Näyttelijä Pirkko Hämäläinen totuttelee uuteen elämään puoliso Kirsti Simonsuuren kuoleman jälkeen: ”En ole jäänyt surun onkaloon”
Vastoinkäymisiä kohdatessaan näyttelijä Pirkko Hämäläisellä on tapana toimia. Kun puoliso sairastui vakavasti, hän teki kaikkensa, jotta viimeiset yhteiset päivät olisivat mahdollisimman hyviä. Nyt hän opettelee elämään yksin.
Vastoinkäymisiä kohdatessaan näyttelijä Pirkko Hämäläisellä on tapana toimia. Kun puoliso sairastui vakavasti, hän teki kaikkensa, jotta viimeiset yhteiset päivät olisivat mahdollisimman hyviä. Nyt hän opettelee elämään yksin.
Rutiineista kannattaa pitää kiinni. Jos jotakin, niin sen elämä on Pirkko Hämäläiselle opettanut. Pitää muistaa syödä säännöllisesti ja nukkua riittävästi. Erityisen tärkeitä rutiinit ovat poikkeusaikoina kuten nyt.
Koronaepidemia ei ole aiheuttanut suuria muutoksia Pirkon kalenteriin. Yhden tv-sarjan kuvaukset siirtyivät hamaan tulevaisuuteen, teatteritöitä keväälle ei ollut sovittu. Harrastuksiakin on voinut jatkaa. Italiantunnit vaihtuivat etäopiskeluun ja kuntosalitreenit pihajumppaan.
Vain uimisesta ja elokuvissa käynneistä on ollut pakko luopua. Ja Aku-pojan tapaamisista. Pirkon kuopus asuu kehitysvammaisille tarkoitetussa ryhmäkodissa, jonka asukkaat kuuluvat riskiryhmään ja elävät siksi eristyksessä.
Elämä keskittyy nyt kotiin Helsingin Lauttasaaressa. Rutiinien ohella Pirkolla on tarve muutokselle. Hän ryhtyikin toimeen ja maalasi yhden työhuoneen valkeista seinistä keltaiseksi.
Menossa on uusi elämänvaihe. Se käynnistyi, kun puoliso, kirjailija Kirsti Simonsuuri menehtyi pitkään sairastettuaan viime kesänä.
Pirkko Hämäläinen: ”Hautajaiset järjestettyäni vetäydyin mökille”
”Viisi vuotta sitten Aku muutti Kipparintaloon, kehitysvammaisille tarkoitettuun ryhmäkotiin. Kohta sen jälkeen puolisoni Kiti muutti luokseni. Myöhemmin rekisteröimme suhteemme.
Tapasimme kaksitoista vuotta sitten työympyröissä. Kaisa Korhonen ohjasi Kitin omaelämäkerrallisen romaanin pohjalta näytelmän Eläintarha numero 9, jossa näyttelin pääosan. Ensikohtaamisessa oli jotakin maagista. Ja sitten me vaan ruvettiin olemaan.
Joskus harmittelimme sitä, ettemme kohdanneet varhemmin. Yhteinen aikamme oli lyhyt, mutta tiivis. Kohta yhteen muutettuamme Kiti sairastui nopeasti etenevään Parkinsonin tautiin. Se oli kieltämättä kova isku.
Kiti sai olla pitkään kotona. Hän tarvitsi huolenpitoa, ja tein sen mielelläni. Vastoinkäymisissä minun reaktioni on toimia. Rutiinit pelastivat tuolloinkin. Elin hetken kerrallaan ja pyrin rakentamaan annetuista palikoista mahdollisimman toimivan kokonaisuuden.
Kaksi vuotta sitten Kitillä todettiin syöpä. Toivoa paranemisesta ei annettu. En voinut kuin seurata vierestä sairauden etenemistä ja tehdä jäljellä olevista päivistä mahdollisimman hyviä. Sairauden loppuvaihe oli yksinäisintä aikaa. Minulla on hyviä ystäviä ja läheinen suhde pikkusiskooni, mutta tämä oli asia, jota oli vaikea jakaa.
Kuolema tuli viime kesäkuussa. Olo oli epätodellinen. Tapahtuma, joka oli ollut tuloillaan pitkään, oli viimein ohi.
Hautajaiset järjestettyäni vetäydyin isovanhemmilta peritylle mökille Kangasalla. Saunoin, uin, olin vaan. Yritin sopeutua ajatukseen, että tämä on lopullista. Entinen ei palaa. Tästä alkaa uusi elämänvaihe.”
”Rakkaat, jotka eivät enää ole keskuudessamme, jatkavat elämää meissä”
”En halua puhua selviytymisestä. Suru on prosessi, enkä osaa analysoida, missä vaiheessa olen nyt. Olosuhteisiin nähden voin ihan hyvin.
Minulla on valtava elämänhalu. En ole jäänyt surun onkaloon. Enkä sano tätä ansiokseni: olenpa minä reipas tyttö! Itken, kun itkettää, mutta ei naurukaan ole missään vaiheessa kadonnut. Annan erilaisten tunteiden tulla.
Ajattelen, että rakkaat, jotka eivät enää ole keskuudessamme, jatkavat elämää meissä. Äitini sanoi, että naisella pitää aina olla kaapissaan yksi silitetty valkoinen paitapusero. Isä puolestaan neuvoi, että illalla viimeksi kannattaa ajatella mukavia asioita ja järjestää niin, että aina on jotakin mukavaa odotettavaa. Näitä ohjeita pyrin noudattamaan.”
Luit juuri lyhennelmän Annan jutusta, jonka on kirjoittanut Miia Siistonen. Jutussa Pirkko Hämäläinen kertoo muun muassa ikääntymisestä ja erityislapsen vanemmuudesta. Lue koko juttu Annasta 17/2020 tai digilehdestä. Tilaa lehti tai osta digilehden lukuoikeus täältä!
Kommentit
I love you Pike! 😘
Kommentit
Mieletön juttu 😍. Upea Pirkko.
Kahdeksan vuoden ajan, törmäiltyäni juttuihin menetyksestä, ovat ne tuntuneet heppoisen kliseisiltä.
Annan juttu Pirkosta on ainut koskaan lukemani, joka on kolahtanut näin kovaa. Realistisen aitoa kuvausta surusta osana hyvää elämää. Koska hyvä elämä sisältää kaikkia tunteita ja tapahtumia. Onnea, iloa, Rakkautta…
Outoa surua, mutta niin maailmaallista. Onko kristinusko taiteilijapiireissä kokonaan jätetty ihmisen elämän ulkopuolelle?
Itse jäin leskeksi viime syksynä . Puolisoni sairasti pari vuotta ja elin rinnalla päivässä ,en tulevassa. Ymmärrän hyvin ,sen raskaan ajan . Kuolema tulee kuitenkin täysin yllätyksenä ja matka sen jälkeen on ollut lähes vuoristorataa. Se mitä odotetaan, tuntuu ettei saisi puhua muistoista, koska ihmiset vaivautuvat ja tunnen kuinka kiusallista se on. Tuntuu ,ett muistojen kanssa jää yksin. Toki jokaisen on oikeus surra omalla tavallaan. Voimia
Voi, että❤ Paljon toivoa ja iloa antoi tämä, vaikka surua niin paljon❤
Otan osaa. Kirsti oli luokkakaverini Tyttönorssissa.
Kirsti Simonsuurta, luennoitsijaa ja kirjailijaa, runoilijaa, on ikävä.
I love you Pike! 😘
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous