. Enkä pelkää enää, että työt loppuvat, kun täytän 40.

Pihla Viitala täyttää tässä kuussa 37 vuotta. Kun hän reilu parikymppisenä aloitti teatterikoulun, häntäkin peloteltiin sillä, että keski-iässä naisille ei ole enää rooleja. Varsinkin elokuva-ala on koettu miehiseksi. Naisia syrjivät asetelmat ovat olleet syvällä alan rakenteissa. Miehet ovat päättäneet rahasta ja jakaneet sitä miehille, jotka ovat tehneet elokuvia miehistä. Käsikirjoituksiin naisille on kirjoitettu vain avustavia sivurooleja.

– Edelleen miesohjaajat pääsevät tekemään ensimmäisen pitkän elokuvansa noin kymmenen vuotta nuorempina kuin naiset, mutta siitä huolimatta paljon on myös muuttunut. Jo nyt Aalto-yliopistosta valmistuu naisia ohjaajiksi yhtä paljon kuin miehiä. Naisista on tullut myös tuottajia, ja meillä on jo naisten vetämiä tuotantoyhtiöitä, kuten esimerkiksi Tuffi Films ja Dionysos Films.

– Tähän pääseminen on vaatinut naisilta paljon, ja ihan varmasti paljon on vielä tehtävää. Olen kuitenkin positiivinen. Pääsemme eteenpäin, kun jokainen uusi ikäluokka ja sukupolvi kulkee kohti samaa päämäärää. Olen varma siitä, että me oman ikäluokkani naiset pääsemme kertomaan tarinoitamme vielä monta vuosikymmentä. Meitä kuunnellaan jo, Pihla sanoo.

Naisten aika

Jotta naisnäyttelijöille riittäisi töitä, tarvitaan siis myös kertomuksia naisista. Niistä ei tietenkään ole pulaa, vaan huikeita tarinoita on yhtä paljon kuin ikinä on ollut naisia. Ne on vain nostettava esiin, niihin on uskottava ja ne on kirjoitettava, tuotettava ja toteutettava niin hyvin, että ne koukuttavat yleisöä sukupuolesta riippumatta.

– Olemme kaikki jo kyllästyneet kalsarinhajuisiin, toisiaan toistaviin kertomuksiin keski-ikäisistä miehistä. Kirjailija Saara Turunen uskalsi sanoa Sivuhenkilö-romaanissaaan, ettei jaksa kiinnostua enää edes Dostojevskista ja tämän miestarinoista, Pihla naurahtaa.

Hän on juuri palannut elokuvafestivaaleilta Torontosta. Siellä on esitetty Zaida Bergrothin ohjaama, ensi viikolla Suomessa elokuvateattereihin tuleva elokuva Marian paratiisi. Se on oiva esimerkki naisten tarinasta, joka on vain odottanut kertomistaan – ei helppo eikä yksiselitteinen, vaan raju ja kertoo epäsovinnaisesta naisesta.

Elokuva pohjautuu tositarinaan. Pihla esittää salaperäistä unissasaarnaajaa Maria Åkerblomia. 1920-luvulla tämä keräsi Kokkolan seudulla itselleen kristittyjä seuraajia. Kun maa alkoi poltella jopa henkirikoksista epäillyn Marian jalkojen alla, koko joukko nousi junaan ja muutti Helsingin Meilahteen Toivola-nimiseen huvilaan.

Elokuva pohtii Marian persoonan salaisuutta ja hänelle läheisen nuoren Salomen kehitystä aikuiseksi, itsenäisesti ajattelevaksi ihmiseksi. Mikä tekee ihmisestä – yhtä hyvin naisesta kuin miehestä – valtaa hamuavan, siitä humaltuvan, keinoja kaihtamattoman hyväksikäyttäjän?

– Eräs pitkään vankilapsykologina työskennellyt henkilö vastasi tähän, että oikeastaan ainut psykopaatteja selvästi yhdistävä tekijä on se, että lapsuudessaan he ovat jääneet ilman positiivista huomiota.

Entä mikä saa toiset alistumaan, ummistamaan silmänsä todellisuudelta ja puolustamaan sitä, jonka he näkevät tekevän myös pahaa?

– Ehkä siinäkin on kysymys rakastetuksi ja hyväksytyksi tulemisen tarpeesta, yksin jäämisen pelosta ja toisten samanmielisten luomasta turvasta, Pihla miettii.

Perimätiedon mukaan Maria Åkerblom syntyi rutiköyhään kotiin. Lapsi annettiin viisivuotiaana piiaksi perheeseen, jossa häntä kohdeltiin huonosti.

– Mariaa näytellessäni minun oli pakko olla hänen puolellaan ja yrittää ymmärtää hänen käyttäytymisensä taustalla olevaa tragediaa, vaikkei se olisi oikeuttanutkaan kaikkia hänen tekojaan, Pihla sanoo.

Viitalan siskokset

Marian paratiisin käsikirjoittaja on Pihlan isosisko Anna Viitala ja toinen tuottaja pikkusisko Kaisla Viitala. Viitalan sisarukset ovat siis yhdessä aikamoinen voimatekijä suomalaisen elokuvamaailman tasa-arvoistajina. Marian paratiisi on ensimmäinen elokuva, jossa he kaikki työskentelivät yhdessä – tai eivät kaikki. Nuorin sisaruksista, Rosa, on farmaseutti.

Sisarukset viettivät lapsuutensa Toivolan naapurustossa. Vielä silloin paikalliset ihmiset muistivat Maria Åkerblomin, ja hänestä kerrottiin hämmästyttäviä juttuja. Lapsia jäivät kiehtomaan legendat muun muassa kahdesta orvosta leijonanpennusta, jotka Maria sai Korkeasaaren eläintarhasta lemmikeikseen ja joita hän ulkoilutti kuin koiria.

– Anna kirjoitti jo vuosia sitten Mariasta näytelmän, joka myös esitettiin. Kun Kaisla perusti tuotantoyhtiö Komeetan, aihe kiinnosti edelleen, ja hän esitti elokuvaideaa Zaida Bergrothille. Minä tulin mukaan koekuvausten kautta, Pihla kertoo.

Pihla Viitala on kohta seitsemän vuotiaan Astridin äiti. – Äitiys on ollut minulle aina luontevaa. En koe sen muuttaneen minua.
Pihla Viitala on kohta seitsemän vuotiaan Astridin äiti. – Äitiys on ollut minulle aina luontevaa. En koe sen muuttaneen minua.

”Ahdistun huomiosta”

Pihla Viitala tunnetaan nimenomaan filminäyttelijänä. Hän tekee elokuvia ja tv-sarjoja.

– Elokuva on minun maailmani. Rakastan katsoa teatteria, mutta – tämä on paradoksi – en pidä siitä, että minua katsotaan. Ahdistun huomiosta.

– Pari vuotta sitten olin mukana Alma Lehmuskallion ohjaamassa näytelmässä Teatteri Avoimissa ovissa. Aina ennen esitystä ja sen jälkeen minuun iski valtava ahdistus. Työryhmä oli ihana, ja teatterikin tosi sympaattinen, mutta silti lavalla oleminen ei vain tuntunut kotoisalta.

Kameraa Pihla ei pelkää. Se on hänelle työväline, jonka läpi häntä saa katsoa. Viime aikoina hänestä on kehkeytynyt jännärien hyvin kovapintainenkin pääosan esittäjä.

Onko vahvuus hyvän naisroolin mitta? Onko nainen kiinnostava ja pääroolin arvoinen vain silloin, kun hän on vahva ja selviytyjä?

– On vaikea määritellä, mikä on vahva. Monet omat roolihahmoni ovat olleet sisimmässään tosi heikkoja ja haavoittuvaisia. Maria Åkerblom oli vahva käyttäessään valtaansa ihmisiin, mutta ihailtava hän ei ollut. Jos katsotaan hyviä miesten rooleja, niin moni niistä on hulttio ja surkimus.

Toisaalta Pihla miettii, että vahvuudellakin on sijansa. Esimerkiksi Astrid Lindgrenin tarinoiden vahvat tytöt Peppi Pitkätossu ja Ronja Ryövärintytär ovat molemmat olleet pohjoismaisen tasa-arvon rakentajia, sillä heihin ovat voineet samastua ja heitä ihailla tyttöjen rinnalla myös pojat.

Astrid Lindgren on ollut Pihlalle lapsuudesta lähtien suuri idoli.

– Olin villi ja tapaturma-altis tyttö, joka oli paljon ulkona ja roikkui puissa. Ronja Ryövärintytär oli suosikkini.

Rakas perhe

Aikuisena Pihla antoi tyttärelleen ihailemansa kirjailija nimen. Ekaluokkalainen Astrid täyttää pian seitsemän vuotta. Pihla on nauttinut siitä, että juuri tänä syksynä hänellä on ollut aikaa saattaa Astrid kouluun ja olla tätä iltapäivällä koulun pihalla vastassa.

– Äitiys on tietysti hyvin henkilökohtaista, mutta minulle se on ollut aina luontevaa. Tulin äidiksi otolliseen aikaan hyvässä elämänvaiheessa.

Pihla on keskustellut äitiydestä paljon ystäviensä kanssa. Hänestä on mielenkiintoista kuulla toisten kokemuksista ja verrata niitä omiin. Se lisää ymmärrystä erilaisuudesta.

– Aika moni ystäväni tuntee muuttuneensa äitiyden myötä. Itsessäni en muutosta juuri huomaa. Ihan kuin olisin ollut aina jollakin tavalla äiti. Se on mielenkiintoista.

Sivulauseissaan Pihla mainitsee usein omat vanhempansa sekä neljä vuotta sitten kuolleen mummansa, jonka ikävää hän oli aamulla itkenyt ihan vain muistellessaan mumman tarjoamia herkullisia aamiaisia, Riihitien pappansa, jonka ominaistuoksun hän tunsi avatessaan papalta perityn vanhan kirjan. Perhe on hänelle läheinen ja rakas. Hän asuu edelleen lapsuutensa maisemissa yhteisessä paritalossa siskonsa kanssa. Myös vanhempien koti on lähellä.

– Minulla on hyvä äitisuhde. Äiti on minulle kuin… maa, Pihla pitää tauon etsiessään vertausta.

– Joskus mietin, että loppuuko lapsuus koskaan. Ainakin niin kauan kuin omat vanhemmat ovat elossa, lapsuus on jatkuvasti läsnä. En käyttäydy vanhempieni seurassa kuin lapsi, mutta kun he ovat olemassa, uskallan olla avuton. En koskaan tunne itseäni täysin turvattomaksi.

– On valtava etuoikeus, että vanhemmat ovat elossa. Ymmärrän sen joka kerta, kun olen ollut heistä pitkään erossa. Omat vanhempani myös auttavat perhettäni jatkuvasti. Keväällä äiti matkusti Astridin kanssa usein mukanani kuvauksissa.

Hymyllä vai ilman?

Pihla on ehditty meikata ja pukea kuvausvaatteisiin. Hän asettuu kameran eteen ja hymyilee!

– Minulla oli jonkin aikaa missio, etten suostunut hymyilemään lehtien kansikuvissa. Se liittyi naisasiaan. En halunnut hymyillä vain miellyttääkseni. Koin tärkeäksi, että sain päättää itse ilmeeni.

Viime vuosina on myös tapahtunut paljon sellaista, mikä ei ole juuri hymyilyttänyt. Monen julkisuuden henkilön tapaan Pihlakin on saanut oman osuutensa netin vihapuheesta.

– Sain aika kammottavia viestejä. Lopulta otin itse yhteyttä pariin pahimpien viestien lähettäjään. Halusin kysyä, mistä heidän raivonsa minua kohtaan kumpuaa. Yllätyksekseni yksi heistä vastasi. Hän kertoi voivansa huonosti, ja mitä pahempi hänen olonsa on, sitä enemmän hän syytää vihaansa nettiin. Välillä hän ei uskalla mennä enää edes ulos kodistaan, koska pelkää kostoa.

– Vaikka tarina kuulostaa kauhealta, se avasi minulle sen, että pahimpien törkyviestien lähettäjiä ei ole kovin monta, enkä todellisuudessa ole heidän vihansa kohde. Minun ei tarvitse puolustautua tai selittää heille mitään.

Edelleen Pihla päättää itse, haluaako hän hymyillä vai ei. Nyt ihana hymy lähtee syvältä hänen silmistään.

Juttu on julkaistu Annassa 39/2019.

Lue myös: Pihla Viitala ja Alex-puoliso halailivat teemavärissä – taustalla vihreä sukutarina: ”Luonto on tärkeintä, mitä meillä on”

X